LUKU I.

Ankara ristikuulustelija.

Monta kertaa osottaen suosiota ja mielenkiintoa kuunteli Edith uneni kertomista. Kun vihdoin olin lopettanut, hän rupesi miettimään.

"Mitä sinä ajattelet?" sanoin.

"Ajattelin", hän vastasi, "miten olisi asianlaita ollut, jos unesi olisi ollut totta."

"Totta!" huudahdin. "Miten olisi se voinut olla totta?"

"Minä tarkoitan", hän sanoi, "jos kaikki olisi ollut unta, kuten itse otaksuit painajaisen ahdistaessa, etkä sinä koskaan toden teolla olisi nähnyt meidän kultaisten sääntöjen [Kultainen sääntö: Mitä te tahdotte että ihmiset teille tekisivät, se tehkää myös heille. — Suom. muist.] tasavaltaamme etkä minua, vaan olisit vain nukkunut yhden yön ja uneksinut kaiken meistä. Ja otaksutaan että olisit käynyt kaupungilla juuri niinkuin unessa oli laita ja olisit kulkenut sinne tänne kertomassa ihmisille heidän elintiensä pelottavasta, mielettömyydestä ja rikollisuudesta ja kuinka paljon jalompi ja onnellisempi tie oli olemassa. Ajattelehan mitä hyvää olisit voinut tehdä, miten olisit voinut auttaa ihmisiä noina päivinä, jolloin he niin paljon apua kaipasivat. Minusta tuntuu kuin sinun pitäisi olla suruissasi siitä että tulit takaisin luoksemme."

"Sinäpä näytät siltä kuin olisit itse jo suruissa", sanoin, sillä hänen mietiskelevä muotonsa tuntui sopivan tällaiselle olettamukselle.

"Oh, en", hän vastasi hymyillen. "Ainoastaan sinun takiasi. Itseeni nähden on minulla sangen hyviä syitä ollakseni iloinen takaisin tulostasi."

"Niinpä minäkin arvelen. Olethan itse päätellyt että jos minä olisin uneksinut kaiken ei sinulla olisi ollut mitään olentoa pelastettavana, vaan ainoastaan nukkuvan miehen aivokuvittelu viime vuosisadalta."

"Sitä puolta en asiasta ajatellut", hän sanoi hymyillen, mutta yhä puolittain vakavana; "jos minusta olisi ollut enemmän hyötyä inhimillisyydelle kuvitteluna kuin todellisuutena, ei minun olisi pitänyt ajatella — epämukavuutta."

Mutta minä vastasin suuresti pelkääväni ettei mikään tilaisuus, jossa ihmissukua yleensä saattoi auttaa, olisi voinut minua herättää henkiin missään eikä minkäänlaisissa olosuhteissa sen jälkeen kuin hän olisi jäänyt jälelle vain uniolennoksi — häpeämätön itsekkyyden tunnustus jonka hän hyväntahtoisesti sivuutti erityisesti siitä moittimatta, epäilemättä ajatellen minun onnetonta esitystäni.

"Sitäpaitsi", jatkoin tahtoen hiukan enemmän puolustaa itseäni, "se ei olisi voinut vaikuttaa mitään hyvää. Olen juuri kertonut sinulle, miten painajaisen ahdistaessa viime yönä, kun koetin kertoa aikalaisilleni ja myös paraille ystävilleni siitä jalommasta tavasta jota noudattaen ihmiset voisivat yhdessä elää, he minua pilkkasivat hulluna ja mielipuolena. Sen he ehdottomasti olisivat tehneet todellisuudessakin, jos uni olisi ollut totta ja minä olisin kulkenut ympäri saarnaamassa, kuten edellytit."

"Ehkä harvat olisivat toimineet ensiksi siten kuin uneksit heidän tehneen", vastasi hän. "Ehkäpä he eivät heti olisi pitäneet taloudellisen yhdenvertaisuuden aatteesta, peläten että se merkitsisi heidän alentamistaan ja ymmärtämättä että se merkitsisi kaikkien kohottamista yhteen äärettömän paljon korkeammalle elämän ja onnellisuuden, aineellisen hyvinvoinnin ja siveellisen arvon tasanteelle kuin mitä onnellisinkaan koskaan ennen oli nauttinut. Mutta vaikkakin rikkaat olisivat aluksi epäilleet sinua heidän luokkansa viholliseksi, niin köyhät, köyhäin suuret joukot, todellinen kansa, he varmasti alusta alkaen olisivat kuunnelleet, sillä heille kertomuksesi olisi merkinnyt suuren ilon riemukasta ennettä."

"En ihmettele että sinä siten ajattelet", vastasin, "mutta vaikka minä yhä opettelen tämän uuden maailman aapistoa, tunsin aikalaiseni, ja tiedän ettei asia olisi käynyt niinkuin sinä ajattelet. Köyhät eivät olisi kuulleet sen paremmin kuin rikkaatkaan, sillä vaikka köyhät ja rikkaat minun päivinäni olivat katkerassa riidassa joka asiasta, olivat he vakaita siinä uskossa että aina täytyy olla olemassa rikkaita ja köyhiä ja että aineellisen tasa-arvoisuuden tila oli mahdotonta. Yleensä oli tapana sanoa ja usein näytti todellakin että yhteiskunnallinen uudistuksen harrastaja, joka koetti parantaa kansan tilaa, tapasi pettymystä synnyttävää estettä enemmän kansan joukon toivottomuudessa jota hän tahtoi kohottaa, kuin niiden harvojen käytännöllisessä vastustuksessa joiden ylivaltaa uhattiin. Ja todellakin, Edith, ollakseni todenmukainen oman luokkani suhteen täytyy minun sanoa että paraat rikkaitten joukosta usein yhtä paljon tämän saman toivottomuuden kuin harkitun itsekkyyden takia joutuivat vanhoillisiksi, kuten me heitä kutsuimme. Näet siis että ei olisi mitään hyvää vaikuttanut, vaikka olisin käynytkin saarnaamassa, kuten olet kuvitellut. Köyhät olisivat pitäneet puhettani yhdenvertaisuuden mahdollisuudesta omaisuuden suhteen kauniina sanoina, joiden kuulemiseen työmiehen ei olisi kannattanut aikaa tuhlata. Rikkaista pääosa olisi ivaillut ja parempi osa huokaillut, mutta kukaan ei olisi sitä vakavasti korviinsa ottanut."

Mutta Edith hymyili levollisesti.

"Kovin tuntuu rohkealta minun koettaa oikaista vaikutelmiasi omista aikalaisistasi ja siitä mitä heidän olisi odottanut ajattelevan ja tekevän, mutta huomaathan että omituiset seikat antavat minulle jonkinlaisia etuja. Sinun tietosi omasta ajastasi loppuvat ehdottomasti 1887, jolloin jouduit tapausten kulun ulkopuolelle. Minä taasen olen käynyt koulua 20:nellä vuosisadalla ja minun on ollut pakko usein vasten tahtoani opiskella 19:nen vuosisadan historiaa; luonnollisesti siis tiedän mitä tapahtui sen päivän jälkeen, johon sinun tietosi loppuivat. Minä tiedän niin mahdottomalta kuin se sinusta tuntuukin että tuskin olit vaipunut pitkälliseen uneesi, ennenkuin Amerikan kansan syvästi ja laajalta valtasi halu päästä sellaiseen järjestykseen jota me nautimme ja että sangen pian se valtiollinen liike syntyi joka erilaiset muutosasteet läpäistyään aiheutti aikaisin 20:nellä vuosisadalla vanhan järjestelmän kukistumisen ja nykyisen perustamisen."

Tämä oli todella hupaisa tieto minulle, mutta ryhtyessäni utelemaan. Edithiltä asioita edelleen, hän huokasi ja pudisti päätään.

"Kun olen koettanut näyttää tietojeni etevämmyyttä, täytyy minua nyt tunnustaa tietämättömyyteni. Tiedän vain sen tosiasian että vallankumouksellinen liike alkoi, kuten sanoin, sangen pian sen jälkeen kuin olit vaipunut uneen. Isän tulee kertoa sinulle loput. Minä saatan hyvällä syyllä nyt asiasta puhuessamme myöntää, sillä sinä sen pian itsekin huomaisit, etten tiedä yleensä mitään sen enemmän vallankumouksesta kuin 19:nen vuosisadan asioista ylimalkaan. Sinä et voi kuvitellakaan, miten ankarasti olen koettanut syventyä asiaan kyetäkseni puhumaan kanssasi järkevämmin, mutta pelkään ettei siinä ole ollut mitään apua. En voinut sitä ymmärtää koulussa eikä tunnu siltä että ymmärtäisin sitä paremmin nytkään. Olen varma etten koskaan tiedä sen enempää kuin tänä aamuna. Sen jälkeen kuin kerroit minulle, miten vanha maailma esiintyi sinulle unessasi, on puheesi saattanut ne päivät niin pelottavan lähelle että voin ne melkein nähdä, mutta vieläkään en voi sanoa että ne näyttäisivät hitaistakaan järkevämmiltä kuin ennenkään."

"Asiat olivat epäilemättä sangen huonolla ja synkällä kannalla", vastasin; "mutta en voi nähdä mikä niissä erikoisen järjetöntä oli. Mikä on vaikeus?"

"Päävaikeus johtuu täydellisestä sopimuksen puutteesta aikalaistesi vaatimusten välillä mikäli ne koskivat tapaa millä heidän yhteiskuntansa oli järjestetty sekä historioissa kerrottuja tosiasioita."

"Esimerkiksi?" kysäsin.

"En luule että on paljon apua epäilysteni selvittämisestä", hän sanoi. "Sinä kai päättelet minun olevan typerän näiden murheitteni vuoksi, mutta minä koetan sinulle osottaa mitä tarkoitan. Sinä kykenet selvittämään asian jos kukaan. Sinä olet juuri kertonut minulle kansan pelottavan erilaisista olosuhteista, tuhlauksen ja puutteen vastakohdista, rikkaitten ylpeydestä ja vallasta, köyhien halpuudesta ja orjuudesta sekä kaikista muista tämän kauhistuttavan jutun vaiheista."

"No niin."

"Näyttää siltä kuin nämä vastakohdat olivat yleensä yhtä suuret kuin minä edellisenä historian aikakautena tahansa."

"Epäiltävää on", vastasin, "tokko koskaan on suurempaa eroavaisuutta ollut eri luokkien olosuhteitten välillä kuin minkä olisit tavannut puoli tuntia käveltyäsi Bostonissa, New Yorkissa, Chicagossa tai jossain muussa suurkaupungissa Amerikassa 19:nen vuosisadan viimeisellä neljänneksellä."

"Ja kuitenkin", sanoi Edith, "näkyy kaikista kirjoista että samaan aikaan amerikalaiset eniten kerskailivat sillä että erosivat kaikista muista ja entisistä kansoista ja olivat vapaita ja yhdenvertaisia. Alituiseen tapaa tämän lauseen sen ajan kirjallisuudessa. Nyt sinä olet selittänyt että he eivät olleet enemmän vapaita kuin yhdenvertaisiakaan missään sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan olivat jakaantuneet kuten aina ennenkin rikkaisiin ja köyhiin, herroihin ja palvelijoihin. Tahdotko nyt olla hyvä ja kertoa minulle, mitä he tarkoittivat sanoessaan itseään vapaiksi ja yhdenvertaisiksi?"

"Sillä tarkoitettiin luullakseni että he kaikki olivat yhdenvertaisia lain edessä."

"Se tarkoittaa tuomioistuimissa. Entä olivatko rikkaat ja köyhät yhdenvertaisia tuomioistuimissa? Saivatko he saman kohtelun osakseen?"

"Minun täytyy sanoa", vastasin, "etteivät he missään muualla olleet vähemmän yhdenvertaisia. Laki määräsi kirjaimellisesti kaikki saman arvoisiksi, mutta ei todellisesti. Oli enemmän erotusta rikkaan ja köyhän ihmisen aseman välillä lain edessä kuin missään muussa suhteessa. Rikkaat olivat todellisesti lain yläpuolella, köyhät sen rattaiden alla."

"Missä suhteessa sitten olivat rikkaat ja köyhät yhdenvertaiset?"

"Heidän sanottiin olevan yhdenvertaisia mahdollisuuksien suhteen."

"Minkälaisissa mahdollisuuksissa?"

"Parantaa tilaansa, tulla rikkaaksi, päästä toisten ohi taistelussa rikkauden puolesta."

"Minusta näyttää tämä, jos se totta olisi, tarkoittavan — ei että kaikki olivat yhdenvertaisia — vaan että kaikilla oli yhtäläinen tilaisuus päässä eriarvoisiksi. Mutta oliko totta että kaikilla oli samallaiset mahdollisuudet päästä rikkaaksi ja parantaa tilaansa?"

"Asian laita lienee ollut sellainen jossain määrin ja jonain aikana, kun maa oli uusi", vastasin, "mutta minun aikanani ei sellaista enää ollut. Kapitaali oli todellisesti anastanut yksinoikeudekseen kaikki taloudelliset mahdollisuudet sinä aikana; liikeyrityksiä eivät voineet avata ne joilla ei ollut jonkun erinomaisen sattuman kautta pelastettua pääomaa."

"Mutta varmaankin", sanoi Edith, "olivat kai ihmiset jossain suhteessa todella yhdenvertaisia, joka oli tämän kaiken yhdenvertaisuuden kerskailun pohjana?"

"Oli kyllä. He olivat valtiollisesti yhdenvertaisia. Heillä kullakin oli yksi samanarvoinen ääni, ja enemmistö oli ylin lain laatija."

"Niin sanovat kirjat, mutta se vain tekee asiain todellisen tilan ehdottomasti ymmärtämättömäksi."

"Miten niin?"

"Miten, sillä jos näillä ihmisillä kaikilla oli samanlainen äänivalta hallituksessa — näillä raatavilla, nälkiintyneillä, viluisilla, köyhäin hylkiölaumoilla — miksi he eivät hetkeäkään vitkastelematta tehneet loppua näistä eriarvoisuuksista joiden takia he kärsivät?"

"Hyvin luultavasti", hän lisäsi, kun en heti vastannut, "minä vain osotan omaa typeryyttäni puhumalla näin. Epäilemättä jää minulta huomaamatta joku tärkeä asia, mutta etkö sinä sanonut että kaikilla näillä ihmisillä, ainakin miehillä, oli äänivalta hallituksessa?"

"Varmasti; 19:nen vuosisadan jälkipuoliskolla ääni-mieheen-järjestelmä oli päässyt yleisesti käytäntöön Amerikassa."

"Se on, kansa valitsemainsa välittäjäin kautta laati kaikki lait. Sitähän tarkoitat?"

"Niin."

"Mutta minä muistelen teillä olleen kansalliset ja valtioiden perustuslait. Ehkäpä ne estivät kansaa tekemästä täydelleen mitä halusi."

"Eivät; perustuslait olivat vain hiukan enemmän perustuksellista laatua olevia lakeja. Enemmistö niitä laati ja muutti mielensä mukaan. Kansa oli ainoa ja ylin lopullinen valta ja sen tahto oli ehdoton."

"Jos siis enemmistö ei pitänyt jostain voimassa olevasta järjestelmästä tai luullut sitä itselleen edulliseksi, niin se voi sen muuttaa niin perin pohjin kuin halusi?"

"Aivan varmaan, kansan enemmistö saattoi tehdä mitä vain, jos se oli tarpeeksi suuri ja ratkaiseva."

"Ja enemmistönä ymmärtääkseni olivat köyhät eivätkä rikkaat — ne joille voimassa oleva eroavaisuus oli kääntänyt kieron puolensa?"

"Juuri niin; rikkaita oli vain verrannollisesti kourallinen."

"Mikään ei siis ollut estämässä kansaa, jos se vain tahtoi, minä aikana tahansa lopettamasta kärsimyksiään ja toimeen panemasta meidän kaltaista järjestelmää, mikä olisi taannut sille yhdenvertaisuutta ja hyvinvointia?"

"Ei minkäänlaista."

"Sitten vielä kerran pyydän sinua hyväntahtoisesti kertomaan minulle, miksi he eivät yhteistunteen nimessä sitä heti tehneet ja tulleet onnellisiksi, vaan laativat itsestään näytelmän niin surullisen että se vielä sadan vuoden kuluttuakin saattaa meidät itkemään?"

"Sentakia", vastasin "että he ajattelivat ja uskoivat että teollisuuden ja kaupan soveltaminen ja rikkauden tuotanto ja jako oli kokonaan ulkopuolella hallitukselle kuuluvia tehtäviä."

"Mutta, Julian rakkaani, elämähän itsessään ja kaikki mikä yleensä tekee elämän elämisen arvoiseksi, alkuperäisimpäin aineellisten tarpeitten tyydyttämisestä alkaen aina hienostetuimpien nautintojen tyydyttämiseen asti, kaikki mikä kuuluu niin sielun kuin ruumiinkin kehitykseen, riippuu ensiksi, viimeksi ja alituisesti siitä tavasta jolla rikkauden tuotanto ja jako on järjestetty. Sen varmasti täytyi olla yhtä totta teidän päivinänne kuin meidänkin."

"Tietysti."

"Ja nyt sinä sanot, Julian, että kansa poistettuaan kuninkuusjärjestelmän ja otettuaan omiin käsiinsä asiainsa ylimmän johtovallan suostui maltillisesti asioita punniten luovuttamaan valvontavallastaan kaikkein tärkeimmän ja ainoan todella tärkeän etujensa luokan."

"Eivätkö historiat sitä kerro?"

"Ne kertovat niin, ja juuri sentakia en ole koskaan voinut niitä uskoa. Asia näytti niin käsittämättömältä ja minä luulin että sitä jollain tavalla täytyi voida selittää. Mutta sanohan minulle, Julian, kun kansa ei luullut voivansa luottaa itseensä oman teollisuutensa ja sen tuotteitten jakamisen järjestämisessä, niin kenelle antoi se tämän vastuunalaisuuden?"

"Kapitalisteille."

"Entä valitsiko kansa kapitalistit?"

"Ei kukaan valinnut heitä."

"Kuka heidät sitten nimitti toimeensa?"

"Ei kukaan heitä nimittänyt."

"Merkillinen järjestelmä! No kun kukaan heitä ei valinnut eikä nimittänyt, täytyi heidän kai kuitenkin varmasti olla tilivelvolliset jollekulle siitä tavasta miten he käyttelivät valtaa josta jokaisen hyvinvointi ja koko olemassa olo riippui."

"Päinvastoin, he eivät olleet velvolliset tekemään tiliä kenellekään eivätkä millekään paitsi omalle omalletunnolleen."

"Omalletunnolleen! Ahaa, minä ymmärrän! Sinä tarkoitat että he olivat niin hyväntahtoisia, niin epäitsekkäitä, niin alttiita yleishyvälle että kansa kiitollisena kärsi heidän vallananastustansa. Nykyaikana ei kansa myöntäisi vastuunalaisuusvapauden sääntöä puolijumalillekaan, mutta arvatenkin oli toisin teidän päivinänne."

"Entinen kapitalisti kun olen itse, olisin mielissäni jos voisin vahvistaa arvailusi todeksi, mutta mikään ei todella voisi olla kauempana tosiasiasta. Kapitalistit erikoisesti kielsivät kaikki hyväätekevät harrastukset teollisuuden ja kaupan kulusta. Heidän ainoana tarkoituksenaan oli saada mahdollisimman suurta voittoa itselleen vähääkään välittämättä yleisestä hyvinvoinnista."

"Rakas ystävä! Sinähän leimaat nämä kapitalistit vielä pahemmiksi kuin kuninkaat, sillä kuninkaathan ainakin väittivät hallitsevansa kansansa hyvinvoinniksi, toimien kuten isät lastensa hyväksi, ja hyvät koettivatkin tehdä niin. Mutta kapitalistit, sinä sanot, eivät edes olleet tuntevinaan mitään vastuunalaisuutta alamaistensa hyvinvoinnin suhteen?"

"Eivät vähintäkään."

"Ja, mikäli minä ymmärrän", jatkoi Edith, "tämä kapitalistien hallinto ei ollut yksinomaan vailla kaikkea siveellistä suostumusta tai tunnustusta hyväntekeväiseen tarkoitukseen nähden, vaan se oli suoranaisesti taloudellinen vääryys — se on, se ei kansan varakkaisuutta varmentanut."

"Siinä mitä minä viime yönä unissani näin", vastasin, "ja mitä olen koettanut kertoa sinulle tänä aamuna, siinä on vain pikku katkelmia kapitalistisen järjestelmän alaisen maailman viheliäisyyttä."

Edith ajatteli ääneti muutaman hetken. Lopultahan sanoi: "Sinun aikalaisesi eivät olleet hulluja eivätkä narrejakaan; varmasti on olemassa vielä jotakin jota et ole minulle kertonut; täytyy löytyä joku selitys taikka ainakin joku syyn varjo, miksi kansa sekä luopui valvontavallastaan tärkeimpäin ja suurinta elinkysymystä koskevien etujensa suhteen että vielä luovutti sen luokalle joka ei edes ollut osottavinaan mitään harrastusta sen hyvinvointiin nähden ja jonka hallitus ei nimeksikään varmentanut sitä."

"Löytyy kyllä", sanoin, "on olemassa selitys, vieläpä sangen tervejärkinenkin. Yksilöllisen vapauden, teollisuuden riippumattomuuden ja yksilöllisen alkuunpano-oikeuden nimessä maan taloudellinen hallinto siirrettiin kapitalisteille."

"Tarkoitatko sinä että sellaisen hallituksen muotoa joka näyttää olleen mitä vähimmin vastuunalainen ja mitä itsevaltiain mahdollisesti: puolustettiin vapauden nimellä?"

"Juuri sitä, yksilön taloudellisen alkuunpanon vapaudella."

"Mutta etkö sinä vastikään kertonut että taloudellinen alkuunpano-oikeus ja liikemahdollisuus teidän päivinänne olivat todellisesti itse kapitalistien yksinoikeutena?"

"Kyllä niin. Myönnettiin että kellään muilla kuin kapitalisteilla ei ollut mahtia avata mitään liikettä, ja nopeasti oltiin tulossa sille kannalle että vain suurimmilla kapitalisteillakin oli alkuunpanon valta."

"Ja kuitenkin sanot sinä että teollisuuden luovuttamisen syyksi kapitalistihallinnolle on mainittu teollisuusvapauden ja yksilöllisen alkuunpano-oikeuden edistämistä kansan kesken kokonaisuudessaan."

"Niin. Kansa arveli voivansa yksilöllisesti nauttia suurempaa toiminnan vapautta ja rajoittamattomuutta teollisuusasioissa kapitalistien hallinnon alaisena kuin itse joukolla ohjaten teollisuusjärjestelmää omaksi hyödykseen; että kapitalistit tahtoisivat vielä lisäksi pitää silmällä heidän hyvinvointiaan viisaammin ja suosiollisemmin kuin he itse mahdollisesti voisivat tehdä, että he kykenisivät varaamaan itsellensä runsaammin sellaisia tuotantonsa osia, joita kapitalistit olisivat taipuvaisia heille antamaan, kuin he mahdollisesti voisivat tehdä, jos joutuisivat itse omiksi isännikseen ja jakaisivat koko tuotannon keskenään."

"Mutta sehän oli paljasta pilantekoa; se höysti vääryyttä vielä solvauksellakin."

"Siltä se kuulostaa, eikö niin? Mutta minä vakuutan sinulle, sitä pidettiin kansallistalouden terveimpänä laatuna minun aikanani. Niitä jotka sitä epäilivät leimattiin vaarallisiksi hourailijoiksi."

"Mutta luullakseni kansan hallituksen, hallituksen jonka puolesta se äänesti, täytyi tehdä jotakin. Täytyihän olla olemassa joitain asiain tähteitä jotka kapitalistit jättivät valtiollisen hallituksen huolehdittaviksi."

"Oli, oli todellakin. Sillä oli käsien täydeltä tointa pitäessään rauhaa yllä kansan kesken. Se oli pääosa valtiollisen hallinnon toiminnassa minun aikanani."

"Miten tarvitsi rauha niin suurta huolenpitoa? Miksi se ei itse pitänyt huolta itsestään, kuten nyt?"

"Olemassa olevain olosuhteitten erilaisuuden takia. Taistelu rikkaudesta ja puutteen synnyttämä epätoivo piti sammumattomassa tulessa ahneuden ja kateuden, pelon, himon, vihan, koston ja keinottelun kunkin likaisen intohimon helvettiä. Tätä yleistä mielipuolisuutta aisoissa pitämässä, jotta koko yhteiskuntajärjestelmä ei menehtyisi yleiseen verilöylyyn, tarvittiin koko armeija sotilaita, poliiseja, tuomareita ja vanginvartijoita sekä loppumatonta lain laadintaa riitajuttujen selvittelemiseksi. Kun vielä näihin epäsovun aineksiin lisäät arvonsa menettäneiden ja epätoivoisten heittiöiden lauman, joista kärsimykset olivat tehneet yhteiskunnan vihollisia ja jotka tarvitsivat kurinpitoa — niin olet kai valmis myöntämään että kansan hallituksella oli tarpeeksi tekemistä."

"Mikäli voin huomata", sanoi Edith, "oli kansan hallituksen päätehtävänä otella sen yhteiskunnallisen sekamelskan kanssa, joka oli seurauksena siitä että se oli laiminlyönyt talousjärjestelmän huostaansa ottamisen ja sen järjestämisen oikeuden kannalle."

"Aivan niin. Et olisi voinut asiata selvemmin lausua, vaikka olisit siitä kirjan kirjoittanut."

"Lukuunottamatta kapitalistisen järjestelmän suojelemista sen omilta sikiöiltä, eikö valtiollinen hallitus todellakaan mitään tehnyt?"

"Tekihän toki, se nimitti postimestarit ja tullimiehet, piti yllä armeijaa ja sotalaivastoa ja haasteli riitaa ulkomaitten kanssa."

"Luulisinpa että kansalaisen äänioikeus hallituksessa, jos se oli rajoitettuna mainitsemiesi tehtäväin rajain sisälle, tuskin tuntui hänestä suuriarvoiselta."

"Luullakseni oli äänen hinta Amerikan vaaleissa, kun puolueet olivat jotenkin tasaväkiset, minun aikanani noin kaksi dollaria."

"Hyvä isä, niinkö paljon!" sanoi Edith. "En tiedä tarkalleen, mikä oli rahan arvo teidän päivinänne, mutta sanoisinpa että se oli nylkyhinta."

"Minä luulen että olet oikeassa", vastasin. "Minullakin oli tapana puhua äänioikeuden kauppaamattomuudesta ja sellaisten tuomiosta jotka kurjuuden pakosta joutuivat myymään itsensä rahasta, mutta siltä kannalta katsoen, jonne sinä olet minut saattanut tänä aamuna, olen taipuvainen ajattelemaan että niillä ihmisillä jotka äänensä myivät oli paljon selvempi käsitys niin sanotun kansan hallituksemme valheista, se hallitus rajoitettuna siihen virkaluokkaan jonka vastikään olen kuvaillut, kuin millään muulla aikalaisteni joukolla ja että jos he olivat väärässä, niin oli vääryys, kuten arvelitkin, vain siinä että he vaativat liian korkeata hintaa."

"Mutta kuka maksoi äänistä?"

"Sinä olet säälimätön ristikuulustelua", sanoin. "Ne luokat, joilla oli etua hallituksen vallitsemisesta — se on, kapitalistit ja viran kärkkyjät — tekivät ostoja. Kapitalistit hankkivat viran kärkkyjäin valitsemisessa tarvittavat rahat sillä välipuheella että viimemainitut valituiksi tultuaan tekisivät mitä kapitalistit halusivat. Mutta en tarkoita antaa sinulle sellaista käsitystä että äänten enemmistö suoranaisesti ostettiin. Se olisi ollut liian julkista kansan hallituksen valheellisuuden tunnustamista sekä myös liian kallista. Kapitalistien viran kärkkyjäin valitsemiseksi antamat rahat käytettiin pääasiallisesti vaikuttamaan kansaan välillisillä keinoilla. Äärettömiä summia taistelurahastojen nimellä kerättiin tätä tarkoitusta varten ja niitä käytettiin lukemattomiin keinoihin, sellaisiin kuin ilotulituksiin, kaunopuheisiin, juhlakulkueisiin, torvisoittokunnille, ulkoilmakokouksiin ja kaikenlaisiin keksintöihin joiden tarkoituksena oli kiihoittaa kansaa tarpeellisen korkealle innostuksen asteelle vaalissa, jotta äänestettävänä oleva ehdotus olisi mennyt läpi. Kukaan joka ei ole omin silmin nähnyt yhdeksännentoista vuosisadan Amerikan vaalia ei voisi osapuillekaan kuvitella sen näytelmän merkillisyyksiä."

"Näyttää siis siltä", sanoi Edith, "kuin kapitalistit eivät vain pitäneet huostassaan taloudellista hallintoa erikoistoimenansa, vaan myös samalla käytännössä vallitsivat valtiollisen hallinnonkin koneistoa."

"Niinpä niin, kapitalistit eivät olisi päässeet minnekään, elleivät olisi vallinneet valtiollista hallintoa. Kongressi, lainlaatijakunnat ja kaupunkien valtuuskunnat olivat aivan välttämättömiä välikappaleina heidän suunnitelmansa perille ajamiseksi. Suojellakseen itseään ja omaisuuttaan kansan meteleitä vastaan oli vielä lisäksi erittäin tarpeellista että heillä oli poliisi, oikeusistuimet ja sotilaat heidän etujansa vartioimassa, sekä presidentti, kuvernöörit ja pormestarit heidän viittaustaan tottelemassa."

"Mutta minähän luulisin että presidentti, kuvernöörit ja lainlaatijakunnat edustivat kansaa joka heitä äänesti."

"Siunatkoon sinua! Ei, miksi he olisivat kansaa edustaneet? Kapitalisteistahan eikä kansasta riippui heidän virassa olonsa. Kansalla joka äänesti oli vähän valinnan varaa ketä äänestää. Sen kysymyksen ratkaisivat valtiolliset puoluejärjestöt, jotka kapitalisteilta kerjäsivät raha-apua. Kellekään joka vastusti kapitalistien etuja ei myönnetty mahdollisuutta ehdokkaana vedota kansaan. Julkiselle virkamiehelle oli kansan etujen kannattaminen kapitalistien etuja vastaan varma keino kehitysmahdollisuutensa uhraamiselle. Sinun tulee muistaa, jos tahdot ymmärtää miten täydellisesti kapitalistit hallitusta vallitsivat, että presidentti, kuvernööri tai pormestari taikka kunnallisen, valtiollisen tai kansallisen valtuuskunnan jäsen oli vain väliaikaisesti kansan palvelija ja riippuvainen sen suosiosta. Julkisen asemansa hän piti vain vaalista vaaliin, harvoin pitemmälle. Hänen alituinen, elinkautinen ja kaikki vallitseva harrastuksensa, kuten meillä kaikilla, oli hänen toimeentulonsa, ja se riippui — ei kansan hyväksymisestä — vaan kapitaalin suosiosta ja suojeluksesta, ja sitä hänen ei kannattanut saattaa vaaranalaiseksi tavoitellessaan kansan suosion saippuakuplia. Nämä seikat, vaikkapa ei olisi ollutkaan olemassa suoranaisia lahjomistapauksia, selittivät riittävästi miksi politikoitsijamme ja virkailijamme harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat kapitalistien vasalleja ja välikappaleita. Lakimiehet jotka järjestelmämme monimutkaisuuksien takia yleensä muodostivat ainoan julkisiin asioihin pystyvän luokan, olivat eritoten ja suoranaisesti elämästään riippuvaiset suurien kapitalististen yhteyksien suojeluksesta."

"Mutta miksi ei kansa valinnut virkailijoitaan ja edustajiaan omasta luokastaan, jotka olisivat silmällä pitäneet enemmistön etuja?"

"Ei ollut olemassa mitään takeita että he olisivat olleet uskollisempia. Heidän köyhyytensä olisi tehnyt heidät vielä alttiimmiksi rahakiusauksille; ja köyhät, se sinun tulee muistaa, vaikka sitäkin säälittävämpiä, eivät siveellisesti olleet sen parempia kuin rikkaatkaan. Sitten vielä — ja se oli tärkein syy miksi kansan enemmistö, jona olivat köyhät, ei lähettänyt omasta luokastaan miehiä edustajikseen — köyhyys säännöllisesti itsestään sen esti, siis käytännöllinen kykenemättömyys, missä tarkoituskin oli hyvä. Niin pian kuin köyhä mies kehittyi, oli hänellä viljalta kiusauksia kavaltaa oma luokkansa ja etsiä kapitaalin suosiota."

Edith pysyi ääneti ajatuksissaan muutaman hetken.

"Todellakin", hän vihdoin sanoi, "näyttää siltä kuin syy miksi en ole voinut ymmärtää niin sanottua kansan hallitusjärjestelmää teidän päivinänne on ollut se että olen koettanut keksiä mikä osa siinä kansalla on ollut, ja nyt selviää ettei sillä ole ollut minkäänlaista osaa."

"Sinä olet edistynyt verrattomasti", huudahdin. "Epäilemättä käsitteiden sekoitus meidän valtiollisessa järjestelmässämme ensiksi hämmästyttää, mutta jos vakavasti tutkit sitä tärkeintä kohtaa että rikkaitten johto, kapitaalin ja sen etujen ylivalta kansan etuja vastaan kokonaisuudessaan oli järjestelmämme pääperiaate, niin on sinulla avain joka selvittää kaikki salaisuudet."