LUKU XIV.

Me katselemme asevarastoani.

Johtolangat valoa ja lämpöä varten oli johdettu holvihuoneeseen, ja se oli yhtä lämmin, valoisa ja mukava paikka kuin vuosisataa ennen, kun se oli ollut makuuhuoneenani. Polvistuen kassakaapin oven eteen aloin heti käsitellä merkkilaattaa, ja seuralaiseni samalla olivat kumartuneena minua kohti asemissa jotka osottivat tavatonta uteliaisuutta.

Sata vuotta sitten olin lukinnut kassakaapin viimeisen kerran, ja tavallisissa oloissa se olisi ollut kyllin pitkä unohtaakseni monin kerroin lukon avaamiskeinon, mutta nyt se oli yhtä tuoreena muistossani kuin jos olisin sitä käytellyt muutamaa päivää ennen, mikä toden teolla olikin kuluneen aikakauden pituus, mikäli se koski itsetietoista elämääni.

"Huomatkaa", sanoin, "että käännän tätä laattaa, kunnes kirjain 'K' tulee vastapäätä kirjainta 'R'. Sitten siirrän tätä toista laattaa, kunnes numero '9' tulee vastapäätä samaa kohtaa. Nyt kassakaappi on oikeastaan lukosta irti. Minun on enää vain käännettävä tätä nupua, joka siirtää salvat, ja sitten heilauttaa ovi auki, kuten näette."

Mutta he eivät nähneet sitä, sillä nupu ei tahtonut kääntyä ja lukko pysyi kiinni. Minä tiesin etten ollut tehnyt mitään erehdystä lukon suhteen. Joku lukon salvoista ei ollut irtautunut. Koetin uudelleen useampia kertoja ja ravistelin laattaa ja ovea, mutta siitä ei ollut apua. Lukko pysyi itsepintaisena. Joku sanoi ettei sen muisto ollut yhtä hyvä kuin minun. Se oli unohtanut sääntönsä. Uskottavampi aineellinen selitys oli se että öljy lukossa oli ajan mukana kovettunut ja siksi vastusti ponnistuksiani. Lukko ei ollut voinut ruostua, sillä huoneen ilma oli ollut aivan kuiva. Muuten minä en olisi voinut elää.

"Surukseni olette pettyneet odotuksessanne", sanoin, "sillä nyt meidän olisi lähetettävä hakemaan lukkoseppää kassakaappitehtailijain pääkonttoorista. Minä tiesin minne Sudbury kadulla oli mentävä, mutta arvelen että kassakaappiliike on muuttanut sen jälkeen."

"Se ei ainoastaan ole muuttanut", sanoi tohtori, "se on kadonnut; tämän tapaisia kassakaappeja on historiallisessa museossa, mutta en ole tähän asti tiennyt miten ne avataan. Se on todella sangen nerokas."

"Ja tahdotteko sanoa että tätä nykyä todellakaan ei ole lukkoseppää joka voisi avata tämän kaapin?"

"Jokainen koneseppä voi leikata terästä kuin korttipaperia", vastasi tohtori; "mutta todellakaan en usko että maailmassa on ihmistä joka voisi avata lukkoa. Meillä tietysti on yksinkertaisia lukkoja yksityissalaisuuksien tallettamiseksi ja lasten pahantekoja vastaan, mutta ei mitään sellaisia joita olisi tarkoitettu vakavampaa vastustusta kestämään joko väkinäistä tai taidokasta. Lukkoseppien ammattikunta on kuollut."

Tällöin Edith, joka malttamattomasti halusi nähdä kaapin avattuna, huudahti ettei kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ollut mitään kerskaamista, ellei se voinut ratkaista pulmaa johon jokainen taitavampi murtovaras yhdeksännellätoista vuosisadalla pystyi.

"Kärsimättömän nuoren naisen kannalta saattaa se siltä tuntua", sanoi tohtori. "Mutta meidän täytyy muistaa että hävinneet taiteet usein ovat inhimillisen edistyksen muistopatsaina, osottaen loppuunkuluneita rajoja ja välttämättömyyksiä joihin ne ovat kuuluneet. Siitä syystä ettei meillä enää ole varkaita, ei liioin ole lukkoseppiä. Julian raukan oli käytävä kaikki nämä vastukset läpi turvatakseen paperinsa tuossa kassakaapissa, koska hänestä olisi tullut kerjäläinen jos olisi ne menettänyt, ja sen sijaan että oli monien herra olisi hänestä tullut harvojen palvelija ja ehkä olisi viettelys johtanut rosvoksi hänetkin. Ei ole ihme että lukkoseppiä niinä päivinä tarvittiin. Mutta nyt, näettehän, vaikka otaksuisikin että yhteiskunnassa missä kukin nauttii yleistä ja samallaista varallisuutta joku haluaisi jotakin varastaa, ei hän voisi varastaa mitään sellaista minkä jälleen voisi myydä. Meidän varallisuutemme sisältää takuun siitä että kullakin on samallainen osuus kansan kapitaalissa ja tuloissa — takuun joka on persoonallinen ja jota ei voida meiltä riistää eikä antaa pois, se kun on jokaiselle syntymässä annettu ja vasta kuoleman tapahduttua peruutetaan. Huomaatte kai että lukkosepät ja kassakaapin tekijät olisivat aivan tarpeetonta väkeä."

Puhuessamme olin jatkanut laatan pyörittelemistä toivoen että uppiniskainen salpa taipuisi toimimaan ja lopulta heikko napsahdus vastasi ponnistuksiani ja minä heilautin oven auki.

"Hyi!" huudahti Edith, kun sen sisältä tulvahti ilkeä ummehtunut löyhkä. "Säälinpä teidän aikaista väkeä, jos tämä löyhkä on osote siitä mitä he saivat hengittää."

"Se on luultavasti ainoa jälellä oleva osote mikä saatavissa on", huomautti tohtori.

"Kas miten naurettavan pieni laatikko se on sisältä, vaikka se ulkopuolelta on niin vaateliaan näköinen!" huudahti Edithin äiti.

"Niin", sanoin. "Paksujen seinäin tuli turvata sisältöä sekä tulen että rosvojen varalta — ja sivumennen sanoen luulisin että te yhä vielä tarvitsette tulenvarmoja kaappeja."

"Meillä ei ole tulipaloja, paitsi vanhoissa rakennuksissa", vastasi tohtori. "Kun rakentaminen joutui koko kansan haltuun, emme me näettehän voineet sitä sietää, sillä omaisuuden hävittäminen merkitsee kansalle kuollutta häviötä, kun taas yksityiskapitalismin aikana häviö työnnettiin toisten niskoille kaikenlaisilla keinoilla. Silloin voitiin vakuuttaa, mutta nyt kansan on vakuutettava itse."

Avasin kassakaapin sisäoven ja otin esille laatikoita jotka olivat täynnä kaikenlaatuisia arvopapereita, ja tyhjensin ne huoneessa olevalle pöydälle.

"Näitäkö vastenmielisen näköisiä papereita te sanotte omaisuudeksi?" sanoi Edith ilmeisesti pettyneenä.

"Emme itse papereita", sanoin, "vaan mitä ne edustivat."

"Ja mitä se oli?"

"Maan, talojen, myllyjen, laivojen, rautateitten ja kaikenlaisten muitten kappaleitten omistamista", vastasin, ja ryhdyin paraani mukaan selittämään hänen äidilleen ja hänelle itselleen vuokraa, liikevoittoa, korkoa, osinkoa j.n.e. Mutta selvästi näkyi heidän kasvojensa nolosta ilmeestä etten kovin suuria ennätyksiä saanut aikaan.

Vihdoin tohtori katsahti ylös papereista, joihin hän muinaistutkijan uteliaisuudella oli tarrannut, ja nauroi.

"Minä pelkään, Julian, että lähdette väärästä päästä. Teidän aikananne, näettehän, taloustiede oli asiain tiedettä, meidän päivinämme se on ihmisolentojen tiedettä. Meillä ei ole minkäänlaista mikä vastaisi teidän vuokraanne, korkoanne, liikevoittoanne tai muuta finanssikeksintöä, ja niitä tarkoittavilla sanoilla ei ole mitään merkitystä nyt muille kuin tutkijoille. Jos haluatte että Edith ja hänen äitinsä teitä ymmärtää täytyy teidän kääntää nämä rahasanat sanoiksi jotka merkitsevät miehiä, naisia ja lapsia, ja selittää kaikki teidän järjestelmänne mukaiset heitä koskevat seikat. Pidättekö sopimattomana, jos minä koetan tehdä asian heille hiukan selvemmäksi?"

"Olen teille siitä sangen kiitollinen", sanoin, "ja ehkä samalla saatatte sen selvemmäksi minullekin."

"Luullakseni", sanoi tohtori, "me kaikki ymmärrämme näiden asiakirjain luonteen ja arvon paljon paremmin, jos sen sijaan että puhuisimme niistä farmien, tehtaitten, kaivosten, rantateiden y.m. omistusoikeuden osotuksena pidämme kiinni vain siitä että ne todistivat omistajainsa olevan erilaisten miehiä, naisia ja lapsia käsittäväin joukkokuntain herroja eri osissa maata. Tietysti, kuten Julian sanoo, asiakirjat nimellisesti vahvistivat hänen oikeutensa vain kappaleisiin eivätkä puhu mitään miehistä ja naisista. Mutta ne miehet ja naiset, jotka seurasivat maatilojen, koneitten ja muitten erilaisten omaisuuksien mukana ja olivat niihin sidottuja ruumiillisten tarpeittensa kautta, juuri kaiken arvon loivat omaisuuden omistamiselle.

"Mutta ellei sitä edellytystä olisi ollut että oli ihmisiä jotka koska heidän täytyi käyttää maata alistuivat tekemään työtä sen omistajille siitä hyvästä että saivat sen haltuunsa, ei näillä omistus- ja kiinnityskirjoilla olisi ollut mitään arvoa. Niin on laita näiden tehdasosakkeittenkin. Ne puhuvat vain vesivoimasta ja koneista, mutta ne olisivat olleet arvottomia ilman niitä tuhansia ihmistyöntekijöitä jotka olivat sidotut koneisiin ruumiillisten tarpeitten voimalla yhtä lujasti kuin olisivat olleet niihin kahlehditut. Ja samoin nämä hiilikaivososakkeet. Ilman sitoi viheliäistä ihmisolentojen joukkoa, jonka puute oli tuominnut työtä tekemään eläväin haudoissa, minkä arvoisia olisivat olleet nämä osakkeet jotka eivät sanallakaan heistä mainitse? Miten kuvaavaa onkaan se seikka että pidettiin tarpeettomana mainitakaan pellolla, koneitten ääressä, kaivoksissa työskenteleväin orjain nimiä! Henkiorjuuden aikana joka ennemmin oli vallinnut, oli tarpeellista nimittää erikseen kukin sielu tuntomerkkineen, jotta hänet karkaamisen tapahtuessa voitaisiin keksiä sekä kuoleman tapauksessa arvata tappio. Mutta mitään tappion pelkoa ei ollut niiden orjain karkaamisen tai kuoleman takia jotka näiden asiakirjain mukaan omistajansa saivat. He eivät tahtoneet juosta tiehensä, sillä mitään parempaa ei ollut pakopaikaksi saatavissa eikä mitään pääsyä koko maailmaa käsittävän talousjärjestelmän käsistä joka heitä orjina piti; ja jos he kuolivat, ei se mitään tappiota heidän omistajilleen tuottanut, sillä alituisesti oli yllinkyllin toisia heidän tilalleen. Siis heidän luettelemisensa olisi ollut paperin haaskausta.

"Äsken aamiaispöydässä", jatkoi tohtori, "selittelin nykyistä katsantokantaa yksityiskapitalismin talousjärjestelmään nähden joka perustui kansan joukkojen pakolliseen kapitalistien palvelemiseen; sen palveluksen viimemainitut väkisin panivat toimeen anastaen etuoikeuden maailman tuotantolähteitten ja koneiston paljouteen ja jättäen puutteen puserruksen pakottamaan kansaa heidän ikeensä hyväksymään, poliisin ja sotilaitten aika ajoin puolustaessa heidän etuoikeuksiaan. Nämä asiakirjat kuvaavat erittäin sopivasti niitä nerokkaita ja vaikuttavia keinoja joiden avulla erilaatuiset työn tekijät järjestettiin kapitalistien palvelukseen. Ymmärrettävää kuvausta käyttääkseni, näiden erilaisten niin sanottujen arvopaperien saattaa sanoa olevan yhtä monenlaisia valjaita joilla puutteen puserruksen kukistamat ja kesyttämät kansan joukot iestettiin ja valjastettiin kapitalistien vaunujen eteen.

"Esimerkiksi, tässä on kasa farmikiinnityksiä Kansasin farmeihin. Hyvä; tämän arvopaperin voiman nojalla eräät Kansasin farmarit tekivät työtä sen omistajan puolesta, ja vaikka he eivät koskaan ehkä tietäneet kuka hän oli eikä hän keitä he olivat, olivat he yhtä varmasti ja järkähtämättömäsi hänen orjiansa kuin jos hän olisi seissyt heidän vieressänsä ruoska kourassa, sen sijaan että hän istui seurusteluhuoneessaan Bostonissa, New Yorkissa tai Lontoossa. Näitä kiinnitysvaljaita käytettiin yleisesti kansan maata viljelevän luokan sitomiseksi. Useimmat Lännen farmareista saivat reutoilla niissä yhdeksännentoista vuosisadan loppupuolella. Eikö niin ollut Julian? Oikaiskaa tietoni, jos olen väärässä."

"Te kerrotte aivan tarkkoja tosiseikkoja", vastasin. "Rupean käsittämään selvemmin entisen omaisuuteni luonnetta."

"Katsokaamme nyt mikä tämä kasa on", jatkoi tohtori. "Ahaa, nämä ovat osakkeita Uuden Englannin puuvillatehtaisiin. Tämän laatuisia valjaita käytettiin pääasiallisesti naisille ja lapsille, joiden luokituksessa mentiin niin alas että soveliaina pidettiin yhden- ja kahdentoista vuotiset tytöt ja pojatkin. Tapana oli sanoa että vain pikkulasten melkein maksuttoman työn tuottama voitto piti näitä tehtaita kannattavina omaisuuksina. Uuden Englannin väestö suurimmaksi osaksi kukistettiin jo hentoikäisenä taipuakseen työhön tämänlaisissa valjaissa.

"Tässä taasen on hiukan eri laatua. Nämä ovat rautatie-, kaasu- ja vesilaitososakkeita. Ne olivat laajemmalle ulottuvia valjaita joilla ei ainoastaan erikoinen työn tekijäin luokka, vaan koko kuntakin kahlehdittiin työtä tekemään arvopaperien omistajalle.

"Ja vihdoin on meillä täällä ankarammat valjaat kaikista, hallituksen bondeja. Tämä asiakirja, näettekö, on Yhdysvaltain hallituksen bondi. Sen kautta seitsemänkymmentä miljoonaa ihmistä — koko kansa toden teolla — oli valjastettu tämän bondin omistajan vaunujen eteen; ja vielä lisäksi ajurina tässä tapauksessa oli hallitus itse, jota vastaan juhtien oli sangen työlästä potkia. Toisen laatuisten valjaitten sisällä tapahtui useasti potkimista ja vikuroimista, ja kapitalisteja useasti häiritsivät ja väliaikaisesti työnkin heiltä riistivät miehet jotka he olivat ostaneet ja täydellä rahalla maksaneet. Luonnollisesti senvuoksi hallituksen bondia he suuresti ylistelivät rahain sijoituskeinona. He käyttivät kaikkia mahdollisia ponnistuksia saadakseen eri hallituksia yhä enemmän kansan niskaan sälyttämään tämänlaisia valjaita, ja hallitukset kapitalistien asiamiesten yllytyksestä tietysti tekivät niin aina suuren vallankumouksen aattoon asti, mikä muutti bondit ja kaikki muut valjaat pelkäksi paperiksi."

"Yhdeksännentoista vuosisadan edustajana", sanoin, "en voi kieltää ettei totuutta olisi teidän koko lailla hämmästyttävässä kuvailutavassanne meidän rahain sijoitusjärjestelmästämme. Mutta myöntänette että vaikka järjestelmä olikin huono ja kansan tila katkera sen vallitessa, niin kapitalistien toiminta sellaisen teollisuuden järjestämiseksi ja johtamiseksi kuin meidän oli, oli kuitenkin jonkin arvoista palvelusta maailmalle."

"Oli varmasti", vastasi tohtori. "Se syy voidaan esittää, ja on esitetty, jokaisen järjestelmän puolustukseksi jonka kautta ihmiset ovat toisia lähimmäisiänsä tehneet palvelijoikseen alusta pitäen. Aina oli jotakin yleisesti arvokasta ja välttämätöntä palvelusta jonka sortajat voivat väittää ja väittävät olevan heidän asettamansa pakkopalveluksen perusteena ja puolustuksena. Kun ihmiset tulivat viisaammiksi huomasivat he maksavansa häviöön johtavaa hintaa siten annetusta palveluksesta. Niinpä he ensiksi sanoivat kuninkaille: 'Ollaksenne turvassa te autatte valtiota puolustautumaan ulkolaisia vastaan ja hirttämään varkaat, mutta onpa liian paljon vaatia meitä olemaan teidän orjianne siitä hyvästä, me osaamme tehdä paremminkin.' Ja niin he perustivat tasavaltoja. Niin myös vihdoin kansa sanoi papeille: 'Te olette jotakin tehneet hyväksemme, mutta liian paljon olette vaatineet palveluksistanne vaatiessanne meidän alistamaan järkemme teidän tahtonne alaisiksi, me osaamme tehdä paremminkin.' Ja niin he perustivat uskonnollisen vapauden."

"Ja samalla tavalla tässä viimeisessä asiassa, josta me nyt puhumme, kansa vihdoin sanoi kapitalisteille: 'Te kyllä olette järjestäneet meidän teollisuutemme, mutta sen hinnaksi olette meidät orjuuttaneet. Me voimme tehdä paremminkin.' Ja asettaen kansallisen yhteistoiminnan kapitalismin tilalle he perustivat teollisuustasavallan taloudellisen kansanvallan perusteelle. Jos olisi totta, Julian, että jokin toisille tehdyn palveluksen vaikutin, olipa palvelus miten arvokasta laatua tahansa, oikeuttaisi hyväntekijän orjiksi painamaan ne joille on hyvää tehnyt, ei olisi ollut mitään hirmuhallitusta tai orjavaltaa joka ei voisi itseänsä täysin pätevästi puolustaa."

"Eikö sinulla ole oikeata rahaa meille näyttää", sanoi Edith, "jotakin muuta kuin näitä papereita — kultaa tai hopeata, kuten museossa on?"

Yhdeksännellätoista vuosisadalla ei ihmisten ollut tapana pitää suuria rahavaroja kotonaan, mutta sattumalta oli minulla niitä vähäinen kasa kassakaapissani, ja vastaukseksi Edithin kysymykseen vetäsin esille laatikon joka sisälsi useita satoja dollareita kullassa ja tyhjensin sen pöydälle.

"Miten komeita ne ovat!" huudahti Edith, työntäen kätensä keltaiseen rahaläjään ja kilistellen niitä. "Ja onko aivan totta että jos teillä vain oli tarpeeksi näitä esineitä, ollenkaan huolimatta miten ja mistä olitte ne saaneet, niin miehet ja naiset alistuivat tahtonne alaisiksi ja antoivat teidän tehdä mitä halutti heidän suhteensa?"

"He eivät ainoastaan antaneet teidän tehdä mitä halutti heille, vaan he olivat teille erittäin kiitollisia siitä että olitte niin hyvä ja käytitte heitä ettekä toisia. Köyhät taistelivat toistensa kanssa etuoikeudesta saada olla sellaisten palvelijoina ja alamaisina joilla oli rahaa."

"Nytpä minä huomaan", sanoi Edith, "mitä nimi 'leivän herrat' tarkoittaa."

"Mitkä leivän herrat?" kysyin. "Keitä he olivat?"

"Se nimi annettiin kapitalisteille vallankumouksen aikana", vastasi tohtori. "Tämä asia josta Edith puhuu on palanen sen ajan kirjallisuutta, jolloin kansa ensiksi alkoi täydelleen herätä näkemään sen seikan että luokkaetuoikeus tuotantokoneistoon merkitsee kansan orjuutta."

"Odottakaahan, kun koetan voinko sen muistaa", sanoi Edith. "Tällä tavalla se alkaa: 'Kaikkialla miehet, naiset ja lapset seisoivat turulla huutaen leivän herroja ottamaan heidät palvelukseensa, jotta he leipää saisivat.' Vahvat miehet sanoivat: 'Oi leivän herrat, tunnustelkaa meidän jäntereltämme ja lihaksiamme, käsivarsiamme ja raajojamme; katsokaa miten vankkoja olemme. Ottakaa meidät ja käyttäkää meitä. Antakaa meidän raataa puolestanne. Antakaa meidän puolestanne hakata. Antakaa meidän mennä alas kaivantoihin ja kaivaa puolestanne. Antakaa meidän vilua nähdä ja paleltua laivojenne keulalla. Lähettäkää meidät höyrylaivojenne lämmityskammioiden helvetteihin. Tehkää mitä mielitte kanssamme, mutta antakaa meidän palvella teitä, jotta saamme syödä ja kuolemasta pelastumme!'

"Sitten puhuivat myös oppineet ihmiset, kirjanoppineet ja lakimiehet, joiden voima oli heidän aivoissaan eikä heidän ruumiissaan: 'Oi leivän herrat', he sanoivat, 'ottakaa meidät palvelijoiksenne täyttämään teidän tahtoanne. Katsokaa kuinka hieno on ymmärryksemme, kuinka laajat ovat tietomme, järkemme on kukkuroillaan opin aarteita ja filosofian viekasteluja. Meille on annettu selvempi näkövoima kuin toisille ja sen vakuutuksen voima että meidän tulisi olla kansan johtajina, äänettömäin ääninä, sokeain silminä. Mutta kansalla jota meidän palveleman pitäisi ei ole meille leipää antaa. Sentähden, leivän herrat, antakaa meille syötävää, ja me tahdomme kansan teille pettää, sillä meidän täytyy elää. Me tahdomme puolestamme oikeuksissa riidellä leskiä ja isättömiä vastaan. Me puhumme ja kirjoitamme teidän ylistykseksenne ja taitavin sanoin nolaamme ne jotka teitä vastaan puhuvat ja teidän valtaanne ja valtiota vastaan. Eikä mikään mitä te meiltä vaaditte näytä liian paljolta. Mutta koska me emme myy ainoastaan ruumistamme, vaan sielummekin, niin antakaa meille enemmän leipää kuin nämä työn tekijät saavat jotka vain ruumiinsa myyvät.'

"Ja papit ja leviitat myös huusivat leivän herrojen kulkiessa turun poikki: 'Ottakaa meidät, herrat, palvelijoiksenne ja täyttämään teidän tahtonne, sillä meidänkin täytyy syödä, ja vain teillä on leipää. Me olemme pyhien oraakkelien vartioita, ja kansa meitä kuulee ja ei vastaa, sillä meidän äänemme heille on kuin Jumalan ääni. Mutta meidän täytyy saada leipää samoinkuin toistenkin syödäksemme. Antakaa meille siis yltäkyllin leivästänne, ja me tahdomme puhua kansalle että he hiljaa ovat eivätkä teitä häiritse napisemisellansa nälän tähden. Isän Jumalan nimessä me kiellämme heitä vaatimasta veljien oikeuksia, ja rauhan ruhtinaan nimessä me tahdomme saarnata teidän kilpailulakejanne.'

"Ja kaikkien miesten huutojen ylitse kuultiin naisjoukkojen ääniä jotka leivän herroille huusivat: 'Älkää meidän ohitsemme kulkeko, sillä meidänkin myös syömän pitää. Miehet ovat meitä väkevämpiä, mutta he paljon leipää syövät ja me vähän, niin että vaikka me emme niin väkeviä, olekkaan, lopuksi te ette häviä, jos otatte meidät palvelijoiksenne heidän sijastansa. Ja jos te ette meitä tahdo työmme tähden, katsokaa meitä kuitenkin, me olemme naisia ja kauniita pitäisi meidän oleman teidän silmissänne. Ottakaa meidät ja tehkää meille mitä mielitte, sillä meidän pitää syödä.'

"Ja yläpuolella kaupparähäkän, miesten karkeitten äänien ja naisten kimeitten äänien kohosi pikku lasten piipottava kitinä: 'Ottakaa meidät palvelijoiksenne, sillä äitiemme rinnat ovat ehtyneet eikä isillämme ole meille leipää antaa ja meidän on nälkä. Me olemme heikkoja kyllä, mutta me pyydämme niin vähän, niin kovin vähän että lopuksi me olemme teille halvemmat kuin miehet, meidän isämme, jotka niin paljon syövät, ja naiset, meidän äitimme, jotka enemmän syövät kuin me.'

"Ja leivän herrat, otettuaan käytettäväkseen tai huvikseen ne miehistä, naisista ja pienokaisista joita soveliaina pitivät, läksivät tiehensä. Mutta markkinaturulle jäi suuret joukot niitä joilla ei leipää ollut."

"Niin", sanoi tohtori katkaisten hiljaisuuden joka seurasi kun Edithin ääni oli tauonnut, "sen häpeällisen kurituksen viimeinen huippu, jonka teidän talousjärjestelmänne laski ihmisluonnon niskoille, oli todellakin se että se pakotti ihmiset itseänsä kaupaksi tarjoamaan. Vapaaehtoista ei kauppa todellisessa merkityksessä tietystikään ollut, sillä puute tai sen pelko ei jättänyt valinnan varaa, sillä heidän oli välttämättä myyminen itsensä jollekulle, mutta kussakin kaupan hieromisessa oli siksi paljon valintaa että se joutui häpeälliseksi. Heidän oli etsittävä ne joille itsensä tarjosivat ja itse päätettävä kauppa omasta itsestään. Tässä suhteessa pestuusta aiheutuva toisten ihmisten alamaisuus toisiin nähden oli vielä alentavampaa kuin suoranaiseen pakkoon perustuva orjuuden aikana. Tällöin orja voitiin pakottaa tottelemaan ruumiillisen kärsimyksen kautta, mutta hän saattoi mielessään vapaasti hautoa kostoa herralleen; mutta pestuun vallitessa ihmiset etsivät herrojansa ja suosion osotukseksi rukoilivat että he heitä käyttäisivät, niin ruumista kuin sieluakin, voitokseen ja huvikseen. Meidän nykyaikaisten mielestä sentakia oli henkiorja arvokkaampi ja jalompi olento kuin teidän päivienne pestuunalainen joka sanoi olevansa vapaa työn tekijä.

"Orjan oli mahdollista kohota sielultaan ympäristöänsä korkeammalle ja tulla orjuuden filosoofiksi, kuten Epictetus [Epictetus oli kreikkalainen joka joutui Roomaan orjaksi ja siellä kehittyi filosoofiksi ja sai vihdoin vapautensa. Hänen selityksensä stoalaisesta filosofiasta pidetään paraimpina mitä on. Hän eli ensimmäisen vuosisadan lopulla. Suom. muistutus.], mutta pestuun alainen ei edes voinut pilkkailla etsimiänsä kahleita. Hänen asemansa halpuus ei ollut vain ruumiillista, vaan henkistäkin. Myydessään itsensä hänen välttämättä oli myyminen ajatuksensa itsenäisyyskin. Teidän koko teollisuusjärjestelmäänne näyttää tässä suhteessa paraiten ja sopivimmin kuvaavan muuan sana jonka te yksipuolisesti kyllä säästitte merkitsemään vain eräänlaista naisten harjoittamaa itsensä myyntitapaa.

"Työ toisten hyväksi rakkaudesta ja ystävyydestä ja työ toisten kanssa yhteisen tarkoitusperän hyväksi jossa kaikilla on keskinäiset etunsa, sekä työ sen tuottaman ilon takia ovat kaikki yhtä kunniallisia, mutta kykyjemme pestaaminen toisten itsekkäästi käytettäväksi, joka muoto työllä yleisesti oli teidän aikananne, on ihmisluonteelle arvotonta. Vallankumous ensi kerran historiassa teki työn todella kunnialliseksi laskemalla sen veljellisen yhteistoiminnan perusteelle, tulokset yhteisesti ja tasaisesti jaettaviksi. Siihen asti se lievimmin sanoen oli vain häpeällinen välttämättömyys."

Lopulta minä sanoin: "Kun olette tyydyttäneet uteliaisuutenne näiden papereitten suhteen voimme luullakseni tehdä niistä kokkovalkean, sillä niillä ei nyt näytä olevan sen suurempaa arvoa kuin pakanallisten epäjumalain kokoelmalla joiden entiset palvelijat ovat kristinuskoon kääntyneet."

"No niin, vaan eikö sellaisella kokoelmalla ole arvoa historiantutkijalle?" sanoi tohtori. "Tietysti nämä asiapaperit tuskin ovat minkään arvoisia siinä merkityksessä kuin ennen, mutta toisessa merkityksessä niillä on suuri arvo. Olen nähnyt niiden joukossa useita muunnoksia jotka ovat sangen harvinaisia historiallisissa kokoelmissa, ja jos olette taipuvainen lahjoittamaan koko kokoelman museoomme, niin olenpa varma että lahjaa pidetään suuriarvoisena Meidän esi-isiemme rakentama suuri kokkovalkea, vaikka olikin aivan luonnollinen ja anteeksi annettava riemun ilmaisu kahleitten katkaisemisen johdosta, on arkeoloogiselta kannalta katsoen mielipahaa herättävä."

"Mitä tarkoitatte suurella kokkovalkealla?" kysyin.

"Se oli jotenkin draamallinen tapaus suuren vallankumouksen päätyttyä. Kun pitkällinen taistelu oli loppunut ja kapitaalin yleisen hallinnon kautta taattu taloudellinen yhdenvertaisuus perustettu, niin kansa kaikilta tahoilta maata keräsi kokoon äärettömät varastot teidän arvotodistuksianne, jotka, vaikka niiden todella piti olla vain aineellisen omaisuuden todistuksia, olivat todella muuttuneet ihmisomaisuuden todistuksiksi ja riistivät, kuten olemme nähneet, koko arvonsa niistä orjista jotka ruumiillisten tarpeiden pakottamina olivat kahlehditut aineeseen. Kansa — vapauden innostuksen kiihkossa kuten ymmärtänette — näitä katsoi hyväksi koota äärettömiin röykkiöihin New Yorkin osakepörssin paikalle, Plutuksen [Plutus, kreikkalaisten rikkauden jumala. — Suom. muist.] suurelle alttarille, missä miljooneja ihmisolentoja oli uhrattu hänelle, ja siellä rakentaa niistä kokkovalkea. Suuri pylväs seisoo paikalla tänään, ja sen latvasta sädehtii alituisesti valtava sähköliekki tulisoihtuna sen tapauksen muistoksi ja ikuisena osotuksena pergamenttiorjuuden loppumisesta joka oli raskaampi kuninkaitten valtikkaa. On arvioitu että ihmisolentojen omistustodistuksia, eli kuten te niitä nimititte omaisuuden arvopapereita, haihtui taivaalle neljänkymmenen biljoonan dollarin arvosta sekä vielä satoja miljooneja paperirahaa siinä suuressa palossa jonka me varmasti uskomme olleen Jumalalle otollisemman kuin yhdenkään niistä lukemattomista polttouhreista jotka hänelle tarjottu on ajan alusta.

"No niin, jos minä olisin ollut siinä, voin helposti kuvitella että olisin nauttinut loimusta yhtä paljon kuin kiihkeinkin sen ympärillä tanssijoista, mutta nyt levollisemmin asiata arvellessa surkuttelen tätä suurta historiallisten aineksien hävittämistä. Näette siis että teidän bondinne, omistuskirjanne, kiinnepaperinne ja osakkeenne ovat todella yhä arvokkaita."