LUKU XVII.

Kaiku menneisyydestä.

"Ahaa!" huudahti Edith joka äitinsä kanssa oli myllertänyt kassakaapin laatikoita tohtorin ja minun puhuessa, "täällä on muutamia kirjeitä, ellen erehdy. Näyttää siis siltä että käytit kaappia muitakin varten kuin rahoja."

Siinä oli todellakin, kuten sanomattomaksi liikutuksekseni huomasin, nippu kirjeitä ja lippuja Edith Bartlettilta, jotka olivat kirjoitetut eri tilaisuuksissa rakkaussuhteissa ollessamme ja joita nyt Edith, hänen tyttären tyttärensä tytär piti kädessään. Otin ne häneltä ja avatessani yhden huomasin sen olevan päivätyn toukokuun 30 päivänä 1887, sinä samana päivänä jolloin hänestä ijäksi erosin. Siinä hän pyysi minua tulemaan hänen perheensä kanssa kukituspäiväkäynnille Mount Auburnin hautausmaalle jossa hänen kansallissodassa kaatunut veljensä lepäsi.

"Minä en odota, Julian", hän oli kirjoittanut, "että kaikki sukulaisuussuhteeni omaksesi hyväksyt sentähden että kanssani menet naimisiin — se olisi liian paljon — mutta urho-veljeni tahdon sinun tunnustavan omaksesi, ja sentakia haluaisin sinun lähtevän kanssamme tänään."

Kulta ja pergamentit, kerran niin kalliit, nyt huolettomasti siroteltuina ympäri huonetta, olivat menettäneet arvonsa, mutta nämä rakkauden merkit eivät olleet luopuneet vallastansa aikojen kuluessa. Kuin taikamahdilla ne nostivat hetkessä muistojen usvan joka minut saattoi omaan maailmaani — maailmaan missä nykyisellä ei ollut mitään tekemistä. En tiedä miten kauan siten istuin muistoihini vaipuneena ulkomaailmasta mitään tietämättä äänettömän myötätuntoisen joukon ympäröimänä. Omilta huuliltani lähtenyt syvä vastentahtoinen huokaus vihdoin herätti minut muistojeni maailmasta ja paluutti muinaisesta unien maasta tajuamaan nykyisen ympäristöni ja sen olosuhteet.

"Nämä ovat", sanoin, "kirjeitä toiselta Edithiltä — Edith Bartlettilta, sinun äidin äidin äidiltäsi. Ehkä haluaisit katsoa ne läpi. En tiedä, kuka olisi lähemmin ja paremmin niihin oikeutettu minun jälkeeni kuin sinä ja äitisi."

Edith otti kirjeet ja alkoi tutkia niitä kunnioittavalla uteliaisuudella.

"Ne ovat sangen huvittavia", sanoi hänen äitinsä, "mutta pelkäänpä, Julian, että saamme pyytää teitä lukemaan ne meille itse."

Ulkomuotoni epäilemättä osotti tuntemaani hämmästystä tällaista oppimattomuuden tunnustusta kuullessani niin korkeasti sivistyneen henkilön puolelta.

"Täytyykö minun ymmärtää", tiedustin vihdoin, "että käsin kirjoittaminen ja sen lukeminen, kuten lukkojen tekokin, on unohtunutta taitoa"?

"Pelkäänpä että melkein niin on laita", vastasi tohtori, "vaikka sen selitys ei tässä kohden, kuten toisessa asiassa, nojaudu niin paljon taloudelliselle yhdenvertaisuudelle kuin keksintöjen kehitykselle. Meidän lapsiamme yhä opetetaan kirjoittamaan ja kirjoitusta lukemaan, mutta heillä on niin vähän käytäntöä jälkielämässä että he tavallisesti unohtavat taitonsa hyvin pian koulusta päästyään; mutta todella pitäisi Edithin vielä kyetä selvän saamaan yhdeksännentoista vuosisadan kirjeestä. — Rakkaani, olenpa hiukan häpeissäni sinun puolestasi."

"Oh, minä kyllä osaan lukea tämän, isä", huudahti hän katsahtaen otsa vielä rypyssä kirjeen sivulta jota oli tutkinut. "Ettekö muista että sain selvän niistä vanhoista Julianin kirjeistä Edith Bartlettille jotka olivat äidillä? — vaikka siitä on jo vuosi aikaa ja taitoni on senjälkeen kangistunut. Mutta olen lukenut lähes kaksi riviä tätä jo. Se on todella hyvin selvää. Kyllä siitä otan kokonaan selvän mitään apua saamatta muilta paitsi äidiltä."

"Ihme ja kumma", sanoin, "ettekö enää kirjoita kirjeitä"?

"Emme", vastasi tohtori, "käsin kirjoittaminen on käytännöstä joutunut pois. Kirjevaihdossa, milloin emme telefoonia käytä, me lähetämme fonograafeja ja käytämme näitä kaikkia niitä tarkoituksia varten joihin te käsin kirjoittamista tarvitsitte. Siten on asian laita ollut jo niin kauan että tuskin mieleemme juolahtaa ihmisten koskaan toisin tehneen. Mutta varmaankin se on kehitysaste jonka teitä täytyy hiukan ihmetyttää: teillä oli fonograafi ja sen mahdollisuudet olivat kyllin selvät heti alussa. Tärkeissä muistiinpanoissamme me kyllä vielä suureksi osaksi käytämme painattamista, mutta painotuotteet valmistetaan fonograafijäljennöksistä, joten toden teolla erikoistapauksia lukuunottamatta käsin kirjoittamista vain vähän tarvitaan. Eikö ole merkillistä, kun tulee sitä ajatelleeksi, että mitä enemmän on sivistys kypsynyt, sitä enemmän sen ennätykset joutuvat häviäviksi? Kaldealaiset ja egyptiläiset käyttivät kirjoituksissaan tiiltä, ja kreikkalaiset ja roomalaiset enemmän tai vähemmän kiveä ja pronssia. Jos ihmissuku tänään häviäisi, ja maailma tarkastettaisiin sanokaamme Mars tähdestä käsin viittä sataa vuotta myöhemmin taikka vaikka ennemminkin, niin meidän kirjamme olisivat hävinneet ja Rooman valtakuntaa pidettäisiin inhimillisen sivistyksen viimeisenä ja korkeimpana asteena."