LUKU III.

Minä saan täydet oikeudet maassa.

Saapuessamme aamiaiselle naiset osottivat meille sangen mieliäkiinnittävän uutispalasen jonka olivat löytäneet aamulehdistä. Se ei todellakaan ollut sen vähäisempää kuin kertomus niistä toimenpiteistä joihin Yhdysvaltain kongressi oli ryhtynyt minun suhteeni. Yksimielisesti oli, kuten selville kävi, hyväksytty päätös, joka kerrottuaan tavattoman henkiin palautumiseni yhteydessä olevat seikat selvitti kaikki mahdolliset kysymykset, jotka saattoivat herätä laillisesta olemassaolostani, julistaen minut Amerikan täysiarvoiseksi kansalaiseksi ja kaikkiin kansalaisoikeuksiin ja erikoisetuihin oikeutetuksi, mutta samalla myös kansan vieraaksi ja sellaisena vapaaksi kaikista kansalaisille yleensä kuuluvista velvollisuuksista ja palveluksista, paitsi jos minä haluaisin ne ottaa osakseni.

Kun olin tähän asti ollut Leeten taloudessa yksinomaan, oli tämä melkein ensimmäinen viittaus jonka olin saanut yleisön suuresta ja yleisestä osanotosta asiassani. Se osanotto, kuten sain tietää, oli kohonnut minun persoonani yläpuolelle ja oli jo uudelleen elvyttänyt yleisen harrastuksen yhdeksännentoista vuosisadan kirjallisuuden ja politiikan ja eritoten sen muutoskauden historian ja filosofian tutkimiseen, jolloin vanha järjestelmä vaihtui uuteen.

"Asia on niin", sanoi tohtori, "että kansa on vain suorittanut kiitollisuuden velkansa ottaessaan teidät vieraaksensa, sillä te olette nyt jo tehnyt enemmän kasvatuksellisten pyrintöjemme hyväksi edistämällä historiallisia tutkimuksia kuin koko opettajarykmentti olisi voinut toimeen saada elinaikanaan."

Palaten sitten jälleen kongressin päätökseen tohtori sanoi että se hänen mielestään oli tarpeeton, sillä vaikka en ollutkaan muuta tehnyt kuin nukkunut melkoisen pitkän ajan kansalaisoikeuteni vastineeksi, ei kuitenkaan ollut olemassa mitään perustetta jonka nojalla voitaisiin päättää että olin mitään niistä menettänyt. Olipa sen laita miten tahansa, tämä päätös poisti kaiken epäilyksen minun asemastani, ja hän arveli että meidän ensimmäiseksi aamiaisen jälkeen oli mentävä Kansallispankkiin ja avattava siellä minun kansalaistilini.

"Tietysti", sanoin lähtiessämme kotoa, "olen iloissani että pääsen vapautumaan välttämättömyydestä joka on pakottanut minun olemaan teidän niskoillanne, mutta tunnustan että tuntuu hiukan alentavalta hyväksyä lahjana tämä kansan jalomielinen tarjous toimeentulokseni."

"Paras Julian", vastasi tohtori, "minun on toisinaan hiukan vaikeata täysin ymmärtää käsityskantaanne meidän laitoksistamme."

"Luulisinpa että se olisi kyllin helppoa tässä asiassa. Minusta tuntuu kuin olisin yleisen armeliaisuuden esineenä."

"Ahaa", sanoi tohtori, "teistä tuntuu että kansa on osottanut teille armoa, saattanut teidät kiitollisuuden velkaan. Teidän täytyy suoda anteeksi ymmärtämättömyyteni, mutta asia on niin että me katsomme tätä kansalaisten taloudellisen toimeentulon kysymystä kokonaan erilaiselta näkökannalta. Me arvelemme että vaatimalla ja hyväksymällä itsellenne kansalaisylläpidon te täytätte kansallisen velvollisuuden jonka kautta saatatte kansan — se on kansalaistoverienne yleisen yhteyden — pikemmin suurempaan kiitollisuuden velkaan kuin mitä itse voitatte."

Käännyin katsomaan, eikö tohtori laskenut leikkiä, mutta hän oli näöltään aivan vakava.

"Minun pitäisi nyt jo olla valmistunut huomaamaan että kaikki on päinvastaista näinä päivinä", sanoin, "mutta totta puhuen, mikä mullistus yhteistunteessa, sellaisena kuin se ymmärrettiin yhdeksännellätoista vuosisadalla, aiheuttaa teitä väittämään että hyväksyessäni aineellisen ylläpidon kansalta saatan sen suurempaan kiitollisuuden velkaan kuin se minut?"

"Mielestäni on helppoa johtaa teidät se näkemään", vastasi tohtori, "ollenkaan vaatimatta teitä poikkeamaan niistä päättelemistavoista joihin aikalaisenne olivat tottuneet. Teillä oli luullakseni käytännössä vapaa valtion ylläpitämä julkinen kasvatusjärjestelmä?"

"Oli."

"Mikä oli sen aate?"

"Ettei kansalainen ollut varma äänestäjä ilman kasvatusta."

"Aivan niin. Valtio ylläpiti sentakia suurilla kustannuksilla kansan vapaata kasvatusta. Kansalaisille oli suureksi eduksi suostua tähän kasvatukseen, aivan kuin tähän ylläpitoon suostuminen on teille, mutta vielä enemmän oli valtion etujen mukaista että kansalainen siihen suostui. Näettekö asian ydinkohtaa?"

"Voin kyllä huomata valtion etujen mukaista olevan että minä suostuin kasvatettavaksi, mutta enpä oikein, miksi on valtiolle edullista että suostun ottamaan osan yleisestä omaisuudesta."

"Kuitenkin siihen on sama syy, nimittäin yleinen etu hyvässä hallituksessa. Me pidämme aivan itsestään selvänä periaatteena että jokaisen joka ottaa osaa äänestykseen, tulee saada ei ainoastaan kasvatusta, vaan myös tukipiste maassa, jotta yksityisedut sulautuvat yhteen yleisten etujen kanssa. Kun jokaisen kansalaisen äänestyksessä käyttämä valta on sama, niin taloudellisen tukipisteen tulee olla sama, ja siten johdumme siihen syyhyn, miksi yleinen turvallisuus vaatii että teidän tulee uskollisesti hyväksyä samallainen tukipiste maassa ollenkaan lukuunottamatta sitä persoonallista etua minkä siten tekemällä voitatte."

"Tiedättekö", sanoin, "että tämä teidän aatteenne että kullakin joka äänestää tulee olla taloudellinen tukipiste maassa, on samallainen jota meidän ylhäisimmät torymme [Amerikan vapautussodan aikana tory-miehet olivat Englannin puoltajia ja vapautussodan vastustajia. — Suom. muist.] sangen kiinteästi vaativat, mutta heidän vetämänsä käytännöllinen johtopäätös siitä oli aivan päinvastainen kuin se minkä te olette vetäneet? He tahtoivat samoinkuin tekin saada selviönä vahvistetuksi että valtiollisen vallan ja taloudellisen tukipisteen maassa tuli kuulua yhteen, mutta käytännöllinen vaatimus jonka he sen perusteella tekivät oli kielteinen myönteisen asemasta. Te päättelette että koska taloudellisten etuisuuksien maassa tulee kuulua yhteen äänestyksen kanssa, tulee kaikille joilla äänestysoikeus on taata myös nämä etuisuudet. He päättelivät päinvastoin että kaikilla joilla ei ollut taloudellista tukipistettä tuli ottaa äänioikeuskin pois. Ystävieni joukossa oli useita jotka väittivät että jokin sellainen äänioikeuden rajoitus oli välttämätön, jos mieli pelastaa kansanvaltainen koe tappiosta."

"Se on", huomautti tohtori, "ehdotettiin kansanvaltaisuuskokeen pelastamista hylkäämällä se. Se oli nerokas ajatus, mutta. kansanvaltaisuuspa ei ollut koe joka oli hylättävissä, vaan kehitys joka oli täydennettävä. Miten valtavalla tavalla kuvaakaan tämänlainen aikalaistenne puhe — äänioikeuden rajoittamisesta vastaamaan kansalaisten taloudellista asemaa — sitä ymmärtämättömyyttä joka vallitsi järkevimpäinkin luokkain kesken teidän aikananne kansanvaltaisuususkon merkityksen suhteen, jota he tunnustivat! Kansanvaltaisuuden ensimäinen periaate on yksilön arvossa pitäminen. Se arvo käsittää ihmisluonteen laadun, ja on oleellisesti sama kaikissa yksilöissä, ja siksi on yhdenvertaisuus kansanvaltaisuuden elinperiaate. Tämän yksilön oleellisen ja yhdenvertaisen arvon alaiseksi täytyy taivuttaa kaikki aineelliset olosuhteet sekä persoonalliset sattumat ja ominaisuudet. Inhimillisen olemuksen kohottaminen persooniin katsomatta on järkähtämätön ja ainoa järkevä kansanvaltaisen politiikan aihe. Asettakaahan tämän käsityksen rinnalle aikalaistenne erinomainen käsitys äänioikeuden rajoittamisesta. He havaitsivat aineelliset eroavaisuudet yksilöjen asioissa ja ehdottivat yksilön oikeuksien ja arvon mukaannuttamista hänen aineellisten olosuhteittensa mukaan, sen sijaan että olisivat mukaannuttaneet aineelliset olosuhteet ihmisen oleellisen ja yhdenvertaisen arvon mukaisiksi."

"Lyhyesti", sanoin, "samoin kuin me järjestelmämme valitessa teimme ihmiset asiain mukaisiksi, pidätte te järkevämpänä muodostaa asiat ihmisten mukaisiksi?"

"Se on todellakin", vastasi tohtori, "peruserotus vanhan ja uuden järjestyksen välillä."

Kuljimme ääneti muutaman hetken. Vihdoin tohtori sanoi: "Minä koetin muistella muuatta lausetta jota te äsken käytitte ja joka osotti laajaa erotusta sen merkityksen välillä mitä samalla lauseella ymmärrettiin teidän päivinänne ja mitä nykyään. Tahdoin sanoa: me ajattelemme että jokaisella joka äänestää tulee olla omaisuustukipiste maassa, ja te huomautitte että muutamilla ihmisillä oli sama aate teidän aikananne, mutta sitä mitä me käsitämme tukipisteellä maassa ei kellään ollut eikä voinut olla teidän talousjärjestelmänne aikana."

"Miksi ei?" kysyin. "Eikö ihmisillä jotka omistivat omaisuutta maassa — miljoonamiehellä, esimerkiksi, kuten minulla — ollut tukipistettä siinä?"

"Siinä suhteessa että hänen omaisuutensa oli maantieteellisesti olemassa maassa saattoi sitä ehkä sanoa tukipisteeksi maan piirissä, mutta ei tukipisteeksi maassa. Se oli yksinomaan jonkun maapalasen omistamista taikka maan jonkun omaisuusosan omistamista, ja omistaja vain kehitti tätä erikoisosaa ja piti siitä huolen lopusta välittämättä. Sellainen erikoistukipiste taikka pyrkimys sen saavuttamiseksi, kaukana siitä että olisi kehittänyt sen omistajasta tai tavoittelijasta yhteishyvälle alttiin kansalaisen, saattoi hänestä yhtä hyvin muodostaa vaarallisen kansalaisen, sillä hänen itsekkäät etunsa olivat taipuvaisia suurentamaan hänen erikoistukipistettään hänen kansalaistovereinsa ja yleisetujen kustannuksella. Teidän miljoonamiehenne — tietysti persoonallisesti tarkoittamatta teitä — näyttävät olleen vaarallisin kansalaisluokka mitä teillä oli, ja sitä juuri tuli odottaa kun heillä oli se mitä te sanotte tukipisteeksi maassa, vaan jota me emme siksi sano. Sillä tavalla omistetulla omaisuudella saattoi olla vain jaottava ja yhteiskunnallisvastainen vaikutus.

"Me tarkoitamme tukipisteellä maassa jotakin sellaista jota kukaan ei ollut mahdollinen omistamaan, ennenkuin taloudellinen yhteisetuisuusoli sijoitettu kapitaalin yksityisomistuksen tilalle. Itse kullakin, niin miehellä kuin naisella, tietysti on oma kotinsa ja oma maapalansa, jos sitä haluaa, ja aina niin miehellä kuin naisellakin omat tulonsa mielensä mukaan käytettäväksi; mutta ne ovat vain käytettäviksi luovutettuja eivätkä ne, kun aina ovat samanlaisia, voi tuottaa mitään perustetta epäsovulle. Kansan kapitaali, kaiken tämän käytännön lähde, on jakamattomasti kaikkien yhteinen, ja mahdotonta on että mitään itsekkäistä perusteista johtuvia riitoja syntyisi tämän yhteisedun hallitsemisesta, josta kaikki yksityisedut riippuvat, miten mielipiteet sitten toisistaan eroavaisivatkin. Kansalaisen osuus tässä yhteisessä pääomassa on eräänlainen tukipiste maassa joka tekee mahdottomaksi toisen edun loukkaamisen loukkaamatta samalla omaa etua taikka oman edun edistämisen samalla tavalla kaikkia toisia etuja edistämättä. Sen taloudelliseen laajuuteen nähden sanottakoon että se saattaa 'kultaisen säännön' hallituksen itsetoimivaksi periaatteeksi. Mitä tahdomme tehdä itsellemme, se meidän täytyy välttämättä tehdä toisillekin. Aina siihen asti kun taloudellinen yhteisetuisuus teki mahdolliseksi tässä muodossa toteuttaa aate että kullakin kansalaisella tuli olla tukipiste maassa, ei kansanvaltaisuus järjestelmällä ollut milloinkaan ollut mahdollisuutta kehittää taipumuksiansa."

"Näyttää siltä", sanoin, "että teidän taloudellisen yhdenvertaisuuden perusperiaatteenne, jonka minä olen luullut pääasiallisesti tähtäävän ja tarkoittavan kansan aineellisen hyvinvoinnin etua, onkin aivan yhtä paljon valtiollisen politiikan periaatetta hallituksen varmentamiseksi."

"Niin se varmaan on", vastasi tohtori. "Meidän taloudellinen järjestelmämme on yhtä valtioviisas kuin inhimillinenkin toimenpide. Tiedättehän että jokaisen hallituksen vaikuttavaisuuden tai pysyväisyyden ensi ehtona on että hallitusvalta suoraan, muuttumatta ja ylinnä harrastaa yleistä hyvinvointia — se on, koko valtion kukoistusta erillään sen kaikista osista. Monarkian vahvana puolena oli ollut se että kuningas maan omistajana itsekkäistä syistä tätä harrastusta tunsi. Virkavaltaisella hallitusmuodolla oli yksinomaan tästä syystä aina jonkinlaista raakalaatuista vaikuttavaisuutta. Toiselta puolen oli kansanvaltaisuuden tuhoavana heikkoutena sen negatiivisen jakson aikana ennen suurta vallankumousta se että kansalla, joka oli hallitsija, oli yksilöllisesti vain epäsuoraa ja kuviteltua harrastusta valtioon kokonaisuudessaan tai sen koneistoon nähden — sen todellinen, pääasiallinen, muuttumaton ja suoranainen harrastus oli keskittyneenä persoonalliseen kohtaloon, yksityiseen tukipisteeseen, erillään ja vastakkaisena yleisestä tukipisteestä. Innostuksen hetkinä he saattoivat yhtyä kannattamaan yhteiskuntaa, mutta enimmäkseen tällä ei ollut mitään valvojaa, vaan oli alttiina ihmisten ja puolueitten suunnitteluille jotka kokivat ryöstää yhteiskuntaa ja käyttää hallituskoneistoa persoonallisiin tai puoluetarkoituksiin. Tämä oli kansavaltaisuusrakenteen heikkoutta, jonka vuoksi se ensi nuoruutensa elettyään muuttui vaihdellen sikäli kuin rikkauden erilaisuus kehittyi kaikista hallitusmuodoista mädänneimmäksi ja arvottomimmaksi ja herkimmäksi väärinkäytökselle ja turmelukselle itsekkäisten, persoonallisten ja luokkatarkoituksen hyväksi. Sitä heikkoutta kesti niin kauvan kuin maan kapitaali, sen taloudelliset edut, olivat yksityisten käsissä ja se voitiin parantaa vain yksityiskapitalismin perinpohjaisella hävittämisellä ja yhdistämällä kansan kapitaalin yhteisen valvonnan alaiseksi. Kun tämä oli tehty, niin sama taloudellinen peruste — joka kapitaalin ollessa yksityisten käsissä pyrki hävittämään sen yleisen innon joka on kansanvaltaisen elämän henki — tuli mitä voimakkaimmaksi yhteen liittäväksi mahdiksi ja saattoi kansan hallituksen ei ainoastaan ihanteellisesti kaikkein oikeuden mukaisimmaksi, vaan käytännöllisesti kaikkein menestyksellisimmäksi ja vaikuttavimmaksi valtiolliseksi järjestelmäksi. Kansalainen joka tähän asti oli ollut yhden osan esitaistelijana jälellä olevaa vastaan, tuli tässä vaihdoksessa kokonaisuuden valvojaksi."