LUKU VI.

"Häpeä sille joka pahaa siitä ajattelee."

Saapuessamme kotiin sanoi tohtori:

"Minä jätän teidät Edithin huostaan tänä aamuna. Asia on niin että velvollisuuteni opastajana, vaikka erinomaisesti ovat mieleeni, eivät ole pelkkää laiskan virkaa. Keskustelussamme äsken syntyneet kysymykset osottavat että minun täytyy terästää yleisiä tietojani teidän päivienne ja nykyajan välisistä vastakkaisuuksista katselemalla historiallisia kirjailijoita. Puhelumme tänä aamuna on aiheuttanut tutkisteluja jotka antavat minulle kiirettä koko lopulle päivää."

Tapasin Edithin puutarhassa ja sain häneltä onnittelut täysien kansalaisoikeuksieni johdosta. Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän saadessaan tietää aikovani ottaa heti paikan teollisuuspalveluksessa.

"Tietysti tahdot astua palvelukseen niin pian kuin voit", hän sanoi. "Tiesin kyllä että sen tahdot tehdä. Se on ainoa keino millä päästä kanssakäymiseen kansan kanssa ja tuntea olevansa kansan jäsen. Se on suuri tapaus jota kaikki kaipailemme lapsesta pitäin."

"Puhuessamme teollisuuspalveluksesta", sanoin, "muistuu mieleeni muuan kysymys jota olen kymmenkunnan kertaa aikonut sinulta kysyä. Minä tiedän että jokainen joka vain kykenee, niin naiset kuin miehetkin, palvelee kansaa yhdenkolmatta vuotiaasta neljänkymmenen viiden vuotiaaksi jollain hyödyllisellä toiminta-alalla; mutta mikäli olen nähnyt, et sinä, vaikka olet terveyden ja reippauden perikuva, ole missään työssä, vaan aivan samallainen kuin suloisen joutilaisuuden nuoret naiset minun aikanani jotka kuluttivat aikaansa istumalla seurusteluhuoneessa ja näytellen sievyyttä. Tietysti minusta se on erittäin sopivaa että olet vapaana, mutta miten oikeastaan tämä joutilaisuutesi soveltuu yhteen yleisen palvelusvelvollisuuden kanssa?"

Edithiä tämä huvitti tavattomasti.

"Vai sinä arvelet että minä pyrin laiskottelemaan? Eikö ole vielä päähäsi pälkähtänyt että voisi olla sellaisiakin asioita olemassa kuin loma-aikoja tai lupia teollisuuspalveluksessapa että koko harvinainen ja miellyttävä vieras kodissamme antaisi minulle luonnollisen tilaisuuden ottaakseni lomaa, jos vain voin saada?"

"Ja voitko ottaa lomaa, milloin haluat?"

"Osan siitä voimme ottaa milloin haluamme, tietysti kuitenkin aina silmällä pitäen palveluksen tarpeita."

"Mutta minkälaista työtä sinä teet — opetat koulussa, maalailet lasimaalausta, pidät kirjoja hallituksessa, istut kassaluukulla yleisessä kaupassa vai hoidatko kirjoituskonetta tai sähkölennätinlaitosta?"

"Siihenkö luetteloon sisältyivät kaikki naisten toiminta-alat teidän aikoinanne?"

"Ei toki; ne olivat vain helpoimpia ja huvittavimpia toimia. Naiset olivat myös lattioiden ja vaatteiden pesijöitä ja kaiken työn palvelijoita. Vastenmielisimmät ja nöyryyttävimmät orjan työt oli lykätty naisten hartioille köyhälistön luokassa; mutta minä arvelen että sinä et sellaisessa työssä ole."

"Voit olla varma että minä teen osani vaikka missä vastenmielisessä työssä mikä tahansa tehtävä on, ja niin tekee jokainen kansan jäsen; mutta me olemme kuitenkin jo kauan sitte järjestäneet asiat siten että on sangen vähän sellaista työtä tehtävissä. Mutta sanohan, eikö teidän aikananne ketään naista ollut koneenkäyttäjänä, farmarina, insinöörinä, puuseppänä, rautatöissä, rakentajana, konelämmittäjänä taikka muun sellaisen suurammatin jäsenenä?"

"Ei ollut naisia niissä toimissa. Miehet niitä hoiti yksinomaan."

"Sen kai olen tiennytkin", hän sanoi;, "olen lukenut niin paljon, mutta onpa outoa puhua yhdeksännentoista vuosisadan miehen kanssa, joka on niin nykyajan miehen kaltainen ja ajatella että naiset olivat niin erilaiset asiain ollessa toisin järjestettyinä."

"Mutta todellakin", sanoin, "minä en voi ymmärtää miten naiset tässä suhteessa voivat kovinkaan eri tavalla toimia, elleivät he ruumiiltaan ole paljon vankempia. Useimmat näistä toimista joita juuri mainitsit olivat liian ankaria heidän voimilleen, ja siitä syystä ne suurima maksi osaksi olivat miesten tehtäviä, ja niin arvelisin niiden vieläkin täytyvän olla."

"Ei ole koko luettelossa mitään ammattia tai tointa", vastasi Edith, "johon naiset eivät osaa ottaisi. Osaksi sentakia että olemme ruumiiltamme paljon ripeämpiä kuin teidän aikanne olentoraukat, teemme senlaatuista työtä joka heille oli liian raskasta, mutta vielä enemmän se johtuu koneiston parannuksista. Samalla kuin me olemme vahvistuneet, on kaikenlaatuinen työ käynyt helpommaksi. Tuskin mitään raskasta työtä nyt suoranaisesti tehdään; koneet tekevät kaiken, ja meidän tarvitsee vain niitä ohjata, ja mitä kevyempi on ohjaava käsi, sitä parempaa on tehty työ. Näet siis että nykyaikana ruumiillisia ominaisuuksia tarvitsee paljon vähemmän varteen ottaa kuin henkisiä toiminta-alaa valittaessa. Järki käypi yhä lähemmäksi työtä, ja isä sanoo että me jolloinkin kykenemme tekemään työtä pelkällä tahdon voimalla suorastaan emmekä tarvitse käsiämme ollenkaan. Sanotaan että toden teolla on enemmän naisia kuin miehiä suurissa konetöissä. Äitini oli ensimmäinen luutnantti eräässä suuressa rautapajassa. Muutamat väittävät että se aistinvoima mikä ihmisellä on vallitessaan jättiläiskonetta, vaatii naisen herkkyyttä enemmän kuin miehen. Mutta eipä ole todellakaan varsin kohtuullista jättää sinun arvattavaksesi, mikä minun toimeni on, sillä en ole sitä vielä kokonaan päättänyt."

"Mutta sanoithan jo olevasi työssä."

"Olen kyllä, mutta tiedäthän että ennenkuin valitsemme elintoimemme olemme kolme vuotta työn tekijäin luokittamattomalla eli sekaluokalla. Minä olen toista vuotta sillä luokalla."

"Mitä teet?"

"Vähän kaikkea, vaan en mitään kauan. Tarkoituksena on antaa meille tämän ajan kuluessa hiukan käytännöllistä kokemusta kaikissa työn pääosastoissa, jotta paremmin tietäisimme, miten ja minkä valitsemme toimeksemme. Arvellaan meidän kouluista läpipäässeen, ennenkuin tällä luokalle astumme, mutta toden teolla minä olen oppinut enemmän työssä ollessani kuin kaksinkertaisella kouluajalla. Sinä et voi ajatella miten erinomaisen hupaista tämänlaatuinen työ on. Minä en ihmettele että muutamat ihmiset pitävät parempana pysyä siinä koko elämänsä ajan saadakseen alinomaa vaihdella tointansa, kuin valitsevat säännöllisen toiminta-alansa. Juuri tätä nykyä olen maanviljelystöissä suurella farmilla Lexingtonin läheisyydessä. Se on hauskaa, ja olen ruvennut ajattelemaan farmityön valitsemista toiminta-alakseni. Se minulla oli mielessä, kun pyysin sinun arvaamaan ammattiani. Luuletko että olisit voinut sitä koskaan arvata?"

"En luule, ja elleivät farmityön suhteet ole suuresti vaihtuneet minun päivieni jälkeen, en voi kuvitella miten sinä voisit sitä tehdä naisen pukimissa."

Edith katseli minua hetken aikaa vilpittömästi hämmästyneenä ja silmät suurina. Sitten hänen katseensa siirtyi hänen pukuunsa, ja kun hän jälleen katsahti ylös oli hänen kasvojensa ilme samalla miettiväinen, hullunkurinen ja eriskummallinen. Vihdoin hän sanoi:

"Etkö ole huomannut, rakas Julian, että kaduilla näkemiesi naisten puku on erilainen kuin naisten pitämä yhdeksännellätoista vuosisadalla?"

"Olen tietysti huomannut ettei heillä yleensä ole hametta, mutta sinulla ja äidilläsi on samallainen puku kuin naisilla oli minun aikanani."

"Ja eikö ole päähäsi pälkähtänyt ihmetellä, miksi meidän pukumme ei ole samallainen kuin toisten — miksi me pidämme hameita, mutta toiset eivät?"

"Mahdollisesti sekin on käväissyt mielessäni tuhansien toisten kysymysten mukana, joita joka päivä mieleeni johtuu vain karkoittuakseen sieltä jälleen, ennenkuin olen ehtinyt niitä esittää, toisten tuhansien tieltä; mutta luullakseni tässä asiassa minun olisi pikemmin pitänyt ihmetellä, miksi nämä toiset naiset eivät ole puettuina samoinkuin te kuin miksi te ette ole samoin puettu kuin he, sillä teidän pukunne, jota ainoastaan olin tottunut näkemään, tietysti tuntui minusta luonnolliselta ja tämä toinen tyyli joltain vaihdosmuodolta, erikoisten tai paikallisten syitten aiheuttamalta jotka myöhemmin olisin saava tietää. Sinä et saa pitää minua erityisen typeränä. Totta puhuakseni, nämä toiset naiset ovat minuun tuskin tehneet todellisuuden vaikutusta. Sinä olit aluksi ainoa henkilö jonka todellisuudesta olin varmasti vakuutettu. Kaikki toiset tuntuivat olevan vain osia mielikuvituksen ihmesekoituksesta, enemmän tai vähemmän mahdollisesta, joka vasta on alkanut käydä ymmärrettäväksi ja yhtenäiseksi. Aikain kuluessa olisin epäilemättä herännyt näkemään tosiasiaksi sen että muitakin naisia on maailmassa sinun ohellasi ja tekemään heidän suhteensa kysymyksiä."

Puhuessani siitä orpouden tunteesta joka minut oli kiinnittänyt häneen noina ensimäisinä sekavuuden päivinä, ennenkuin olin päässyt vakuutetuksi omasta todellisuudestanikaan, herahtivat herkät kyyneleet toverini silmiin, ja — no niin, siitä syystä toiset naiset olivat täydellisimmin unohduksissa kuin koskaan.

Vihdoin hän sanoi:

"Mistä me puhuimmekaan? Ai niin, nyt muistan — noista toisista naisista. Minulla on tehtävänä tunnustus. Olen koko tämän ajan ollut syypäänä eräänlaiseen petokseen taikka ainakin totuuden peittämiseen, joka ei enää saa jatkua hetkeäkään. Minä toivon varmasti että annat minulle anteeksi ajatellessasi syitäni, etkä —"

"Etkä mitä?"

"Etkä liian paljon hämmästy."

"Sinähän saat minun kovin uteliaaksi", sanoin. "Mikä on tämä salaisuus? Minä luulen voivani kestää sen paljastamisen."

"Kuule sitten", hän sanoi. "Sinä ihmeellisenä yönä, joillain sinut ensi kerran näimme, oli tietysti hartaana pyrkimyksenämme että voisit päästä hämmästymästä useampaa niistä merkillisistä tapauksista, jotka olivat tapahtuneet teidän päivienne jälkeen, kuin oli välttämättä nähtävissäsi, ennenkuin olit täysin tuntoihisi päässyt. Tiesimme että sinun aikanasi naiset yleisesti käyttivät pitkiä hameita, ja me arvelimme että sinua epäilemättä oudosti hämmästyttäisi, jos näkisit äitini ja minut nykyaikaisissa puvuissa. No niin, vaikka hameettomat puvut ovat yleisesti — jotenkin kaikkialla — käytännössä useimmissa tilaisuuksissa, on kaikkia mahdollisia pukuja, muinaisia ja nykyisiä, kaikkien heimojen, ikäkausien ja sivistysasteiden, joko varastossa tai mahdollisimman lyhyessä ajassa saatavissa puodeista. Meidän oli sentakia sangen helppoa saada itsellemme vanhanaikuiset puvut, ennenkuin isä sinut meille esitti. Hän kertoi että kansalla teidän päivinänne oli satoja ajatuksia sopivaisuudesta ja soveliaisuudesta naisten suhteen, joten oli paras näin tehdä. Voitko antaa meille anteeksi, Julian, kun sillä tavoin olemme tietämättömyyttäsi käyttäneet?"

"Edith", sanoin, "yhdeksännellätoista vuosisadalla oli sangen monia laitoksia joita suvaitsimme, koska emme tienneet miten niistä päästä, mutta hituistakaan parempaa niistä ajattelematta kuin te, ja yksi niistä oli vaatetus jota naisemme käyttivät itseänsä salapukuun pukeakseen ja rampautuakseen."

"Pääsen siis helpommalle!" huudahti Edith. "Minä suorastaan vihaan näitä kauheita säkkejä, enkä tahdo niitä kantaa hetkeäkään kauempaa!" Ja pyytäen minua odottamaan hän juoksi sisälle huoneeseen.

Viisi minuuttia ehkä odottelin lehtimajassa, jossa olimme istuneet, ja kun sitten kuultuani keveitä askeleita ruohostossa katsahdin ylöspäin näin Edithin silmissä hymyilevä kurillisuus seisovan edessäni nykyaikaisessa puvussa. Olen nähnyt hänet siinä puvussa sadoissa vaihdemuodoissa sen jälkeen ja olen perehtynyt sen taipuvaisuuteen loppumattomiin vaihdoksiin, mutta minä en usko että suurinkaan taiteilija värinsä ja talttansa avulla voisi uudelleen luoda minuun sitä lumoavan hämmästyksen vaikutusta jonka tämä sangen yksinkertainen ja nopeasti suoritettu pukeutuminen sai aikaan.

En tiedä miten kauan seisoin häntä katsellen ajattelemattakaan mitään sanoa, mutta silmäni epäilemättä todistivat kyllin selvästi, miten ihastuttavalta hän minusta näytti. Hän kuitenkin tuntui näkevän jotakin muutakin minun ilmeissäni, sillä vihdoin hän sanoi:

"Antaisin mitä tahansa, jos saisin tietää mitä sinä mietit mielesi pohjalla! Se mahtaa olla jotakin juhlallisen hullua. Miksi sinä käyt niin punaiseksi?"

"Punastun itseäni", sanoin, enkä muuta tahtonut hänelle sanoa, vaikka hän kovasti minua kiusasi. Nyt pitkän väliajan jälkeen voin sanoa totuuden. Ensi tunteeni, lukuunottamatta valtavaa ihastustani, oli ollut lievää hämmästystä sen ehdottoman levollisuuden ja tyyneyden johdosta jolla hän kesti töllistelemiseni. Tämä on sellainen tunnustus joka tuntunee käsittämättömältä kahdennenkymmenennen vuosisadan lukijoista, ja Jumala suokoon etteivät he milloinkaan pääse sille näkökannalle joka saattaisi heidät kykeneviksi sitä paremmin ymmärtämään! Minun päivieni nainen, ellei ollut ammatillisesti tottunut käyttämään tämänlaista pukua, olisi joutunut hämilleen ja helposti kipeäksikin ainakin ajaksi niin terävän tarkastelun alaiseksi jouduttuaan, vaikkakin tarkastaja olisi ollut veli tai isä. Minä olin valmistautunut näkemään ainakin jotakin heikkoa hämmennystä Edithissä ja siksi hämmästyin hänen käytöstapaansa joka yksin kertaisesti vain osotti vilpitöntä tyytyväisyyttä ihailuni johdosta. Minä huomautan tästä hetkellisestä kokemuksesta, koska se minusta aina on näyttänyt erikoisen selkeällä tavalla kuvaavan sitä vaihdosta joka on tapahtunut niin eri sukupuolten välisissä tavoissa kuin heidän sisäisessä käytöksessäänkin entisen elämän jälkeen. Itseni puolustukseksi täytyy minun kiirehtiä lisäämään että tämä ensimmäinen hämmästyksen tunne hävisi samalla kuin se syntyikin, silmänräpäyksessä, kahden sydämmen tykinnän välillä. Hänen kirkkaista levollisista silmistään sain nykyaikaisen miehen katsantokannan naiseen nähden alituisesti pysyväksi. Silloin punastuin häveten itseäni. Sen punastumisen salaisuutta ei silloin olisi hurjain hevostenkaan avulla minusta kiskottu, vaikka olen sen hänelle kertonut jo kauvan sitten.

"Minä ajattelin", sanoin, ja sitä myös todella ajattelin, "että meidän tulee olla suuressa kiitollisuuden velassa kahdennenkymmenennen vuosisadan naisille siitä että he ensi kerran ovat päästäneet näkyville miesten puvun taiteelliset mahdollisuudet."

"Miesten puvun", hän kertasi, kuin ei olisi täysin ymmärtänyt tarkoitustani. "Tarkoitatko minun pukuani?"

"Sitä tietysti; sehän on miehen puku, luullakseni, vai miten?"

"Miksi enemmän miehen kuin naisen?" hän vastasi yksinkertaisesti. "Oh niin, unohdin hetkeksi, kenen kanssa puhun. Minä ymmärrän; sitä pidettiin miehen pukuna teidän päivinänne, kun naiset pukeusivat merenneidoiksi. Sinä kai pidät minua typeränä, kun en nopeammin käsittänyt ajatustasi, mutta olenhan kertonut sinulle että olin huono oppilas historiassa. Kaksi täyttä sukupolvea ovat nyt niin naiset kuin miehetkin pitäneet tätä pukua, ja vain historian professorin mieleen saattaisi juolahtaa ajatus sen omaksumisesta enemmän miehille kuin naisille. Se on meistä vain ainoa luonnollinen ja sopiva pukukysymyksen ratkaisu, joka on pääasiassa samallainen kummallekin sukupuolelle, koska kummankin ruumiin muoto on sama yleisissä piirteissään."