LUKU XXXI.

"EI TÄLLÄ VUORELLA EIKÄ JERUSALEMISSA."

Seuraavana aamuna, jolloin Edithin taas täytyi lähteä velvollisuuttaan suorittamaan, seurasin häntä rautatieasemalle. Seisoessamme junaa odottaen kiintyi huomioni erääseen erikoisemmalta näyttävään mieheen joka astui ulos vasta saapuneesta junasta. Hän näytti yhdeksännentoista vuosisadan kannalta arvostellen noin kuudenkymmenen vuotiaalta ja oli siis luultavasti kahdeksan- tai yhdeksänkymmenen vuotias, se kun oli se arviomäärä jonka olin huomannut tarpeelliseksi uusien aikalaisteni ikää määritellessäni, sillä näinä aikoina ijällisyyden merkit näkyvät myöhemmin. Huomauttaessani Edithille tästä henkilöstä, herätti hän minussa suurta mielenkiintoa, sillä Edith ilmoitti että hän oli Mr. Barton jonka telefoonissa kuulemani saarna niin oli vaikuttanut minuun uuden elämäni ensimmäisenä sunnuntaina, kuten olen kertonut teoksessani "Vuonna 2000." Edith ehti juuri esittää minut ennen junaan astumistaan.

Lähtiessämme yhdessä asemalta sanoin toverilleni, suvaitsisiko hän minun kysyä mitä erikoista uskon lahkoa tai uskonnollista yhdyskuntaa hän edusti.

"Rakas Mr. West", oli vastaus, "teidän kysymyksenne osottaa että ystäväni tri Leete ei ole luultavasti teille suuria kertonut nykyisestä katsantokannasta uskonnollisiin asioihin nähden."

"Keskustelumme on vain hiukan liikkunut sillä alalla", vastasin, "mutta minua ei ihmetytä saadessani tietää että teidän aarteenne ja tapanne ovat kokonaan toiset kuin minun aikanani. Uskonnolliset aatteet ja kirkolliset laitokset olivat jo sinä aikana kuitenkin niin nopeitten ja perinpohjaisten mullistusten alaisia että varmasti saattoi ennustaa että jos uskonto oli elävä toisella vuosisadalla, oli se tapahtuva aivan toisenlaisten muotojen alaisena kuin koskaan ennen oli tunnettu."

"Olette kosketellut asiata", sanoi seuralaiseni, "joka minulla on mitä suurimman harrastuksen esineenä. Ellei teillä ole muuta, tehtävää, ja haluatte hiukan puhua tästä, ei mikään ole minulle mieluisempaa."

Saatuaan vakuutuksen että minulla ei ollut mitään muuta tointa kuin tietojen rypläileminen kahdennestakymmenennestä vuosisadasta, sanoi Mr. Barton:

"Käykäämme sitten tuonne vanhaan kirkkoon, jonka epäilemättä jo olette tunteneet teidän aikanne jäännökseksi. Siellä voimme mukavasti istua keskustellessamme sellaisessa ympäristössä joka hyvin soveltuu yhteen keskusteluaineemme kanssa."

Silloin huomasin että seisoimme erään viime vuosisadan kirkkorakennuksen edustalla, joka on säilytetty historiallisena muistomerkkinä, ja lisäksi kuten kummakseni havaitsin oli tämä se sama kirkko jossa minun perheeni oli aina käynyt ja minä samoin — se on, silloin kuin kirkossa kävin mikä ei usein tapahtunut.

"Merkillinen sattuma!" huudahti Mr. Barton kerrottuani hänelle tämän; "kukapa olisi sitä saattanut aavistaa? Luonnollisesti uudelleen astuessanne sellaiseen paikkaan joka on niin rikas entisistä muistoista tahdotte olla yksin. Teidän täytyy suoda minulle anteeksi aavistamattoman varomattomuuteni, kun ehdotin kääntymistä tänne."

"Sattuma", vastasin, "on huvittava, vaan ei ollenkaan mieltäliikuttava. Minun aikani nuoret eivät kirkkosuhteitaan tavallisesti kovin vakaviksi käsittäneet. Olenpa huvikseni katseleva miltä tämä vanha paikka näyttää. Astukaamme sisälle kaikin mokomin."

Sisäpuoli oli kokonaan muuttumaton pääkohdissaan siitä viime kerrasta jolloin olin sen seinien sisällä käynyt, toista vuosisataa sitten. Hyvin muistin että se viimeinen tilaisuus oli ollut pääsiäisjumalanpalvelus, jonne olin saattanut muutamia kauniita maalaisserkkuja, jotka halusivat kuulla musiikkia ja nähdä koreuksia. Epäilemättä olivat rappeutumisjäljet vaatineet monia korjauksia, mutta ne oli toimitettu niin että kokonaisvaikutuksen eheys oli säilytetty.

Kulkien pitkin kuorin pääkäytävää pysähdyin perheeni penkin edustalle.

"Tämä, Mr. Barton", sanoin, "on tai oli minun penkkini. Totta on että olen hiukan takapajulla penkin vuokran suhteen, mutta luullakseni rohkenen kutsua teidät istumaan kanssani."

Olin totta puhunut Mr. Bartonille että sangen vähän tunteellisuutta kuului niihin kirkkosuhteisiin joita oli minulla ollut. Ne elivät todella vain perhetraditsiooneja ja yhteiskunnallista omaisuutta. Mutta toiselta puolen huomasin olevani koko lailla liikutuksissani, kun asettuessani tavalliselle paikalleni penkin päähän katsahdin hämärää ja äänetöntä huonetta. Katseeni kulkiessa penkistä penkkiin, mielikuvituksissani heräsi niiden miesten ja naisten, nuorten poikain ja neitojen elämä jotka olivat tottuneet sunnuntaisin sata vuotta sitten istumaan näissä penkeissä. Muistellessani heidän eri toimiansa, kunnianhimoansa, toivojansa, pelkojansa, kateuttansa ja juoniansa, ne kaikki kun olivat ollut omistetun, menetetyn tai himoitun rahaihanteen vallitsemat, ei minuun niin paljon vaikuttanut se persoonallinen kuolema, mikä oli kaikkien näitten vanhojen tuttavieni osaksi tullut, kuin ajatus siitä miten täydellisesti koko se yhteiskunnallinen meno, jossa he olivat eläneet, liikkuneet ja olemuksensa säilyttäneet, oli hävinnyt. Eivät ainoastaan he itse olleet menneitä, vaan heidän maailmansakin oli mennyt, eikä sen sijalla oleva sitä enää tuntenut. Miten outo, miten keinotekoinen, miten luonnoton se maailma oli ollut! — ja kuitenkin oli se heille ja minulle, ollessani yksi heistä, näyttänyt ainoalta mahdolliselta olemassaolon muodolta.

Mr. Barton, hienotunteisesti kunnioittaen aatelmiani, odotti minun katkaisevan äänettömyyden.

"Epäilemättä", sanoin, "koskapa säilytätte kirkkojamme merkillisyyksinä, on teillä itsellä parempia käytettävänänne?"

"Meillä", vastasi seuralaiseni, "toden teolla on sangen vähän tai ei ollenkaan kirkkoja käytännössä."

"Niin, todellakin! Unohdin hetkeksi että telefoonin avulla kuulin saarnanne. Telefooni nykyisessä täydellisyydessään on tietysti kokonaan poistanut kirkkojen tarpeellisuuden kuulijahuoneina."

"Toisin sanoen", vastasi Mr. Barton, "kun me kokoonnumme tätä nykyä, ei meidän enää tarvitse tuoda ruumistamme mukanamme. Eriskummallisuutena on se merkillistä että samalla kuin telefooni ja elektroskooppi, poistettuaan etäisyyden olemasta esteenä näölle ja kuulolle, ovat saattaneet ihmiset niin likeiseen myötätuntoiseen ja henkiseen kanssakäymiseen ettei sellaista, koskaan ennen ole aavistettu, ovat ne samalla, vaikka pitävätkin yksilöitä mitä läheisimmässä yhteydessä kaiken kanssa mitä maailmassa tapahtuu, saattaneet heidät kykeneviksi nauttimaan, jos haluavat, ruumiillista yksinäisyyttä, jommoista vain erakko teidän päivinänne sai kokea. Meidän etumme tässä suhteessa ovat niin meidät hemmotelleet että joukossa oleminen, mikä oli välttämätön rangaistus, jos te jotakin mieltä kiinnittävää halusitte nähdä tai kuulla, näyttäisi meistä liian kalliilta hinnalta maksaaksemme sitä tuskin mistään nautinnosta."

"Saatan ymmärtää", sanoin, "että kirkolliset laitokset ovat merkityksensä menettäneet toisillakin tavoin kuin kirkkorakennusten käyttämättä jättämisellä, kun telefooni järjestelmä on yleisesti otettu uskonnollisen opetuksen käytettäväksi. Minun aikanani se seikka, että kukaan puhuja ei voinut ääntänsä ulotuttaa muuta kuin pienen kuulijakunnan piiriin, vaikutti että todellinen saarnamiesten armeija oli välttämätön — noin 50,000 yksinomaan Yhdysvalloissa — kansan opettamiseksi. Näistä tuskin yhtä monen satojen joukossa oli sellaista henkilöä jolla oli sanottavana jotakin todella kuulemisen arvoista. Esimerkiksi voimme sanoa että 50,000 pappismiestä saarnasi joka sunnuntai yhtä monta saarnaa yhtä monelle seurakunnalle. Neljä viidettä osaa näistä saarnoista olivat viheliäisiä, puolet jälellä olevista ehkä keskiarvoisia, muutamat toisista hyviä ja vain harvat koko joukosta todella oivallisen luokkaan kuuluvia. Tietysti ei nyt kukaan halunnut kuulla viheheliäistä esitystä mistään aineesta, kun hän aivan yhtä helposti saattoi kuulla oivallista, ja jos me olisimme saaneet telefoonijärjestelmämme sille kannalle kuin se teillä on, olisi tuloksena ollut että ensimmäisenä sunnuntaina sen käyntiin panon jälkeen jokainen, joka olisi halunnut saarnaa kuulla, olisi yhdistänyt telefooninsa muutamana laajalti mainehikkaitten saarnamiesten saarnahuoneitten tai kirkkojen kanssa, eikä toisilla olisi ollut kuulijoita ollenkaan, ja heidän olisi vihdoin ollut pakko etsiä uusia toimintaoloja."

Mr. Barton oli huvitettu. "Te olette todellakin", hän sanoi, "osanneet teidän ja meidän aikamme välisten mitä tärkeimpäin ristiriitain mekaanilliseen puoleen — nimittäin keskinkertaisuuden nykyiseen tukahuttamiseen opetuksessa, olipa se sitten henkistä tai uskonnollista laatua. Kun tilaisuutta on poimia mitä valituinta hengen ruokaa sukukunnan henkevimmiltä moralisteilta ja tietäjiltä, pitää tietysti jokainen yksimielisesti ajan tuhlauksena kuunnella ketään jolla on vähemmän painavia tietoja luovutettavana. Ajatellessanne että kaikki siten kykenevät saamaan paraat vaikutelmat mitä suurimmat henget voivat antaa, ja yhdistäessänne tämän siihen seikkaan että korkeamman kasvatuksen yleisyyden avulla kaikki ovat ainakin koko hyviä arvostelemaan mikä on parasta, ymmärrätte sen salaisuuden jota sanottakoon heti sen sivistysasteen tueksi jonka me olemme saavuttaneet ja korkeimman mahdollisimman edistyskannan varmimmaksi vakuudeksi alati parempia olosuhteita kohti — nimittäin moraalisen ja henkisen neron johdannon. Teidän kaltaisellenne, joka on kasvatettu yhdeksännentoista vuosisadan aatteiden mukaisesti kansanvaltaisuuteen nähden, saattanee näyttää ristiväitteeltä se että taloudellisten ja kasvatuksellisten olosuhteiden yhdenvertaisiksi luomisesta, joka on kansanvaltaisuuden täydentänyt, saattoi johtua mitä täydellisin ylimysvalta, eli paraitten hallinto, mikä ajateltavissa olla voi; ja kuitenkin, mikä tulos saattoi olla luonnollisempi? Tämänpäiväinen kansa, joka on liian järkevätä antaakseen edes puolijumalain johtaa tai vietellä itseään harhaan itsekkäisiin tarkoitusperiin, on toiselta puolen valmis ymmärtämään ja seuraamaan innostuneena kaikkea parempaa johtoa. Tuloksena on että suurimmat miehemme ja naisemme tätä nykyä johtavat epäitsekästä valtakuntaa ehdottomammin kuin teidän tsaarinne uneksivatkaan, ja niin laajalta että sen rinnalla Aleksanderin valloitukset näyttävät maakunnallisilta. Maailmassa on ihmisiä, jotka kun hyväksi katsovat kanssaihmisiinsä vedota, kykenevät pelkällä ilmoituksella saamaan yhden, viiden tai kahdeksan sadan miljoonan ihmisen huomion yhtaikaa puoleensa. Jos tilaisuus on suuremmoinen ja puhuja sen arvoinen, vallitsee todella koko maailman laajuinen hiljaisuus, toiset auringon paistaessa tai tähtien tuikkeessa, toiset päivän nousussa tai illan hämärässä, kaikki huomionsa kiinnittävät opettajan huulille. Sellainen valta teidän päivinänne olisi ehkä näyttänyt vaaralliselta, mutta ajatellessanne että sen kestävyys riippuu sen harjoittamisen, viisaudesta ja epäitsekkyydestä ja kukistuisi heti ensimmäisen väärän oireen jälkeen, voitte arvata että se on yhtä varma kuin Jumalan vallinta."

"Tri Leete", sanoin, "on puhunut minulle jotakin siitä tavasta, miten sivistyksen yleisyys yhdessä tieteellisten sovelluttamisienne kanssa on tehnyt tämän paraitten hallinnon mahdolliseksi; mutta, pyydän anteeksi, miten saattaa puhuja esittää sanottavansa niin äärettömälle lukumäärälle josta puhuitte, elleivät helluntai-ihmeet uudistu? Tottapa kuulijakunnan täytyy rajoittua ainakin niihin ainoastaan jotka käytettävää kieltä ymmärtävät."

"Onko mahdollista ettei tri Leete ole teille mitään puhunut yleismaailmallisesta kielestämme?"

"En ole muuta kieltä kuullut kuin englannin."

"Tietysti puhuu itsekukin oman maansa kieltä kansalaistensa kanssa, mutta muun maailman kanssa hän puhuu yleiskieltä — se on, me tätänykyä tarvitsemme vain kahta kieltä voidaksemme puhua kaikkien ihmisten kanssa — oman ja yleiskieltä. Me saatamme oppia niin monia kuin haluamme ja tavallisesti meitä huvittaa oppia useampia, mutta nämä kaksi vain ovat tarpeelliset käydessämme ympäri maailman tai puhuessamme kaikkialle tulkitta. Joukko pienempiä kansoja on kokonaan jättänyt sikseen kansalliskielensä ja puhuu vain yleiskieltä. Suuremmat kansat, joilla on hienoa kirjallisuutta säilytettävänä omalla kielellään, ovat olleet hitaampia siitä luopumaan, ja tällä tavalla pienemmillä kansoilla on todellisesti ollut jonkinlaista etua suurten rinnalla. Taipumus yhden ainoan kielen käyttämiseen elävänä kielenä ja käsittelemään kaikkia muita kuolleina tai kuolemaan tuomittuina on kuitenkin lisääntymässä sellaisessa määrässä että jos olisitte nukkunut vielä yhden sukupolven yli, ette ehkä olisi tavannut muita kuin filologisia tuntijoita jotka olisivat osanneet puhua kanssanne."

"Mutta yleisen telefoonin ja yleiskielen rinnalla", sanoin, "on vielä käsiteltävänä uskonnon juhla- ja kirkonmenojen puoli. Sen täytäntöä varten luullakseni hurskassieluiset yhä tarvitsevat kirkkoja kokouspaikoikseen, olkootpa miten kykeneviä tahansa niistä pääsemään opetustarkoituksissa."

"Jos joku sitä tarvetta tuntee, ei ole mitään syytä miksi he eivät voi pitää niin monta kirkkoa kuin heitä haluttaa ja kokoontua niin usein kuin soveliaiksi näkevät. En tiedä onko vielä sellaisia jotka niin tekevät. Mutta korkean henkisyysasteen yleiseksi tultua maailman oli pakko kasvaa uskonnon juhlapuolesta pois, joka muotoineen ja tunnustähtineen, pyhine aikoineen ja paikkoineen, uhrineen, juhlineen, paastoineen ja uusikuineen merkitsi niin paljon ihmissuvun lapsuusaikoina. Se aika on nyt täysin tullut jota Kristus ennusti puhuessaan vaimon kanssa Samarian lähteellä, kun Temppeliaatos kaikkine perustuksineen oli väistyvä kokonaan henkisen uskonnon tieltä, aikaan ja paikkaan katsomatta jonka hän eniten sanoi Jumalaa miellyttävän."

"Kun kirkonmenojen ja juhlien puoli uskonnosta on kadonnut", sanoin, "ja kirkossa käynti on tullut tarpeettomaksi opetustarkoituksissa sekä kun kukin valitsee oman saarnamiehensä persoonallisilla perusteilla, on kaiketi lahkokuntain täytynyt melkein kokonaan hävitä."

"Niin ovat", sanoi Mr. Barton. "Se minua muistuttaa että puheemme alkoi teidän tiedustelullanne, mihin uskontokuntaan minä kuulun. Siitä on sangen kauan aikaa, kun kansan oli tapana jakautua lahkoihin ja luokitella itsensä eri nimisinä uskontoasiain mielipiteitten vaihtelujen mukaan."

"Onko mahdollista", huudahdin, "että tarkoitatte sanoa etteivät ihmiset enää riitele uskonnosta? Todellako sanotte minulle että ihmisolennot ovat kyenneet ratkaisemaan erilaiset mielipiteet tulevasta elämästä tulematta vihollisiksi tässä elämässä? Tri Leete on pakottanut minun uskomaan sangen monia ihmeitä, mutta jo on tässä liian paljon!"

"En ihmettele että se tuntuu hämmästyttävältä esitykseltä ensi kuulemalta yhdeksännentoista vuosisadan ihmiselle", vastasi Mr. Barton. "Mutta sittenkin, kuka se alotti ja ylläpiti uskontoriitoja menneinä päivinä?"

"Ne olivat luonnollisesti kirkolliset yhdyskunnat — papit ja saarnaajat."

"Mutta niitä ei ollut paljon. Miten he kykenivät niin suuria selkkauksia aikaan saamaan?"

"Niiden kansajoukkojen avulla, jotka tietämättömyyden pimeässä eläen olivat vastaavassa määrässä taikauskoisia ja tekopyhiä ja välikappaleita kirkkolaisten käsissä."

"Mutta olihan sivistynyt vähemmistö. Olivatko hekin tekohurskaita? Olivatko he kirkon miesten välikappaleita?"

"Päinvastoin he aina olivat tyyniä ja suvaitsevaisia uskonnollisiin kysymyksiin nähden ja papistosta riippumattomia. He mukautuivat kirkollisten vaikutukseen vain siksi että pitivät sitä tarpeellisena tietämättömän väestön vallintatarkoituksissa."

"Hyvä on. Te olette selittäneet ihmeenne. Nyt ei ole mitään tietämätöntä väestöä, jonka vuoksi järkevimpäin tarvitsisi tinkiä totuuden kanssa. Teidän sivistynyt luokkanne suvaitsevine ja filosoofisine mielipiteineen uskonnollisten erimielisyyksien suhteen ja se rikollinen hupsujoukko joka niistä elämätä piti, on tullut yhdeksi ainoaksi nyt eläväksi luokaksi."

"Miten kauan siitä on kun ihmiset lakkasivat sanomasta itseään katolilaisiksi, protestanteiksi, baptisteiksi, metodisteiksi ja niin edespäin?"

"Sen luokittelumuodon saattaa sanoa saaneen pahan täräyksen suuren vallankumouksen aikaan, jolloin lahkorajat ja oppiriidat, jotka jo silloin olivat painuneet syrjään, kokonaan lakaistiin pois ja unohdettiin veljellisen rakkauden intohimoisen vaikutuksen aikana joka saattoi ihmiset yhteen ylevämpää yhteiskuntajärjestystä perustamaan. Vanha tapa olisi ehkä uudelleen henkiin herännyt aikanaan, ellei uusi sivistys ensimäisen ihmispolven aikana vallankumouksen jälkeen olisi hävittänyt tietämättömyyden ja taikauskon maaperää, joka oli kirkollista vaikutusta ylläpitänyt, ja tehnyt sen virkoamista ikipäiviksi mahdottomaksi.

"Vaikka tietysti", jatkoi seuralaiseni, "henkisen sivistyksen yleistyminen on ainoa syy joka tarvitsee huomioon ottaa uskonnollisen lahkolaisuuden kokonaan katoamista harkittaessa, saatte vielä elävämmän käsityksen muinaisten ja nykyisten uskontotapojen välille syntyneestä juovasta, jos ajattelette muutamia taloudellisia olosuhteita, jotka nyt kokonaan ovat menneitä, mutta jotka teidän aikananne tukivat kirkollisten laitosten valtaa jotenkin oleellisessa määrässä. Tietysti etukädessä kirkkorakennukset olivat tarpeellisia saarnapaikkoja ja samoin uskonnon juhla- ja menopuolta varten. Sitäpaitsi uskonnon opetuksen voima, joka pääasiallisesti nojautui traditsioonin perustaan eikä omaan järkevyyteensä, vaati välttämättä että jokaisen saarnaajan joka halusi kuulijoita saada oli astuttava jonkun perustetun lahkojärjestön palvelukseen. Uskonto, sanalla sanoen, samoin kuin teollisuus ja politiikkakin, oli suurempain tai pienempäin yhteyksien kapitaaliyhtiö, joka yksinomaan vallitsi työalaa ja koneistoa ja johti sitä toiminimen arvon ja vallan hyväksi. Samoin kuin kaikkien niiden, jotka halusivat tointa saada politiikassa tai teollisuudessa, oli pakko tehdä sitä koneistoa vallitsevain yksilöiden tai yhtiöiden alamaisina, samoin oli uskonnollisissakin asioissa. Henkilöt jotka halusivat ryhtyä uskonnolliseen opetustoimeen saattoivat tehdä sen vain alistumalla jonkun koneistoa, työalaa ja liikkeen tahtoa vallitsevan järjestön ehtoihin — se on, yhtymällä johonkin suureen kirkolliseen yhtiöön. Uskonnon opettaminen näiden yhtiöiden ulkopuolella, ellei ollutkaan suoranaisesti laitonta, oli mitä vaikeinta tointa, olipa opettajan kyky miten suuri tahansa — yhtä vaikeata kuin oli politiikkaan osalliseksi pääseminen kantamatta puolueen tunnusmerkkiä, tai onnistuminen liikkeen harjoittamisessa suuria kapitalisteja vastaan. Uskonnolliseksi opettajaksi aikovan oli sentakia liittyminen johonkin lahkojärjestöön jonka liepeen kannattajaksi hänen oli suostuminen rupeamaan, jos halusi kuulluksi ollenkaan tulla. Järjestö saattoi olla pappisvaltainen, jossa tapauksessa hän ohjeensa sai yläpuolelta, tai se oli seurakunnallinen jossa tapauksessa hän määräyksensä sai alhaalta. Toinen tapa oli monarkillinen, toinen kansanvaltainen, toinen yhtä kurja kuin toinenkin uskonnollisen opettajan toimintapaikaksi, jonka ensi ehtona piti olla meidän mielestämme ehdoton itsemääräysvalta tunteeseen nähden ja lausuntovapaus.

"Saattanee sanoa että vanha kirkollinen järjestelmä riippui kaksinkertaisista kahleista; toinen oli tietämättömyyden aiheuttama kansan henkinen alamaisuus hengellisiin johtajiinsa nähden, ja toinen itse johtajia lahkojärjestöihin sitova kahle, jotka järjestöt hengellisinä kapitalisteina yksinoikeudekseen sitoivat opetustilaisuudet. Samoin kuin kahleet olivat kaksinkertaiset, niin oli myös niistä vapautuminen — vapautus samalla kansalle ja heidän opettajilleen, jotka johtajainsa johdossa olivat muuttuneet itse pelkiksi nukeiksi. Tätä nykyä saarnaaminen on yhtä vapaata kuin kuuleminen ja yhtä avoinna kaikille. Ihminen joka tuntee erikoista kutsumusta puhumaan tovereilleen uskonnollisista asioista ei tarvitse mitään muuta kapitaalia kuin jotakin sanomisen arvoista. Jos hänellä sitä on saattaa hän muuta koneistoa tarvitsematta kuin vapaan telefoonin saada kuulijakunnan jonka yksinomaan määrää hänen sanottavansa voima ja kunnollisuus. Hän ei nyt elä saarnaamisella. Hänen toimensa ei ole mitään erikoista ammattia. Hän ei kuulu muista kansalaisista enemmän kasvatuksen kuin toimialankaan kautta erotettuun luokkaan. Mitään tarkoitusta varten hänen ei tarvitse sitä tehdä. Korkeampi kasvatus, joka hänellä on samoinkuin toisillakin, tuottaa sopivata henkistä ainetta, ja persoonallisia tarkoituksia varten varatut runsaat loma-ajat, joita elämämme on täynnä, sekä, täydellinen vapautus velvollisuuksista neljänkymmenen viiden vuotiaana antavat yllin kyllin tilaisuutta kutsumuksensa harjoittamiseen. Sanalla sanoen nykyaikainen uskonnollinen opettaja on profeetta, ei pappi. Hänen sanojensa voima ei riipu inhimillisistä määräyksistä eikä kirkollisesta luvasta, vaan samoinkuin muinaisten profeettojen laita oli siitä miten hänen sanoillaan on voimaa vaikuttaa ihmissydämmeen."

"Jos kansa", huomautin, "olisi yhä pysyttänyt makunsa vanhanaikaisiin kirkonmenoihin, juhlatoimiin ja kasvoista kasvoihin saarnaamiseen ja haluaisi saada kirkkoja sekä pappismiehiä erikoisesti palvelukseensa, onko mitään sitä estämässä?"

"Ei todellakaan. Vapaus on sivistyksemme ensimmäinen ja viimeinen sana. Taloudellisen järjestelmämme kanssa täysin sopusoinnussa pysyen saattaa joukko yksilöitä tuloistaan luovuttaen kustannukset sekä vuokrata rakennuksia joukkotarkoituksia varten että korvaten kansalle yksilön menekin yleisessä palveluksessa ottaa hänet erikoiseksi papikseen. Vaikka valtio ei tee mitään yksilöllisiä sopimuksia minkäänlaisia, ei se liioin kielläkään niitä. Vanhaa kirkollista järjestelmää pitivät vanhoilliset jätteet jonkun ajan vallankumouksen jälkeen yllä ja sitä olisi voitu tehdä tähän asti, jos joku olisi halunnut. Mutta se ala-arvoisuus, johon palkkalaissuhteet olivat joutuneet heti vallankumouksen jälkeen, saattoi pian aseman palkatulle pappismiehelle sietämättömäksi, eikä lopulta ollut ketään joka olisi tahtonut alentua ryhtymään niin halveksittuun asemaan eikä ketään joka olisi tahtonut nauttia hengellistä palvelusta sellaisilla ehdoilla."

"Kertoessanne tätä", sanoin, "näyttää sangen selvältä, miten loikki niin kävi eikä toisin voinut käydä; mutta tuskin voitte kuvitella miten yhdeksännentoista vuosisadan ihmiseen, joka on tottunut siihen äärettömään tilaan mikä kirkollisilla rakennuksilla ja vaikutuksella oli hallussaan ihmisten asioissa, vaikuttaa aatos maailmasta joka toimeen tulee ilman mitään sellaista."

"Voin jotenkin kuvitella hämmästystänne", vastasi toverini, "vaikka en suinkaan täydellisesti. Ja kuitenkin täytyy minun sanoa ettei mikään vaihdos yhteiskuntajärjestelmässä näytä meistä niin selvästi olleen teidän aikanne merkkien heijastama kuin juuri tämä kirkollisen järjestelmän menehtyminen. Kuten itse huomautitte juuri ennen tänne kirkkoon tuloamme, vallitsi silloin yleinen opin kappaleitten hajoamistila, jonka johdosta aikalaisenne arvelivat mitä jäämään piti. Papiston vaikutus ja auktoriteetti oli nopeasti häviämässä, lahkorajat olivat rikki kulumassa, uskontunnustuksia ruvettiin halveksimaan ja traditsioonien uskottavuuteen ei enää luotettu. Jos jotakin voitiin varmasti ennustaa, niin ainakin sitä että maailman uskonnolliset aatteet ja laitokset olivat lähenemässä suurta vaihdosta."

"Epäilemättä", sanoin, "jos kirkolliset minun aikanani olisivat arvelleet lopullisen tuloksen riippuvan miesten kesken vallitsevan ajatuskannan vaikutuksesta, niin heidän olisi täytynyt jättää kaiken toivonsa vaikutusvaltansa pysyväisyyden suhteen, mutta asiassapa oli toinenkin vaikutin joka heille rohkeutta antoi."

"Ja mikä se oli?"

"Naiset. Heitä minun aikanani sanottiin uskonnolliseksi sukupuoleksi. Papisto yleensä oli taipuvainen myöntämään että sivistyneen ja yleensä koko miesluokan harrastus kirkkoa kohtaan oli sangen huonoa, mutta he luottivat siihen että naisten hurskaus oli asian pelastava. Nainen oli kirkon viimeinen tuki. Naiset eivät yksinomaan olleet uskonnollisissa toimituksissa pääasiallisia läsnäolijoita, vaan suureksi osaksi heidän vaikutuksensa kautta miehiin nämä sietivät niinkin paljon kuin he tekivät kirkollisia vaatimuksia. Eivätkö siis pappismiehemme täydellisesti voineet luottaa naisten jatkuvaankin kannatukseen, tekivätpä sitten miehet mitä tahansa?"

"Varmaankin he olisivat voineet, jos naisten kanta olisi muuttumatta entiselleen jäänyt, mutta kuten epäilemättä nyt jo hyvin tiedätte, naisten näköpiirin kohoaminen ja laajeneminen joka suuntaan oli ehkä merkittävimpiä vallankumouksen yksityispiirteitä. Jos naisia sanottiin uskonnolliseksi sukupuoleksi, niin se olisi ollut suuri ansion osotus, jos sillä olisi tarkotettu että he olivat henkisesti korkeammalla, mutta sitäpä eivät ollenkaan tarkoittaneet ne jotka sitä sanamuotoa käyttivät; sillä vain tarkoitettiin kohteliaalla tavalla huomauttaa sitä tosiseikkaa että naiset teidän aikananne olivat alamaista sukua. He kun säännöllisesti olivat ala-arvoisemmin kasvatettuja kuin miehet, tottumattomia vastuunalaisuuteen ja tottuneita alamaisuuteen ja itseensä luottamattomuuteen, nojausivat he kaikissa asioissa esikuviin ja auktoriteetteihin. Siksi he luonnollisesti yhä riippuivat kiinni uskonnon auktoriteettisen opetuksen periaatteissa kauan sen jälkeen kuin miehet sen olivat hyljänneet. Kaikki se vallankumouksessa muuttui ja oikeastaan alkoi muuttua jo kauan sitä ennen. Vallankumouksen jälkeen ei ole ollut mitään erotusta sukupuolien kasvatuksessa eikä liioin heidän taloudellisen yhteiskunnallisen asemansa riippumattomuudessa, vastuunalaisuuden ja kokemuksen harjoituksessa asiain käytännöllisen johtamisen suhteen. Kuten luonnollisesti olette havainneet he eivät enää ole erikoista alempaa luokkaa kuten ennen eivätkä he liioin enää kärsi auktoriteettia enemmän uskonnossa, politiikassa, taloudessa kuin heidän veljensäkään. Jokaisessa elämän pyrkimyksessä he miesten kanssa yhtyvät samoissa olosuhteissa, kaikista pyrkimyksistämme tärkeimmässä ja valtavimmassakin — tiedon etsinnässä luonnon suhteen, ihmisen tarkoituksen suhteen sekä hänen asemansa suhteen henkiseen ja aineelliseen äärettömyyteen josta hän osa on."