LUKU XXII.

LIIKEVOITTOJÄRJESTELMÄN TALOUDELLINEN ITSEMURHA.

Seuraavana aamuna Edith sai kutsun saapua työpaikkaansa, jotakin erikoista tilaisuutta varten. Hänen lähdettyään etsin tohtorin käsiini kirjastosta ja rupesin ahdistamaan häntä kysymyksillä, joita tavallisuuden mukaan oli yön aikana kasaantunut mieleeni koko varasto.

"Jos haluatte jatkaa historiallisia opintojanne tänä aamuna", hän lopuksi sanoi, "aion ehdottaa opettajan vaihdosta."

"Olen sangen tyytyväinen siihen jonka kohtalo on minulle määrännyt", vastasin, "mutta aivan luonnollista on että haluatte: saada hiukan huojennusta näissä alituisissa ristikyselyissä."

"Se ei ollenkaan ole tässä asiana", vastasi tohtori. "Olen varma ettei kellään voi olla miellyttävämpää ja innostuttavampaa tointa kuin minulla on ollut eikä minulla ole aikomusta siitä vieläkään luopua. Mutta mieleeni juolahti että pikku vaihdos opetustavassa ja -keinoissa olisi tänä aamuna paikallaan."

"Kuka on sitte se suuri opettaja?" kysyin.

"Niitä on useampia, eivätkä ne ole opettajia ollenkaan, vaan oppilaita."

"Mutta, tohtori", vastustin, "ettekö luule että minun asemassani olevalla ihmisellä on tarpeeksi ongelmoita selvitettävänä tekemättä niitä?"

"Se kuulustaa ongelmalta, eikö niin? Mutta ei se ole. Kiirehdän kuitenkin selvittämään. Kun olen niitä kansalaisia joille oletetuista yleisistä palveluksista kansa on äänestänyt sininauhan, on minulla useita kunniatoimia yleisissä asioissa, etenkin kasvatustoimissa. Tänä aamuna olen saanut tiedon että kello kymmenen on yhdeksännen luokan tutkinto Arlingtonin koulussa. He ovat lukeneet suuren vallankumouksen edellä käyneen aikakauden historiaa ja esittävät yleisvaikutelmansa siitä. Arvelen että ehkä vaihteen vuoksi haluaisitte kuunnella heitä, eritoten niiden erikoiskysymysten vuoksi joista he aikovat keskustella."

Vakuutin tohtorille että mikään ohjelma ei voinut luvata suurempaa huvitusta. "Mistä kysymyksestä he keskustelevat?" tiedustin.

"Liikevoittojärjestelmä taloudellisen itsemurhan tuottajana on heidän aineensa", vastasi tohtori. "Puheissamme tähän asti olemme pääasiallisesti kosketelleet vanhan talousjärjestelmän moraalista vääryyttä. Keskustelussa, jota tänä aamuna saamme kuulla, ei moraalisiin mietelmiin kosketella kuin mahdollisesti sivumennen. Nuori kansa tahtoo koettaa meille todistaa että omaisuuden tuotantokoneistona olleella yksityiskapitalismilla oli muutamia perinnöllisiä ja tuntuvia puutteita, jotka kokonaan irrallaan sen siveellisestä luonteesta tekivät sen poistamisen välttämättömäksi, jos mieli ihmissukua ollenkaan nostaa ylös köyhyyden liejusta."

"Sehän on kokonaan erilainen oppi kuin ne saarnat joita olen kuullut", sanoin. "Papisto ja moralistit yleisesti vakuuttivat meille ettei ollut olemassa mitään yhteiskunnallisia paheita joihin moraalinen ja uskonnollinen lääke ei olisi ollut kyllin tehoisa. Köyhyys, he sanoivat, oli inhimillisen turmeluksen lopullinen seuraus joka katoaisi, jos vain kukin olisi hyvä."

"Niin olemme lukeneet", sanoi tohtori. "Me emme voi arvostella näin kaukaa, saarnasivatko papisto ja moralistit tätä oppia ammattisyistä tarkoittaen korottaa palvelustensa tärkeyttä moraalisina opettajina, vai kaiuttivatko he sitä vain hengellisen velttouden puolustukseksi, vai olivatko todellakin siinä uskossa, mutta vahingollisempaa sekasotkua ei ole koskaan opetettu. Teollisuus- ja kauppajärjestelmä, jonka avulla suuren kansan työ järjestetään ja johdetaan, on täydellinen koneisto. Jos koneisto on epäviisaasti rakennettu, se tuottaa tappiota ja tuhoa vähintäkään riippumatta siitä, ovatko johtajat pyhimyksistä parhaimpia vaiko syntisistä pahimpia. Maailma on aina tarvinnut ja tulee tarvitsemaan kaikki hyveet ja tosi uskonnon joita ihmiset voidaan taivuttaa noudattamaan; mutta jos farmarille selittäisi että persoonallinen uskonto tulee astumaan tieteellisen maanviljelyksen tilalle, tai merikulkuun kelvottoman aluksen päällikölle että hyvän moraalin noudattaminen johtaa hänen haahtensa rannalle, niin se ei olisi suurempaa lapsellisuutta kuin mitä papit ja moralistit teidän päivinänne osottivat vakuuttaessaan mielettömän talousjärjestelmän köyhdyttämälle maailmalle että yltäkylläisyyden salaisuus oli löydettävissä hyvistä töistä ja persoonallisesta hurskaudesta. Historia sisältää sangen katkeran luvun näistä sokeista johtajista, jotka vallankumouksen aikakaudella tekivät paljon enemmän kiusaa kuin ne jotka julkisesti vanhaa järjestelmää puolsivat, koska viimemainittujen törkeä suoruus karkoitti heistä hyviä ihmisiä, kun taas ensinmainitut johtivat heitä harhaan ja kauan aikaa torjuivat syyllisen järjestelmän niskoilta sitä närkästystä joka muuten olisi pikemmin sen hävittänyt.

"Ja juuri nyt, Julian, sallikaa minun sanoa mitä tärkeimpänä seikkana teidän muistettavaksenne suuren vallankumouksen historiassa että vasta kun kansa oli kehittynyt tämän lapsellisen opetuksen piiristä pois ja nähnyt että maailman puutteen ja viheliäisyyden syinä ei ollut inhimillinen turmelus, vaan liikevoittojärjestelmän taloudellinen huonous, josta yksityiskapitalismi riippui, vasta silloin vallankumous alkoi vakavasti edistyä."

Vaikka tohtori oli sanonut että koulu, jossa meidän piti käydä, oli Arlingtonissa, jonka tiesin olevan jonkun matkan päässä kaupungin ulkopuolella, ja että tutkinnon piti alkaa kello kymmenen, istui hän yhä mukavasti tuolillaan, vaikka kello oli viittä vaille kymmenen.

"Onko tämä Arlington sama kylä joka oli esikaupunkina minun aikanani?" rohkenin vihdoin tiedustaa.

"Varmaankin."

"Se oli silloin kymmenen tai kahdentoista mailin päässä kaupungista", sanoin.

"Sitä ei ole muutettu, sen vakuutan", sanoi tohtori.

"Ellei ole ja jos tutkinto alkaa viiden minuutin päästä, niin emmekö me myöhästy?" huomautin varovaisesti.

"Emme toki", vastasi tohtori. "Vielä on aikaa kolme tai neljä minuuttia."

"Tohtori", sanoin. "Viime päivien kuluessa olen tutustunut moniin uusiin ja nopeisiin kulkuneuvoihin, mutta enpä voi huomata, miten voisitte saada minut täältä Arlingtoniin ajoissa tutkintoon joutuakseni, joka alkaa kolmen minuutin kuluttua, ellette muuta minua sähkökipinäksi, lähetä minua sinne lankaa myöten ja jälleen loihdi minua alkuperäiseen muotooni linjan toisessa päässä; ja siinäkään tapauksessa meillä ei olisi luullakseni aikaa hukattavana."

"Eipä olisi varmaankaan, jos aikoisimme mennä Arlingtoniin sellaisellakin keinolla. Mieleeni ei juolahtanut että haluaisitte sinne mennä, olisimme voineet lähteä aikaisemmin. Se oli ikävätä!"

"Minä en välitä käynnistä Arlingtonissa", vastasin, "mutta arvelin että se olisi välttämätöntä, jos mielin olla saapuvilla siellä tapahtuvassa tutkinnossa. Nyt huomaan erehdykseni. Minun olisi jo pitänyt oppia ymmärtämään ettei ole niin kovin varmaa niiden olemassa olo, joita me olimme tottuneet pitämään luonnon lakina."

"Luonnon lait ovat paikallaan", naurahti tohtori. "Mutta onko mahdollista että Edith ei ole näyttänyt teille elektroskooppia?"

"Mikä se on?" kysyin.

"Se auttaa näkemään, samoinkuin telefooni kuulemaan", vastasi tohtori, ja ohjaten askeleensa musiikkihuoneeseen, hän näytti minulle koneen.

"Kello on kymmenen", hän sanoi, "eikä meillä nyt ole aikaa selityksiin. Istukaa tähän tuolille ja sovittakaa kone samoinkuin näette minun tekevän. Nyt!"

Samassa aavistamatta ja olematta vähääkään valmistunut tulevan varalle, huomasin katselevani suuren huoneen sisäpuolta. Noin kaksikymmentä poikaa ja tyttöä, 13 ja 14 vuotisia, istui kaksinkertaisella tuolirivillä jotka olivat järjestetyt puoliympyrän muotoon pöydän eteen jonka ääressä istui nuori mies selkä meihin käsin. Oppilaiden rivi oli meitä kohti, näköjään noin 20 jalan päässä. Heidän vaatteittensa kahina sekä jokainen piirteen vaihdos heidän ilmeikkäillä kasvoillaan oli yhtä selvästi silmieni ja korvieni havaittavissa kuin jos olisimme olleet aivan opettajan takana, kuten todella näytimmekin olevan. Samalla hetkellä, jolloin näkymö oli liehahtanut eteeni, olin tekemäisilläni jonkun huomautuksen tohtorille. Hän naurahti, kun katkaisin aikomukseni. "Teidän ei tarvitse pelätä häiritsevänne heitä", hän sanoi. "He eivät meitä näe eivätkä kuule, vaikka me sekä kuulemme heidän puheensa että näemme heidät näin hyvin. He ovat kahdentoista mailin päässä."

"Taivaan Jumala!" kuiskasin — sillä hänen vakuutuksestaan huolimatta en voinut ymmärtää, etteivät he minua kuulisi — "olemmeko me täällä vai siellä?"

"Täällä olemme varmaan", vastasi tohtori, "mutta silmämme ja korvamme ovat siellä. Tämä on yhdistetty elektroskooppi ja telefooni. Me olisimme kuulleet tutkinnon aivan yhtä hyvin ilman elektroskooppia, mutta arvelin että olisi teille huvi suurempi, jos voisitte sekä nähdä että kuulla. Komean näköistä nuorta väkeä, eikö ole? Nyt näemme, ovatko he yhtä järkeviä kuin kauniita."

MITEN LIIKEVOITTO EHKÄISI KÄYTTÄMISTÄ.

"Aineemme tänä aamuna", sanoi opettaja eloisasti, "on 'Liikevoittotuotannon taloudellinen itsemurha', eli 'Ihmissuvun taloudellisen päämäärän toivottomuus yksityiskapitalismin aikana'. — No, Frank, tahdotko selittää meille tarkalleen, mitä tämä asia tarkoittaa?"

Tämän kuullessaan muuan luokan pojista nousi seisaalleen.

"Se tarkoittaa", hän sanoi, "että yhteiskuntain, jotka riippuivat — ja niiden täytyi riippua niin kauan kuin yksityiskapitalismia kesti — siitä vaikuttimesta että heidän elinehtoinaan olevain aineitten tuottaminen synnytti liikevoittoa, täytyy aina kärsiä köyhyyttä, koska liikevoittojärjestelmä välttämättömän luonteensa mukaisesti toimi tuotannon ehkäisemiseksi, rajoittamiseksi ja lamaannuttamiseksi heti kun se alkoi riittää."

"Mikä rajoittaa omaisuuden mahdollista tuotantoa?"

"Sen käyttäminen."

"Eikö tuotanto voi käydä riittämättömäksi mahdolliselle käyttämiselle? Eikö käyttämiskysyntä voi nousta tuotannon mahdollisuuksia korkeammalle?"

"Teoreettisesti se voi, mutta ei käytännössä — se on, puhuttaissa järjellisten toiveitten piiriin kuuluvasta kysynnästä ja laajentamatta sitä pelkkiin kuvitteluasioihin. Sen jälkeen kuin työn jako astui voimaan, ja etenkin sen jälkeen kuin suuret keksinnöt lisäsivät äärettömiin ihmisen voimia, on tuotantoa käytännössä rajoittanut vain käyttämisen kautta syntynyt kysyntä."

"Näinkö oli laita ennen suurta vallankumousta?"

"Niin. Taloustieteilijäin kesken oli itsestään selvä totuus että joko Englanti, Saksa tai Yhdysvallat yksin olisi saattanut tyydyttää tehdastavarain kysynnän koko maailmassa. Mikään maa ei millään alalla tuottanut niin paljon kuin olisi voinut."

"Miksi ei?"

"Liikevoittojärjestelmän pakkolain takia jonka avulla se toimi tuotannon rajoittamiseksi."

"Millä tavoin tätä lakia käytettiin?"

"Siten että luotiin kuilu yhteiskunnan tuottavan ja kuluttavan voiman välille, jonka tuloksena oli että kansa ei kyennyt kuluttamaan, yhtä paljon kuin se kykeni tuottamaan."

"Ole hyvä ja selitä tarkoin miten liikevoittojärjestelmä johti tähän tulokseen."

"Kun asiain vanhan järjestelmän aikana", vastasi Frank poika, "ei ollut mitään yhteistä toimintaa joka olisi huolta pitänyt työn ja vaihdon järjestämisestä, niin se toimi luonnollisesti joutui urakoitsevain yksilöiden huostaan, joiden täytyi olla kapitalisteja, koska se toimi vaati paljon kapitaalia. Ne olivat kahta eri luokkaa — kapitalistit jotka järjestivät työtä tuotantoa varten; ja liikemiehet, välittäjät ja kauppiaat jotka järjestivät jaon ja koottuaan kaikki eri tuotantolajit markkinoille myivät ne jälleen yleisölle kulutusta varten. Suuri kansan enemmistö — yhdeksän ehkä joka kymmenestä — oli palkkalaisia jotka myivät työnsä tuotantokapitalisteille; taikka pieniä itsenäisiä tuottajia jotka myivät persoonalliset tuotteensa välittäjille. Farmarit olivat tätä viimemainittua luokkaa. Palkkalaiset ja farmarit ne rahat käsissään, jotka he saivat palkkoina tai tuotteittensa hintana, läksivät myöhemmin markkinoille, jonne kaikellaiset tuotteet oli koottu, ja ostivat takaisin niin paljon kuin voivat kuluttaakseen. Tietysti oli nyt kapitalistien, jotka olivat joko tuotantoa tai jakoa järjestämässä, saatava jotain korvausta siitä että uskalsivat kapitaalinsa sijoittaa sekä tuhlata aikaansa tässä työssä. Tämä korvaus oli liikevoitto."

"Selitä meille, miten liikevoitto koottiin?"

"Tehtailijat tai työtä antavat kapitalistit maksoivat ihmisille jotka heille työtä tekivät, ja kauppiaat maksoivat farmareille heidän tuotteistaan merkeissä joita sanottiin rahaksi ja joilla saattoi ostaa takaisin kaikkia markkinoilla olevia sekatuotteita. Mutta kapitalistit eivät antaneet enemmän palkkalaiselle kuin farmarillekaan näitä rahamerkkejä niin paljon että olisivat voineet ostaa takaisin yhtä paljon kuin heidän työnsä oli tuottanut. Erotus, jonka kapitalistit jättivät itselleen, oli heidän liikevoittonsa. Se koottiin siten että asetettiin tuotteille korkeampi hinta niitä puodeissa myytäissä kuin mitä tuotteen kustannus oli kapitalisteille maksanut."

"Esitä joku esimerkki."

"Otamme sitten ensin tehtailijakapitalistin joka palkkasi työtä. Otaksutaan että hän valmistutti kenkiä. Otaksutaan että hän maksoi kutakin kenkäparia kohti 10 senttiä nahkurille rahassa, 20 senttiä työstä joka käytettiin kenkäin kokoamiseksi ja 10 senttiä kaikesta muusta työstä joka jollain tavoin kuului kengän valmistamiseen, joten pari maksoi hänelle todella etukäteen. 40 senttiä. Hän myi kengät välittäjälle sanokaamme 75 sentistä. Välittäjä myi ne vähittäismyyjälle yhdestä dollarista, ja vähittäismyyjä myi ne kuluttajalle puolesta toista dollarista. Ottakaamme toiseksi esimerkiksi farmari joka ei myynyt ainoastaan työtään kuten palkkalainen, vaan työnsä yhdessä aineksiensa kanssa. Otaksutaan että hän myi vehnänsä viljakauppiaalle 40 sentistä bushelin. Viljakauppias myydessään sen jauhomyllyyn vaati sanokaamme 60 senttiä bushelista. Jauhomylly myi sen jauhotukkukauppiaalle yli jauhatukseen käytetyn työn kustannusten hinnasta joka sisälsi sievän liikevoiton hänelle. Jauhotukkukauppias lisäsi vielä liikevoiton myydessään sen vähittäiskauppiaalle ja tämä vielä myydessään sen kuluttajalle. Siten lopuksi vehnäbusheli jauhettuna jauhona maksoi alkuperäiselle farmarille, hänen ostaessaan sen takaisin käytettäväkseen, yksin liikevoittosummien takia yli sen todellisen työkustannuksen jota välitystoimessa oli käytetty, ehkä kaksi kertaa enemmän kuin mitä hän siitä sai viljakauppiaalta."

"Hyvä on", sanoi opettaja. "Entä tämän järjestelmän käytännöllinen seuraus?"

"Käytännöllinen seuraus", vastasi poika, "oli välttämättömästä se että ratkeama syntyi niiden tuottavan ja kuluttavan voiman välillä jotka liikevoitoilla kuormitettuja tavaroita olivat tuottamassa. Heidän kulutuskykynsä riippui niiden rahamerkkien arvosta joita he saivat tuottamistaan tavaroista, ja tiedonantojen mukaan se arvo oli pienempi kuin puodeissa näille tavaroille määrätty arvo. Se erotus osotti heidän tuotanto- ja kulutuskykynsä välistä ratkeamaa."

MARGARET KUVAA TÄTÄ POHJATONTA RATKEAMAA.

"Margaret", sanoi opettaja, "jatkahan sinä nyt siitä mihin Frank lopetti ja selitä meille mikä olisi ollut seuraus kansan talousjärjestelmälle sellaisesta ratkeamasta sen kuluttavan ja tuottavan voiman välillä jonka Frank meille osotti liikevoiton ottamisesta syntyneen."

"Seuraus", sanoi tyttö joka vastasi Margaretin nimeä mainittaessa, "riippui kahdesta vaikuttimesta: ensiksi, miten lukuisa joukko oli palkkalaisia ja ensimmäisiä tuottajia, joiden tuotteille liikevoitto asetettiin; sekä toiseksi, miten suuri oli asetetun liikevoiton määrä ja siitä johtuva erotus kunkin työläisjoukkoon kuuluvan yksilön tuottavan ja kuluttavan voiman välillä. Jos tuottajia, joiden tuotteille liikevoitto asetettiin, oli vain kourallinen kansasta, niin kokonaisvaikutus siitä etteivät kyenneet ostamaan takaisin ja kuluttamaan muuta kuin osan tuotteistaan saattoi luoda vain vähäpätöisen ratkeaman yhteiskunnan tuottavan ja kuluttavan voiman välille kokonaisuudessaan. Mutta jos toiselta puolen katsoen heitä oli suuri osa koko väestöstä, niin ratkeama tuli samassa suhteessa suuremmaksi, ja taannuttava vaikutus estäen tuotantoa tuli sitä turmiollisemmaksi."

"Ja mikä oli palkkalaisten ja alkuperäisten tuottajain todellinen suhde koko väestöön nähden, joita liikevoittojärjestelmä esti kuluttamasta yhtä paljon kuin he tuottivat?"

"Heitä oli, kuten Frank sanoi, vähintäin yhdeksän kymmenettä osaa koko kansasta, ehkä enemmänkin. Liikevoiton ottajia, olivatpa sitten joko tuotannon tai jaon järjestäjiä, oli luvultaan paljon vähemmän merkitsevä joukko, kun taas ne joiden tuotteille liikevoitto asetettiin muodostivat yhteiskunnan enemmistön."

"Hyvä on. Me tahdomme nyt tarkastella toista vaikutinta josta riippui sen ratkeaman koko minkä liikevoittojärjestelmä oli luonut yhteiskunnan tuottavan ja kuluttavan voiman välille — nimittäin asetetun liikevoiton määrää. Selitähän meille siis mitä sääntöä kapitalistit noudattivat liikevoittoa määrätessään. Epäilemättä he järkevinä ihmisinä, ymmärtäen korkeitten liikevoittojen vaikutuksen kulutuksen estämiseen nähden, asettivat liikevoittojensa määräyskannan niin alhaiseksi kuin mahdollista."

"Päinvastoin, kapitalistit määräsivät liikevoittonsa mahdollisimman korkeiksi. 'Heidän sääntönänsä oli: Verota liikettä niin paljon kuin se kestää voi'."

"Tarkoitatko että he varta vasten koettivat korottaa liikevoittoa mahdollisimman ylhäiselle asteelle, sen sijaan että olisivat yrittäneet sen vaikutusta vähentää, kun se kulutusta pienenti?"

"Sitä juuri tarkoitan", vastasi Margaret. "Liikevoittojärjestelmän kultainen sääntö, kapitalistien suuri ponsilause oli: 'Osta huokeimmilla markkinoilla — myy kalliimmilla'!"

"Mitä se merkitsi?"

"Se merkitsi että kapitalistin tuli maksaa mahdollisimman vähän niille jotka hänelle työtä tekivät tai myivät hänelle tuotteensa, ja toiselta puolen asettaa mahdollisimman korkea hinta tuotteilleen, tarjotessaan ne myytäväksi yleisölle markkinoilla."

"Ja se yleisö", huomautti opettaja, "oli pääasiallisesti sitä työväestöä jolle hän ja hänen kapitalistitoverinsa juuri olivat maksaneet mahdollisimman lähellä olematonta olevan palkan siitä että olivat luoneet sen tuotteen jonka heidän nyt odotettiin ostavan takaisin mahdollisimman korkeasta hinnasta."

"Aivan niin."

"No niin, koettakaamme ymmärtää tämän säännön täyttä taloudellista viisautta sellaisena kuin sitä kansan liikkeessä käytettiin. Se merkitsee, eikö niin: Hanki jotakin olemattomalla tai olematonta niin lähellä olevalla kuin mahdollista? No, jos siis voit saada sen kokonaan olemattomalla, niin toteutat lopullisesti ohjesäännön. Esimerkiksi, jos tehtailija saattoi lumota työmiehensä siihen määrään että olisi saanut heidät työtä tekemään hänelle kokonaan ilman palkkaa, niin hän olisi toteuttanut ponsisäännön koko tarkoituksen, eikö niin?"

"Varmasti; tehtailija, joka sen olisi saattanut tehdä ja sitten laskea markkinoille maksamattomain työn tekijäinsä tuotteet tavallisista hinnoista, olisi tullut rikkaaksi sangen lyhyessä ajassa."

"Ja sama kai luullakseni olisi ollut laita viljakauppiaan joka olisi kyennyt sellaisen edun voittamaan farmareilta että olisi saanut heidän viljansa ilmaiseksi ja jälestäpäin myynyt sen korkeasta hinnasta?"

"Varmasti hänestä olisi tullut miljoonan omistaja heti."

"No niin, otaksukaamme nyt että tämän lumoamiskeinon salaisuus olisi ollut tunnettu tuotantoa ja vaihtoa johtavain kapitalistien kesken ja että he olisivat sitä yleisesti käyttäneet, niin että jokainen heistä olisi kyennyt saamaan palkattomia työmiehiä ja ostamaan tuotantoa maksamatta siitä mitään, silloin epäilemättä kaikki: kapitalistit olisivat tulleet satumaisen rikkaiksi."

"Ei suinkaan."

"Hyvänen aika, miksi ei?"

"Siksi että jos koko palkkalaisjoukko ei olisi saanut palkkaa työstään eivätkä farmarit mitään tuotteistaan, ei olisi ketään ollut mitään ostamassa ja markkinat olisivat kokonaan rauenneet. Ei: olisi ollut mitään kysyntää minkään tavaran suhteen, lukuunottamatta sitä vähää mitä kapitalistit itse ystävineen olisivat kuluttaneet. Työväestö olisi siten vihdoin nääntynyt ja kapitalistit olisivat jääneet itse työtänsä tekemään."

"Näyttää siis siltä että mikä olisi ollut hyvä yksityiselle kapitalistille, jos hän sen yksin teki, olisi ollut hävittävää laatua sekä hänelle että kaikille muille, jos kaikki kapitalistit olisivat sen tehneet. Miksi näin oli?"

"Siksi että yksityinen kapitalisti, toivoessaan päästä rikkaaksi maksamalla polkupalkkaa työväelleen, ei olisi tuotettaan myydessään laskenut ostajikseen ainoastaan sitä erikoista työväen joukkoa jonka hän oli palkannut, vaan koko yhteiskunnan, käsittäen toisten työväestöä palkatessaan huonompionnisten kapitalistien palkkalaisia, jolla sen takia olisi ollut ollut jotakin millä ostaa. Hänen juonensa perustui siihen edellytykseen että hänen kapitalistitoveriensa ei onnistuisi samaa juonta käyttää. Jos se edellytys ei pitänyt paikkaansa ja kaikkien kapitalistien onnistui samalla kertaa menetellä palkkalaistensa kanssa niinkuin he kaikki koettivat, niin; seurauksena oli koko teollisuusjärjestelmän seisahtuminen tykkänään."

"Näyttää siis siltä että liikevoittojärjestelmässä meillä on taloudellinen toimintamuoto, jonka toimintasääntö kaipaisi vaan tarpeellisen täydellistä käytäntöön panemista saattaakseen koko järjestelmän kokonaan seisauksiin ja että järjestelmää käynnissä piti vain se vaikutus joka oli toimintasäännön täydellisen toteuttamisen tiellä."

"Aivan niin oli asian laita", vastasi tyttö; "yksityisistä kapitalisteista tuli nopeimmin vilkkaammaksi se jonka onnistui paraiten nylkeä niitä joilta hän työn tai tuotteen osti; mutta ilmeisesti ei olisi tarvinnut muuta kuin että vain kyllin monta kapitalistia onnistui sellaisessa toimessa, ja sekä kapitalistit että kansa olisi joutunut samallaiseen yleiseen häviöön. Mahdollisimman ankaran sopimuksen aikaan saaminen työn tekijäin ja tuottajain kanssa, mahdollisimman vähimmän palkan maksaminen hänelle hänen työstään tai tuotteestaan, se oli se ihanne jota jokaisen kapitalistin alituisesti tuli pitää mielessään, ja kuitenkin oli matemaattisesti varmaa että jokainen sellainen ankara sopimus pyrki lahottamaan koko liikerakennuksen perustuksia, ja että rakennus kukistuisi heti kun vain tarpeeksi monen kapitalistin onnistuisi tarpeeksi monta sellaista ankaraa sopimusta solmia."

"Vielä yksi kysymys. Huonon järjestelmän huonot seuraukset lisääntyvät aina niiden ihmisten itsepäisyydestä jotka siitä etua nauttivat, ja niinpä epäilemättä liikevoittojärjestelmänkin itsekkäät ihmiset saattoivat toimimaan huonommin kuin sen olisi tarvinnut tehdä. Otaksukaamme nyt että kapitalistit kaikki olisivat olleet mieleltään kunnon ihmisiä eivätkä riistäjiä ja olisivat muodostaneet palkkionsa palveluksistaan niin pieniksi kuin kohtuullinen voitto ja itsepuolustus olisi määrännyt, olisiko se seikka vaikuttanut niin suuren vähennyksen liikevoittopalkkioissa että se olisi suuresti auttanut kansaa kuluttamaan tuotteitaan ja siten edistämään tuotantoa?"

"Ei olisi", vastasi tyttö. "Liikevoittojärjestelmän vastakohta omaisuuden ehkäisemättömään tuotantoon nähden aiheutui syistä jotka olivat ominaisia ja erottamattomia yksityiskapitalismin kanssa; ja niin kauan kuin yksityiskapitalismia oli olemassa, olisi niiden syiden täytynyt saattaa liikevoittojärjestelmän ristiriitaan jokaisen taloudellisen parannuksen kanssa kansan olosuhteissa, vaikkapa kapitalistit olisivat olleet enkeleitä. Pahan juuri ei ollut moraalista, vaan kokonaan taloudellista laatua."

"Mutta eikö liikevoittojen määrä olisi suuresti vähentynyt tässä edellytetyssä tapauksessa?"

"Muutamissa tapauksissa epäilemättä väliaikaisesti, mutta ei yleisesti eikä missään tapauksessa pysyväisesti. Epäillä saattaa, tokko liikevoitot kokonaisuudessaan olivat korkeammat kuin niiden täytyi olla rohkaistakseen kapitalisteja ryhtymään tuotantoon ja liikkeeseen."

"Selitähän meille, miksi liikevoittojen tuli olla niin suuria tätä tarkoitusta varten."

"Laillisia liikevoittoja yksityiskapitalismin aikana", vastasi tyttö Margaret — "se on, sellaisia joita tuotantoon tai liikkeeseen ryhtyväin ihmisten tuli itsepuolustuksekseen laskea saavansa, vaikka miten hyväntahtoisia olisivat olleet yleisöä kohtaan — oli kolmea laatua, jotka kaikki joutuivat yksityiskapitalismin kanssa eroamattomassa yhteydessä olevista olosuhteista, joista ei ainoatakaan enää ole olemassa. Ensiksi, kapitalistin täytyi laskea saavansa ainakin niin suuri korvaus uskaltamastaan kapitaalista kuin hän olisi saattanut saada lainaamalla sen hyviä takuita vastaan — se on, voimassa oleva korkomäärä. Ellei hän siitä ollut varma, piti hän parempana lainata kapitaalinsa. Mutta se ei vielä riittänyt. Käydessään liikkeeseen hänellä oli koko kapitaalinsa menettämisen vaara tarjolla, jota ei ollut lainatessaan sen hyviä takuita vastaan. Sentakia kapitaalin voimassa olevan korkomäärän lisäksi täytyi hänen liikevoittonsa korvata myös liikkeeseen uskalletun kapitaalin vakuutuskustannukset — se on, täytyi olla liikeyrityksen menestymistapauksessa voiton toiveet siksi suuret että ne vastasivat kapitaalin menettämisvaaraa häviämistapauksessa. Jos häviämismahdollisuudet esimerkiksi olivat yhtä suuret, täytyi hänen laskea yli sadan prosentin liikevoitto menestymistapauksessa. Itse asiassa tappiomahdollisuudet liikkeessä ja kapitaalin menettämisvaara olivat niinä aikoina useasti paljon enemmän kuin yhtä suuret. Liike oli todella vähän muuta kuin keinottelevaa uhkapeliä, arpajaisten pitoa joissa tyhjät olivat paljon lukuisammat kuin voitot. Rahain sijoitushoukutusten täytyi senvuoksi olla suuret. Sitäpaitsi jos kapitalisti itse otti käsiinsä liikkeen hoidon johon hän oli rahansa sijoittanut, hän piti kohtuullisena vaatimuksena superintendentin asianmukaisia palkkoja — toisin sanoen korvausta taidostaan ja arvostelustaan, kun osasi kuljettaa aluksen liikemeren myrskylaineitten läpi, joihin verrattuina niinä aikoina pohjois-Atlanti keskitalvella oli kuin myllypuronen. Tästä palveluksesta hänen arveltiin olevan oikeutetun tekemään runsaan lisäyksen liikevoiton määrään."

"Sinä siis päättelet, Margaret, että vaikka entisajan kapitalisti olisi ollut taipuvainen kohtuullisuuteenkin yhteiskuntaa kohtaan, ei hän kuitenkaan olisi voinut turvallisesti vähentää liikevoittonsa määrää niin paljon että se olisi voinut saattaa kansaa paljoakaan lähemmäksi kuin se oli sitä olotilaa missä se olisi saanut kuluttaa tuotteensa."

"Aivan niin. Pahan juuri oli niissä loppumattomissa vaikeuksissa, sekaannuksissa, erehdyksissä, uskalluksissa ja tuhlauksissa joihin yksityiskapitalismi ehdottomasti sotki tuotannon ja jaon menettelytavan, mikä yleiskapitalismin aikana on käynyt kokonaan niin yksinkertaiseksi, helposti toimitettavaksi ja varmaksi."

"Sitten ei ollenkaan näytä olevan välttämätöntä pitää meidän kapitalistisia esivanhempiamme moraalisina hirviöinä, vaikka huomaammekin heidän taloudellisten menettelytapojensa johtaneen surulliseen tulokseen."

"Ei millään tavalla. Kapitalistit olivat epäilemättä sekä hyviä että pahoja, kuten toisetkin ihmiset, vaan luultavasti koettivat samoin kuin muutkin ihmiset paraansa mukaan suojautua sellaisen järjestelmän turmiollisia vaikutuksia vastaan, joka viidessäkymmenessä vuodessa olisi itse taivaankin helvetiksi muuttanut."

MARION SELITTÄÄ YLITUOTANTOA.

"Se riittää, Margaret", sanoi opettaja. "Me pyydämme nyt sinua, Marion, edelleen selittämään tätä asiata. Jos liikevoittojärjestelmä toimi sen kuvauksen mukaan jonka olemme kuulleet, niin olemme valmistuneet oppimaan että taloudellisen tilan merkkinä olivat suuret käyttötavara varastot liikevoiton omista jäin käsissä, jotka he ilomielin myivät, sekä toiselta puolen suuri tavarain alkuperäisten tuottajain joukko, joka oli tavarain kipeässä tarpeessa, mutta ei kyennyt niitä ostamaan. Miten tämä teoria soveltuu yhteen historioihin merkittyjen tosiasiain kanssa?"

"Niin hyvin", vastasi Marion, "että melkeinpä tekisi mieli uskoa teidän niitä lukeneen." Jolloin koko luokka hymyili ja samoin tein minäkin.

"Kerrohan tarpeettomasti sekoittamatta siihen leikkiä — sillä asia ei ollut leikillistä laatua esi-isillemme — asiain tila joihin viittasit. Havaitsivatko meidän isoisämme isät tässä tavarain ylenpalttisuudessa ostajain lukuun verraten taloudellisten selkkausten syitä?"

"He havaitsivat sen olevan sellaisten selkkausten suurena ja alituisena syynä. Heidän vaivojensa pysyväisenä taakkana olivat ahtaat ajat, liikeseisaukset ja tuotteiden kasaantumiset. Tilapäisesti heillä oli lyhyitä, kuten he sanoivat hyvän ajan jaksoja, jotka aiheutuivat hiukan vilkkaammasta ostosta, mutta paraimpinakin heidän hyvinä aikoinaan oli kansan enemmistön tila sellaista jota me sanoisimme inhoittavaksi viheliäisyydeksi."

"Mikä oli se sana jolla he yleisemmin kuvailivat markkinoilla olevan enemmän tavaraa kuin voitiin myydä?"

"Ylituotanto."

"Tarkoittiko tämä ilmaisumuoto että todellisesti oli tuotettu ruoka-aineita, vaatetta ja muita tarpeita enemmän kuin kansa saattoi käyttää?"

"Ei suinkaan. Kansan enemmistö oli alituisesti suuressa puutteessa ja katkerammassa puutteessa kuin koskaan juuri niinä aikoina jolloin liikekoneiston oli seisauttanut se mitä he ylituotannoksi sanoivat. Kansa, jos olisi päässyt käsiksi yli tuotettuihin tavaroihin, olisi joka aika ne hetkessä kuluttanut ja ääneen kutsunut lisää. Selkkauksena oli se, kuten jo on sanottu, että kapitalistitehtailijain ja liikemiesten nylkemä liikevoitto oli tehnyt alkuperäisille tuottajille mahdottomaksi ostaa ne takaisin sillä hinnalla minkä olivat saaneet työstään tai tuotteistaan."

"Mihin ovat historioitsijamme tahtoneet verrata yhteiskunnan olosuhteita liikevoittojärjestelmän aikana?"

"Kroonillisen luonnon ruuansulatuksen potilasuhriin joka tauti oli niin yleinen esi-isiemme kesken."

"Ole hyvä ja selitä tämä vertaus."

"Huonoa ruuansulatusta kärsivä potilas ei kyennyt ruokaa sulattamaan. Herkkujen yltäkylläisyydessä hän riutui, kun häneltä puuttui ravinnon sulatusvoima. Vaikka ei voinut syödä kylliksi henkeään ylläpitääkseen, hän kärsi alituiseen ruuansulatuksen tuskia, ja vaikka häntä kiusasi sellainen tunne että vatsa oli aina liian täynnä, hän kuitenkin oli nääntymäisillään ravinnon puutteen lakia. Yhteiskunnan taloudelliset olosuhteet liikevoittojärjestelmän aikana olivat kuvaavasti samanlaiset kuin sellainen huono ruuansulatus. Kansan enemmistö oli aina katkerassa puutteessa kaiken suhteen, vaikka teollisuutensa kautta kykeni yllin kyllin kaikkia tuottamaan, mutta liikevoittojärjestelmä ei voinut sallia sen kuluttaa sitäkään mitä se tuotti, vielä vähemmän tuottamaan mitä se kykeni. Tuskin oli enemmistö saanut pahimman nälkänsä tyydytettyä, kun liikejärjestelmän valtasi ankarat ruuansulatuksen tuskat ja kaikki ylenmäärin kuormitetun järjestelmän enteet, joista =ei mikään muu voinut vapauttaa kuin syömättä oleminen, minkä jälkeen sama kokemus samalla seurauksella uudistui ja niin yhä edelleen."

"Voitko selittää, minkä vuoksi sellaista tavatonta nimeä kuin ylituotanto käytettiin merkitsemään tilaa jota paremmin olisi nälänhätä kuvannut; miksi sellaisen tilan sanottiin aiheutuvan yltäkylläisyydestä, kun se silminnähtävästi oli seuraus keinotekoisesta kieltäytymisestä? Erotushan oli samanlainen kuin jos olisi nälkäkuumeen sanonut ylönsyömisestä johtuneen."

"Sentakia että taloustieteilijät ja oppineet luokat, joilla yksinomaan oli sanontavalta, katselivat talouskysymystä kokonaan kapitalistien kannalta ja jättivät huomioon ottamatta kansan edut. Kapitalistin silmillä katsellen oli se ylituotantoa, kun hän tuotteista kiskoi liikevoittoa, joka ne korotti kansan ostokyvyn yläpuolelle, ja niin muuttivat sitä hänen edukseen kirjoittivat taloustieteilijät. Kapitalistin ja siis taloustieteilijän kannalta katsoen oli kysymyksessä vain markkinain tila eikä kansan. Heitä ei se liikuttanut, näkikö kansa nälkää vai ylellisyydessäkö eli; ainoana kysymyksenä oli markkinain tila. Heidän ponsilauseensa että kysyntä vallitsee tarjontaa ja tarjonta aina tyydyttää kysyntää, ei millään tavoin tarkoittanut inhimillisiä tarpeita sisältävää kysyntää, vaan kokonaan sitä keinotekoista käsitettä jota sanottiin markkinoiksi ja joka itsessään oli liikevoittojärjestelmän tuote."

"Mitä olivat markkinat?"

"Markkinat merkitsivät sitä joukkoa jolla oli rahaa millä ostaa. Ne joilla ei ollut rahaa eivät olleet olemassakaan markkinain kannalta katsoen, ja kun suhteellisesti kansalla oli vähän rahaa, oli se vain pieni osa markkinoista. Markkinain tarpeet olivat niiden tarpeita joilla oli rahaa millä tarpeitaan tyydyttää. Loput, joilla oli tarpeita yllinkyllin, mutta ei rahaa, eivät tulleet kysymykseen, vaikka heitä oli sata siinä missä rahakkaita oli yksi. Markkinat olivat täynnä, kun ne joilla rahaa oli olivat tarpeeksi saaneet, vaikka kansan enemmistöllä vain hiukan oli eikä useilla ollut mitään. Markkinat olivat runsaasti varustetut, kun hyvinvoivat olivat tyydytetyt, vaikka nälkäänäkevä ja alaston lauma kaduilla saattoi kapinoida."

"Saattaisiko nykyaikana olla mahdollista että yhtaikaa olisi olemassa täydet varastohuoneet ja nälkäinen, alaston kansa?"

"Ei tietenkään. Mitään ylituotannon tapaista ei nykyään voisi syntyä, ennenkuin jokainen olisi tyydytetty. Meidän järjestelmämme on niin laitettu ettei missään voi olla liian vähän niin kauan kuin jossakin on liian paljon. Mutta vanhalla järjestelmällä ei ollut mitään verenkiertoa."

"Millä nimellä esi-vanhempamme kutsuivat niitä erinäisiä taloudellisia selkkauksia jotka he ylituotannon vaikutukseksi laskivat?"

"He sanoivat niitä liikepuliksi. Se on, alituinen runsauden tila oli vallitseva jota saattaa sanoa kroonilliseksi pulaksi, mutta alituisesta kulutuksen ja tuotannon välisestä ristiriitaisuudesta tuon tuostakin syntyneet jätteet kasaantuivat niin valtaviksi että melkein seisauttivat liikkeen. Milloin tämä tapahtui he sanoivat sitä erotukseksi alituisesta liiallisesta runsaudesta pulaksi tai hämmingiksi sen sokean kauhun takia jonka se sai aikaan."

"Minkä syyksi he näitä pulia sanoivat?"

"Melkein kaiken muun syyksi, mutta ei todellisen ja selvän vaikuttimen. Laaja kirjallisuus näyttää syntyneen siitä asiasta. Sitä on hyllyttäin museossa ja olen koettanut käydä sen, läpi tai ainakin silmäistä sitä tämän tutkimukseni yhteydessä. Elleivät ne kirjat olisi niin hämäriä tyyliltään olisivat ne sangen hauskoja juuri sen erinomaisen älykkäisyyden takia jota kirjoittajat osottavat väistäessään niiden asiain luonnollista ja ilmeistä selitystä joista he puhuvat. He tähtitieteeseenkin vetoavat."

"Mitä tarkoitat?"

"Luokka kaiketi arvelee että puhun päättömiä, mutta tosiasia on että kuuluisimpia teorioja, joiden nojalla esi-vanhempamme selittivät liikkeen ajoittaisia riutumisia jotka liikevoittojärjestelmästä syntyivät, oli niin sanottu auringon-pilkku-teoria. Yhdeksännentoista vuosisadan ensi puoliskolla sattui ankaria liikepulia aina kymmenen tai yhdentoista vuoden päästä. Sattui myös auringon pilkut olemaan näkyvillä keskimäärin joka kymmenes vuosi, ja muuan etevä englantilainen taloustieteilijä päätteli että nämä auringon pilkut synnyttivät pulat. Myöhemmin näyttää kuin tämä teoria olisi havaittu epätyydyttäväksi ja sen sijaan syntyi, luottamuksen-puute selitys."

"Ja mikä se oli?"

"En ole voinut siitä kokonaan saada selvää; mutta järkiperäiseltä tuntui arvella että luottamuksen puutteen on täytynyt melkoisesti kehittyä taloudellisessa järjestelmässä joka sellaisia tuloksia sai aikaan."

"Marion, minä pelkään että sinä et myötätuntoisuutta liitä esi-isiemme toiminnan tutkimiseen, ja ilman myötätuntoisuutta emme toisia voi ymmärtää."

"Minä pelkään että he ovat hiukan liian vieraita minun ymmärtää."

Luokka nauraa kikatteli ja Marion sai luvan istua.

JOHN PUHUU KILPAILUSTA.

"No, John", sanoi opettaja, "nyt kysymme sinulta muutamia kysymyksiä. Me olemme nähneet minkälaisen toimituksen kautta alituinen tavarain ylenpalttius markkinoilla aiheutui liikevoittojärjestelmän toiminnasta joka saattoi tuotteet yläpuolelle varsinaisen kansan ostokyvyn ulottuvilta. Mikä merkittävä luonteenomainen ja pääasiallinen piirre esi-isiemme liikejärjestelmässä syntyi siten tuotetusta tavarain ylenpalttisuudesta?"

"Minä luulen että tarkoitatte kilpailua", sanoi poika.

"Niin. Mitä oli kilpailu ja mikä sen aiheutti, eritoten kapitalistien välisen kilpailun?"

"Se aiheutui, kuten jo viittasitte, varsinaisen yleisön kulutusvoiman puutteesta, joka vuorostaan syntyi liikevoittojärjestelmästä. Jos palkkalaiset ja alkuperäiset tuottajat olisivat saaneet tarpeeksi ostovoimaa voidakseen saada haltuunsa markkinoilla tarjolla olevasta tuotteitten kokonaissummasta heidän lukunsa vastaavan määrän, olisivat markkinat tavaroista tyhjentyneet ilman mitään ponnistuksia myyjäin puolelta, sillä ostajat olisivat etsineet myyjiä ja heitä olisi ollut kylliksi kaikki ostaakseen. Mutta kun syvien rivien ostokyky heidän tuotteillensa kuormitetun liikevoiton vuoksi oli aivan riittämätön näitä tuotteita markkinoilta lunastamaan, seurasi luonnollisesti ankara kilpailu tuotantoa ja jakoa johtavain kapitalistien kesken siitä kuka sai mahdollisimman paljon niukasta ostajajoukosta kääntymään hänen suunnallensa. Kokonaisosto ei luonnollisesti voinut dollariakaan lisääntyä ilman suhteellista ja todellista kansan ostovoiman lisäystä, mutta mahdollista oli ponnistusten avulla muuttaa se erikoinen suunta jota kohti tämä ostovoima oli työnnettävä, ja se oli kilpailun ainoa tarkoitus ja vaikutus. Esi-isämme pitivät sitä erinomaisen nerokkaana asiana. He sanoivat sitä liikkeen sieluksi, mutta kuten olemme nähneet oli se vain liikevoittojärjestelmän kulutusta kahlehtivan vaikutuksen merkki."

"Mitkä olivat ne keinot joita tuotantoa ja vaihtoa johtavat kapitalistit käyttivät saattaakseen liikkeen käyntiin, kuten he sanoivat?"

"Ensiksikin suoranainen ostajain houkutteleminen ja häpeämätön itsekurikin tavarain kehuminen, jota myyjä ja hänen kielenkantajansa toimittivat, sekä rajaton kilpamyyjäin ja heidän tavarainsa häpäiseminen. Tunnoton ja rajaton vääristely oli niin yleinen johtosääntö liikkeessä että jos siellä täällä myyjä puhui totta ei häntä uskottu. Historia todistaa että valehteleminen aina on ollut enemmän tai vähemmän yleistä, mutta yhdeksännellätoista vuosisadalla täysin kehittynyt kilpailujärjestelmä vasta teki siitä koko maailman elämisehdon. Isoisiemme mukaan — ja varmaankin piti tietää — oli vääristely ainoa liikevoittojärjestelmän koneistossa tarvittava öljy, ja sen kysyntä oli rajoittamaton."

"Eikä koko tämä valeitten valtameri, sanot sinä, lisännyt eikä voinut lisätä kulutettujen tavarain kokonaissummaa dollarinkaan arvosta."

"Eipä tietenkään. Ei mikään, kuten jo sanoin, voinut lisätä sitä, paitsi kansan ostovoiman lisäys. Houkuttelujärjestelmä eli ilmoittaminen, kuten sitä sanottiin, sen sijaan että olisi lisännyt kokonaismyyntiä, pyrki sitä voimakkaasti vähentämään."

"Miten niin?"

"Koska se oli luonnottoman kallista ja kustannukset tuli lisätä tavarain hintaan ja jäivät kuluttajan maksettaviksi, joka sen vuoksi; saattoi ostaa juuri niin paljon vähemmän kuin jos hänet olisi jätetty rauhaan ja tavarain hinta olisi alennettu ilmoittamissäästöllä."

"Sinä sanot että ainoa keino millä kulutusta olisi saattanut: lisätä oli kansan käsissä olevan ostovoiman lisääminen suhteellisesti ostettavissa oleviin tavaroihin nähden. Esi-isämmehän väittivät että juuri tämän vaikutti kilpailu. He väittivät että se oli voimakas keino hintojen alentamiseksi ja liikevoiton määrän pienentämiseksi, ja siten suhteellisesti kohotti syvien rivien ostokykyä. Oliko tämä väite hyvin perusteltu?"

"Kapitalistien keskinäinen kilpailu", vastasi poika, "koettaessaan houkutella ostajia yllytti heitä kyllä myymään alle toistensa hintojen alentamalla varsinaisia hintoja, mutta harvoin nämä nimelliset alennukset, vaikka usein näköjään hyvinkin suuria, todella tuottivat ajan pitkään mitään taloudellista hyötyä kansalle kokonaisuudessaan, sillä ne tavallisesti aiheutuivat tarkoituksista jotka tekivät mitättömiksi niiden käytännöllisen arvon."

"Ole hyvä ja selitä se tarkemmin."

"No niin, kapitalisti luonnollisesti mieluummin halusi alentaa tavarainsa hintaa sillä tavalla, jos mahdollista, ettei hänen liikevoittonsa olisi alentunut, ja sitä varten hän tutkiskeli. Tässä tarkoituksessa hän käytti useampia keinoja. Ensimmäinen oli niiden tavarain laadun ja todellisen arvon alentaminen joiden hinta nimellisesti laskettiin. Tämä tapahtui väärentämisen ja petostyön avulla, ja se tapa ulottui yhdeksännellätoista vuosisadalla teollisuuden ja kaupan kaikille haaroille ja käsitti jotenkin kaikki tavarat joita ihmiset kuluttivat. Tapa kehittyi niin pitkälle, kuten historia meille kertoo, ettei kukaan voinut milloinkaan olla varma, oliko ostamansa tavara se mikä se näytti olevan taikka sanottiin olevan. Koko liikeilmasto oli väärennysten myrkyttämä. Teollisuuden tärkeimmillä aloilla toimivain kapitalistien harrastuksena oli laskea markkinoille tavaraa joka varta vasten oli tehty mahdollisimman vähän aikaa kestäväksi, jotta sitä pian tarvitsi uudelleen ostaa. He opettivat koneensakin epärehellisiksi ja lahjoivat teräksen ja vasken. Sen ajan umpisokeatkin ihmiset ymmärsivät näiden hinnan alennusten pintapuolisuuden ja käyttivät lausemuotoa, 'halpaa ja huonoa', joka merkitsi halvennettuja tavaroita. Kaikki tämän laatuiset alennukset, se on selvää, maksoivat kuluttajalle kaksi dollaria kutakin dollaria kohti jonka ne hänelle näyttivät säästävän. Yksinkertaisena esimerkkinä liikevoittojärjestelmän aikaisten hinnan alennusten kokonaan petollisesta luonteesta olkoon mainittu että yhdeksännentoista vuosisadan lopulla Amerikassa, kun melkein taikamaisia keksintöjä oli havaittu jalkineitten valmistuskustannusten alentamiseksi, oli yleisenä sananpartena että vaikka kenkien hinta oli melkoisesti huokeampi kuin viisikymmentä vuotta takaperin, jolloin ne käsin tehtiin, olivat myöhemmin valmistetut kengät niin paljon kehnompia laadultaan että niiden käyttäminen tuli aivan yhtä kalliiksi kuin entistenkin."

"Olivatko väärennys ja petostyö ainoat keinot joiden avulla hintojen valealennuksia toimeen pantiin?"

"Oli kaksi muuta keinoa. Ensimmäistä käytettiin siten että kapitalisti tavarain hintaa alentaessaan pelasti liikevoittonsa ottamalla alennuksen työväestölleen maksamistaan palkoista. Tällä keinolla hinnan alennukset sangen yleisesti toimeen pantiin. Tietysti tämä menettely supisti yhteiskunnan ostokykyä samalla määrällä millä palkkoja oli alennettu. Tällä tavoin erikoinen kapitatalistijoukkue palkkoja alentamalla saattoi myyntiänsä jouduttaa jonkun ajan, kunnes toiset kapitalistit samoin palkkoja alensivat. Perin perältä se ei ketään auttanut, ei kapitalistiakaan. Kolmas tapa näistä hinnan alennusten kolmesta päälaadusta aiheutui kilpailusta — nimittäin, työtä säästävistä koneistoista ja muista keksinnöistä joita käytäntöön ottamalla kapitalisti saattoi erottaa työväkensä. Tavarain hinnan alennus perustui tässä samoin kuin edellisessäkin tapauksessa maksetun palkkasumman vähenemiseen, ja sentakia se merkitsi vähentynyttä ostokykyä yhteiskunnassa, mikä lopullisena vaikutuksena tavallisesti teki mitättömäksi hinnan alennuksen edun ja useasti enemmänkin kuin mitättömäksi."

"Sinä olet osottanut", sanoi opettaja, "että useimmat kilpailun vaikuttamat hinnan alennukset olivat joko alkuperäisten tuottajain tai lopullisten kuluttajain kustannettavia alennuksia, vaan eivät liikevoiton alennuksia. Tarkoitatko että kapitalistien kilpailu liikkeestä ei milloinkaan saanut aikaan liikevoiton alennuksia?"

"Epäilemättä se sai niitäkin aikaan maissa missä liikevoittojärjestelmän pitkäaikainen toiminta oli kasaannuttanut liikakapitaalin jonka täytyi sijoituksesta ankarasti kilpailla; sellaisten olosuhteiden vallitessa hinnan alennukset, vaikka olivatkin liikevoiton uhrausten seurauksia, tulivat tavallisesti liian myöhään voidakseen lisätä kansan kulutusta."

"Miten liian myöhään?"

"Koska kapitalisti luonnollisesti ei tahtonut uhrata liikevoittoansa hinnan alentamiseksi niin kauan kuin hän saattoi alennuksen kustannukset ottaa työväestönsä palkoista taikka ensimmäiseltä tuottajalta. Se on, vasta kun työtä tekevät luokat oli riistetty mahdollisimman lähelle olemassa olon alinta määrää kapitalisti päätti uhrata osan liikevoittoaan. Silloin oli liian myöhäistä kansan saada etua alennuksesta. Kun kansa oli sille kannalle joutunut, ei sitä ollut elähyttämässä minkäänlainen ostokyky. Mikään muu ei voinut sitä auttaa kuin tarpeitten ilmaiseksi antaminen. Sentakia me huomaamme että yhdeksännellätoista vuosisadalla hinnat aina olivat alhaisimmat niissä maissa missä väestö oli toivottomimmin köyhää. Tältä kannalta katsoen oli yhteiskunnan taloussuhteissa huono merkki se, kun kapitalisti piti välttämättömänä todellisesti liikevoittoansa uhrata, sillä se oli selvä todistus siitä että työtä tekevä luokka oli puristettu niin lujalle ettei sitä enää voitu puristaa."

"Siis itse asiassa kilpailu ei liikevoittojärjestelmää lieventänyt?"

"Minä arvelen ilmeisen selväksi käyneen että se oli sille sangen tuhoisa raskautus. Kapitalistien epätoivoinen kilpailu niukkain markkinain osuudesta jonka heidän oma liikevoittonsa ottaminen oli supistanut ajoi heidät käyttämään vilppiä ja petomaisuutta ja pakotti kovasydämmisyyteen, jommoiseen me emme voi uskoa ihmisolentojen syypäiksi joutuvan vähemmän ahdistuksen aikana."

"Mikä oli kilpailun yleinen taloudellinen vaikutus?"

"Se oli käytännössä kaikissa teollisuushaaroissa ja ajan pitkään alituisesti veti alaspäin kaikkia kansan luokkia, niin kapitalisteja kuin ei-kapitalistejakin, yhtä vastustamattomasti ja yleisesti kuin painovoima. Ne sen ensiksi tunsivat joilla ei mitään ollut ja farmariomistajat jotka lähes mitään omistamatta olivat melkein saman puristuksen alaisina etsiessään suoraa menekkiä tuotteilleen kuin palkkalaiset etsiessään työnsä suoranaisia ostajia. Nämä luokat olivat sen kilpailun ensimäisiä uhreja jonka vallitessa liikanaisesti kuormitetuilla markkinoilla myytiin tavaroita ja ihmisiä. Sitten tuli vuoro pikku kapitalisteille, kunnes lopuksi jälellä olivat vain suuret, ja nämä huomasivat olevan itsesäilymiseksi välttämätöntä itseänsä suojelemisen kilpailun kymmenysten ottojärjestelmää vastaan edut yhdistämällä. Vallankumouksen edellisen aikakauden ajan merkkejä oli tämä taipumus suurkapitalisteilla: etsiä suojaa kilpailun hävittävistä vaikutuksista siten että liikeyritykset yhdistettiin suuriksi trusteiksi tai syndikaateiksi."

"Jos otaksumme että vallankumous ei olisi tullut keskeyttämään tätä menettelyä, niin olisiko järjestelmä, jonka aikana kapitaali ja kaiken liikkeen vallinta olisi yhdistetty harvojen käsiin, ollut pahempi yleisille eduille kuin kilpailun vaikutus?"

"Sellainen liittoutunut järjestelmä olisi tietysti ollut sietämätöntä itsevaltiutta, jonka iestä, jos se kerran olisi hyväksytty, ihmissuku tuskin koskaan olisi kyennyt särkemään. Siinä suhteessa yksityiskapitalismi liittoutuneen rahavallan alaisena, mikä vallankumouksen aikaan uhkasi päästä vallitsevaksi, olisi ollut pahempi uhka maailman tulevaisuudelle kuin kilpailujärjestelmä; mutta molempain järjestelmäin välittömään vaikutukseen nähden inhimillisessä hyvinvoinnissa oli yksityiskapitalismilla liittoutuneessa muodossa ehkä muutamia edullisimpia kohtia. Virkavaltaisena ollen olisi se toki hiukan mahdollisuutta luovuttanut hyväntahtoiselle itsevaltiaalle, jotta se olisi voinut olla järjestelmää parempi ja hiukan parantaa kansan tilaa, mutta sitä ei kilpailu suvainnut kapitalistien tehdä."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan, ettei kilpailun aikana kapitalistin paremmille tunteille jäänyt minkäänlaista vapautta vaikka hänellä sellaisia olisi ollutkin. Hän ei voinut olla parempi kuin vallitsevana oleva systeemi. Jos hän yritti sitä, murskasi systeemi hänet. Hänen oli seurattava kilpailijoittensa määräämää polkua tai epäonnistuttava liikeyrityksissään. Millaisia konnankujeita tai julmuuksia hänen kilpailijansa keksivätkään, hänen oli heitä jäljiteltävä tai luovuttava taistelusta. Kavalin, halpamielisin ja konnamaisin kilpailijoista, se, joka sorti työväkensä alimmalle asteelle, väärensi enimmin tavaroitaan ja paraiten osasi valehdella, määräsi tien muille."

"Luonnollisesti sinä, John, jos olisit elänyt vallankumouksellisen agitatsioonin alkupuoliskolla, olisit vähän suosinut sen aikuisten uudistajain mielipiteitä, jotka pelkäsivät, että suuret monopoolit lopettaisivat kilpailun."

"En voi sanoa, olisinko ollut viisaampi kuin muutkaan sen aikuiset siinä tapauksessa", vastasi poika, "mutta otaksun, että kiitollisuudelleni monopolisteja kohtaan siitä, että he hävittävät kilpailun, olisi vetänyt vertoja ainoastaan haluni hävittää monopolistit tehdäkseni sijaa yleiselle omistusoikeudelle."

ROBERT KERTOO IHMISTEN LIIKARUNSAUDESTA.

"Nyt, Robert", sanoi opettaja, "John on kertonut meille, miten voittojärjestelmästä johtunut tuotteiden ylituotanto aiheutti kilpailua kapitalistien kesken tavaroittensa myynnissä ja mitkä seuraukset siitä syntyivät. Kuitenkin löytyi toistakin lajia liiallista runsautta voittojärjestelmästä johtuen. Mitä se oli?"

"Oli olemassa liiaksi ihmisiä", vastasi Robert. "Ostokyvyn puute kansan puolelta johtuen joko työn puutteesta tai alhaisista palkoista, aiheutti tuotteiden menekin vähentymistä ja tämä taasen merkitsi tappiota tuottajille. Täyteensullotut varastohuoneet merkitsivät sulettuja tehtaita ja työtöntä ihmisjoukkoa, joka ei voinut saada työtä — toisin sanoen ylituotanto tavaramarkkinoilla synnytti vastaavaa ylipaljoutta työmiesmarkkinoilla. Ja samalla tapaa kuin ylituotanto synnytti kapitalistien kesken kilpailua myymään tavaroitaan, synnytti myöskin ylipaljous työmarkkinoilla yhtä ankaraa kilpailua työntekijäin kesken myymään työtään. Kapitalistit, jotka eivät voineet löytää ostajia tuotteilleen, menettivät siten rahansa, mutta ne, joilla ei ollut muuta myytävänä kuin voimansa ja taitonsa eivätkä niitä saaneet kaupan, olivat vaarassa nääntyä. Kapitalisti voi, ellei hänen tavaransa ollut pilautuvaa laatua, odottaa parempaa kauppa-aikaa, mutta työmiehen oli löydettävä työlleen heti ostaja tai kuoltava. Ja tähän kyvyttömyyteen nähden odottaa itselleen sopivaa markkina-aikaa oli maanviljelijä, tosin myös muodollisesti kapitalisti, ainoastaan hiukan paremmassa asemassa kuin palkkatyöläinen, kun hänen kapitaalinsa pienuuden vuoksi oli mahdoton säilyttää tuotteitaan kuten palkkalaisenkin oli mahdoton tulla työtään myymättä toimeen. Palkkatyöläisen välttämätön pakko myydä heti työnsä millä ehdoilla tahansa ja pikku kapitalistien myydä tavaransa olivat juuri ne keinot, joiden avulla suurkapitalistit kykenivät alituisesti alentamaan palkkoja ja hintoja tuottajien tavaroille."

"Ja oliko tämä ihmisten liikarunsaus olemassa vain palkkalaisten ja pikku tuottajain kesken?"

"Päinvastoin, jokainen elinkeino, jokainen toimi, jokainen työ ja jokainen ammatti, oppineittenkin, oli samoin tulvillaan väkeä, ja kaikki jotka kussakin työssä olivat katselivat jokaista uutta tulokasta epäluuloisin silmin, nähden hänessä uuden kilpailijan elämän taistelussa, jonka hän teki jälleen vaikeammaksi kuin se ennen ollut oli. Näyttää siltä kuin näinä aikoina kellään ihmisellä ei olisi ollut tyydytystä työstään, vaikka olisi ollut miten itsensä kieltävä ja uuttera, sillä häntä täytyi alituiseen kiusata tunne että ystävällisempää olisi seisoa syrjässä ja antaa toisen työtä tehdä ja maksun saada koska kukin tiesi ettei ollut kaikille työtä ja palkkaa."

"Sanohan meille, Robert, eivätkö esivanhempamme käsittäneet kuvaamasi aseman tosiseikkoja? Eivätkö he nähneet että tämä ihmisten liikarunsaus osotti jotakin olevan vinossa yhteiskunnan järjestyksessä?"

"Varmaankin. He tunnustivat olevansa siitä suuresti huolissaan. Laaja kirjallisuus oli syntynyt keskusteltaessa, miksi ei ollut kylliksi työtä maailmassa missä kuitenkin niin paljon enemmän työtä nähtävästi tarvittiin, kuten yleinen köyhyys osotti. Kongressit ja lainlaatijakunnat nimittelivät alinomaa oppineitten miesten lautakuntia tutkimaan ja antamaan lausuntonsa asiasta."

"Ja selittivätkö nämä oppineet miehet että asia selvästi aiheutui liikevoittojärjestelmän välttämättömästä seurauksesta, se kun ylläpiti ja alituisesti laajensi kuilua yhteiskunnan tuotanto- ja kulutusvoiman välillä?"

"Ei, herran nimessä! Liikevoittojärjestelmän arvostelu olisi ollut julkeata jumalanpilkkaa. Oppineet miehet sanoivat sitä ratkaisua vailla olevaksi kysymykseksi — työttömyyskysymykseksi — ja jättivät sen silleen umpiongelmana. Esivanhempaimme suosittuna tapana oli väistää kysymyksiä joihin he eivät voineet vastata käymättä omin etujensa kimppuun ja sanoa niitä ratkaisemattomiksi kysymyksiksi sekä jättää ne sillensä jumalallisen kaitselmuksen ymmärtämättöminä salaisuuksina."

"On ollut olemassa muuan filosoofi, Robert, — eräs englantilainen — joka tutki perinpohjin tätä voittojärjestelmän aiheuttaman miesten liiallisuuden synnyttämää vaikeutta. Hän esitti ainoan keinon välttää ylituotantoa siinä tapauksessa, että voittojärjestelmä pysytetään voimassa. Muistatko hänen nimeään?"

"Luulen että tarkoitatte Malthusta."

"Juuri niin. Mikä oli hänen suunnitelmansa?"

"Hän neuvoi köyhälistöä ainoana keinonaan välttääkseen nälkäkuolemaa — olemaan syntymättä — toisin sanoen, tarkoitan, että hän neuvoi köyhiä ihmisiä olemaan synnyttämättä lapsia. Tämä vanhus oli ainoa koko joukosta, joka meni voittojärjestelmän juuriin saakka ja huomasi, ettei maan päällä ollut tilaa sille ja ihmiskunnalle. Jos voittojärjestelmä katsottiin Jumalan määräämäksi välttämättömyydeksi, ei hänen mielestään voinut olla epäilemistäkään, että ihmiskunnan oli olosuhteiden pakosta hävittävä maan päältä. Kansa kutsui Malthusta kylmäveriseksi filosoofiksi. Kenties hän sitä olikin, mutta varmasti oli ainoastaan paljasta ihmisrakkautta, että niin kauaksi kuin voittojärjestelmää löytyi maailmassa punainen lippu oli pystytettävä tähdellemme varotukseksi ihmissieluille olemaan sille laskeutumatta paitsi omalla vastuullaan."

EMILY OSOTTAA SUURTEN JOHTOPUTKIEN VÄLTTÄMÄTTÖMYYDEN.

"Olen täydellisesti yhtä mieltä kanssasi, Robert", sanoi opettaja, "ja nyt, Emily, pyydämme sinua ryhtymään johtamaan meitä käsitellessämme edelleen tätä mieltäkiinnittävää vaikkakaan ei hyödyttävää kysymystä. Tuotannon ja menekin taloudellista järjestelmää, jonka kautta kansakunta elää, voidaan hyvin verrata vesisäiliöön, joka on varustettu täyttöputkella, edustaen tuotantoa, jota myöten vettä pumpataan säiliöön ja tyhjennysputkella, edustaen menekkiä, jonka kautta vesi juoksee säiliöstä. Kun vesisäiliö on tieteellisesti rakennettu, vastaavat täyttö- ja tyhjennysputki toisiaan vedenkuljetuskyvyssään niin että vesi poistuu säiliöstä yhtä nopeasti kuin se siihen juokseekin eikä mitään ylitulvausta synny. Esi-isiemme voittojärjestelmän aikana kuitenkin oli rakenne toisenlainen. Sen sijaan että olisi vastannut tuotantoa edustavaa täyttöputkea vedenkuljetuskyvyssään, oli tyhjennysputki puoleksi tai kahdeksi kolmanneksi osaksi suljettu voiton vesisululla niin ettei se kyennyt kuljettamaan pois kuin sanokaamme puolet tai kolmannen osan vesimäärästä, joka säiliöön pumpattiin tuotannon täyttöputken kautta. No, Emily, mikä oli oleva luonnollisena seurauksena tästä vesisäiliön täyttö ja tyhjennysputkien epäsuhteellisuudesta?"

"Luonnollisesti", vastasi tyttö, joka Emilyn nimeä mainitessa nousi vastaamaan, "seurauksena tuli olemaan, että vesisäiliö tuli täyteen ja pakotti pumput käymään puolella tai kolmannella osalla käyttövoimastaan — siis tyhjennysputken työkyvyn mukaisesti."

"Mutta", sanoi opettaja, "otaksukaamme, että esi-isiemme käyttämän vesisäiliön suhteen seuraus tuotannon pumpun hiljentämisestä yhä edelleen vähensi jo ennestään liian pientä kulutuksen pumpun työkykyä riistämällä työväen joukolta sen vähäisenkin ostokyvyn, joka heillä ennen oli ollut työn palkan tai tuotannon hinnan muodossa."

"Siinä tapauksessa", vastasi tyttö, "on selvää, että kun tuotannon vähentäminen ainoastaan esti eikä suinkaan kiiruhtanut kulutuksen avulla parannusta, ei voinut löytyä muuta keinoa estää koko laitoksen käynnin pysähtymistä kuin vapauttaa liika paine vesisäiliöstä avaamalla tuhlausputket."

"Juuri niin. Nyt pystymme käsittämään miten tärkeä osa tuhlausputkilla oli esi-isiemme talousjärjestelmässä. Me olemme nähneet, että sen järjestelmän aikana kansan suuri joukko möi työnsä tai tuotantonsa kapitalisteille, mutta eivät kyenneet ostamaan takaisin ja käyttämään kuin pienen osan työnsä tai tuotantonsa lopputuloksista, loppu jääden voittona kapitalistien käsiin. Nyt taasen kapitalistit ollen lukumäärältään ainoastaan pieni joukko voivat kuluttaa ainoastaan pienen osan kokoontuneesta voitosta ja sen vuoksi, jos he eivät saaneet sitä mitenkään kaupaksi, oli tuotannon lakattava, koska kapitalistit omistivat täydellisesti kaikki tuotannon lähteet eivätkä sen vuoksi nähneet mitään syytä lisätä ylijäämää, jota he eivät saaneet kaupaksi. Kaiken lisäksi vielä samassa suhteessa kuin kapitalistit menekin puutteessa vähensivät tuotantoa, samassa suhteessa kansan suuri joukko, kun se ei löytänyt ketään, joka heidät olisi palkannut tai ostanut heidän työnsä sen tuotteet myydäkseen uudelleen, menetti sen vähäisenkin kulutuskyvyn, joka sillä oli ennen ollut ja yhä suuremmassa määrässä kokoontui tuotteita kapitalistien käsiin. Kysymykseksi jäi silloin miten menettelivät kapitalistit, kulutettuaan kaiken mitä he voivat tuotteistaan omiksi tarpeikseen, ylijäämän kanssa tehdäkseen sijaa uusille tuotteille?"

"Ymmärrettävästi", vastasi tyttö Emily, "jos ylituotteet olivat kulutettavat vapautuakseen ylipaljoudesta, ensimmäisenä ehtona oli, että ne täytyi kuluttaa sillä tavalla, ettei niistä voinut olla käytännöllistä hyötyä. Ne täytyi ehdottomasti hävittää — kuten mereen vettä heittämällä. Tämä voitiin toteuttaa käyttämällä ylituotteita ylläpitämään työläisjoukkoja, joita käytettiin tuotteettomilla työaloilla. Tätä hyödytöntä työtä oli kahta lajia — ensimmäistä käytettiin turhaan teollisuus ja kauppakilpailuun, toista käytettiin ylellisyyden tarkoituksia ja palveluksia varten."

"Kerropa meille jotain kilpailussa käytetystä hyödyttömästä työnkulutuksesta."

"Tällaisia olivat sellaiset teollisuus ja kauppayritykset, joita ei vaatinut mikään menekin kasvaminen, vaan joiden ainoa tarkoitusperä oli ainoastaan toisten kapitalistien yritys kukistaa toisen kapitalistin liike."

"Ja aiheuttiko tämä suurta työn tuhlausta?"

"Sen suuruudesta voi saada käsityksen sinä aikana vallinneesta puheenparresta, että yhdeksänkymmentä viisi prosenttia teollisuus ja kauppayrityksistä epäonnistui, joka ainoastaan merkitsi, että suhteellisesti sellaisessa määrässä kapitalistit tuhlasivat rahansijoituksiaan koettaessaan ryhtyä täyttämään tarpeita, joita joko ei ollut olemassa tai jotka jo olivat tyydytetyt. Jos tämä arviolasku on edes lähelläkään totuutta, on se omiaan antamaan käsityksen niistä suunnattomista kokoontuneitten voittojen määristä, joita: tuhlattiin täysin hukkaan kilpailun aiheuttamiin menoihin. Ja muistettava on myöskin, että kun kapitalisti onnistui syrjäyttämään toisen ja anastamaan tämän liikkeen, oli kapitaalin kokonaistuhlaus yhtä suuri kuin jos hän olisi epäonnistunutkin, ainoana erona ollen, että tässä tapauksessa tuli hävitetyksi edellisen sijoittajan pääoma uudistulokkaan pääoman asemasta. Jokaisessa maassa, joka oli saavuttanut jonkunkaan verran taloudellista kehitystä, löytyi monin verroin enemmän liikeyrityksiä, kuin mille löytyi liikettä ja monin verroin enemmän sijoitettua pääomaa, kuin mille voi saada voittoa. Ainoa keino, miten uutta pääomaa voitiin sijoittaa liikkeeseen oli kukistamalla ja hävittämällä vanhan pääoman, joka jo ennemmin oli tullut sijoitetuksi. Tämä ainaisesti kasvava voittojen kokoontuminen, joka etsi itselleen markkinoita, joita kuitenkin juuri esti kasvamasta samat voitot, synnytti kapitalistien kesken pakon kilpailuun, jonka meille säilyneitten kertomusten mukaan on täytynyt olla kulovalkean tapainen pääomaan tekemänsä hävittävän vaikutuksen vuoksi."

"Kerropa meille sitten jotain toisesta suuresta voittojen tuhlaustavasta, jonka avulla säiliön sulloutumista kylliksi lievennettiin salliakseen tuotannon edelleen jatkua — se tahtoo sanoa, voittojen kulutusta työn käyttämisen kautta ylellisyyden palveluksessa. Mitä oli ylellisyys?"

"Käsite ylellisyys verrattuna yhteiskunnan tilaan ennen vallankumousta merkitsi varakkaiden harjoittamaa rikkauksien ylenmääräistä tuhlausta hienostuneen aistillisuuden tyydyttämiseksi samalla aikaa kuin kansan suuret joukot kärsivät puutetta tärkeimmistäkin elinehdoistaan."

"Mitä erityisiä lajeja rikkaiden harjoittamaa ylellistä tuhlausta löytyi?"

"Niitä oli lukemattomia eri lajeja kuten esimerkiksi kalliiden palatsien rakentaminen asunnoiksi ja niiden kuninkaalliseen malliin koristaminen, suuren palveluskunnan pitäminen, ylellisyys ruassa, komeat ajopelit, huvilaivat ja kaikenlainen rajaton tuhlaaminen hienoissa puvuissa ja kalliissa kivissä. Paljon nerokkuutta käytettiin keksiäkseen keinoja, joiden avulla rikkaat voisivat tuhlata liikanaista tavaraa kansan ollessa samalla puutteessa nälkään nääntymässä. Suuri armeija työväkeä oli alituiseen valmistamassa lukemattomia erilaatuisia ylellisyyden ja komeilun esineitä ja vaatimuksia, jotka olivat ivallisena vastakohtana riittämättömille välttämättömillekin elintarpeille niiden puolella, jotka niitä valmistivat."

"Mitä on sinulla sanomista moraaliselta kannalta katsoen tästä ylellisyyden tuhlauksesta?"

"Jos koko yhteiskunta olisi päässyt tällaiselle taloudellisen hyvinvoinnin asteelle, joka olisi sallinut kaikkien yhden veroisesti nauttia ylellisyydestä", vastasi tyttö, "olisi niiden käyttäminen ollut ainoastaan maun asia. Mutta tämä rikkaiden puolelta harjotettu omaisuuden tuhlaaminen suuren kansan enemmistön nähden, joka itse kärsi puutetta elämän varsinaisistakin tarpeista, oli kuvana epäinhimillisyydestä, joka olisi näyttänyt uskomattomalta sivistyneeseen kansaan nähden, ellei sitä olisi niin hyvin todistettu. Huvitelkaa mielessänne joukon henkilöitä istuvan iloiten juhlapäivällisillä samaan aikaan kuin huoneen kaikissa nurkissa ja lattialla makaa joukottain lähimmäisiä kuolemaisillaan puutteesta ja seuraten nälkäisin silmin jokaista suupalaa, jonka juhlijat nostavat suuhunsa. Ja kuitenkin kuvaa tämä täydellisesti sitä tapaa, millä rikkaat tuhlasivat voittojaan Amerikan, Ranskan, Englannin ja Saksan suurkaupungeissa ennen vallankumousta, ainoana erona ollen, että puutetta kärsivät ja nälkäiset, sen sijaan että olisivat olleet itse juhlasalissa olivat ulkona kaduilla."

"Väitettiinhän silloin, vai kuinka, kapitalistien ylellisen tuhlauksen puolusta jäin puolelta, että he siten antoivat työtä monelle, joka muuten olisi saanut olla työn puutteessa?"

"Mutta miksi ei heillä olisi ollut työtä? Miksi olivat ihmiset iloisia saadessaan työtä ylellisten huvitusten ja himojen tyydytysten hankkimisessa kapitalisteille myyden itsensä mitä likaisimpiin ja alentavimpiin toimiin? Se johtui yksinkertaisesti siitä, että näiden samojen kapitalistien voiton ottaminen vähentämällä kansan kulutuskyvyn ainoastaan pieneen osaan sen tuottamiskyvystä oli suhteellisesti supistanut tuotteliaan työalan suuruutta, jossa järkiperäisen järjestelmän vallitessa tulee aina olla työtä jokaiselle tekijälle, kunnes kaikkien tarpeet ovat tyydytetyt, kuten nyt on asianlaita. Puolustaessaan ylellistä tuhlaustaan tunnustivat kapitalistit yhden vääryyden seuraukset oikeuttaakseen itseään tekemään toista."

"Kaikkien aikojen siveellisyyden opettajat", sanoi opettaja, "ovat tuominneet vääräksi rikkaiden ylellisyyden. Miksi eivät heidän moitteensa aiheuttaneet mitään muutosta."

"Kun he eivät ymmärtäneet kysymyksen taloudellista puolta. He eivät huomanneet, että voittojärjestelmän aikana voittojen ylimäärän täydellinen tuhlaus hyödyttömiin kulutuksiin oli taloudellinen välttämättömyys, jos tuotannon tahtoi jatkumaan, kuten huomautitte verratessanne sitä vesisäiliöön. Voittojen hävittäminen ylellisyyden kautta oli taloudellinen välttämättömyys tai käyttääksemme toista vertausta samanlaista kuin leikkauksen tekeminen on välttämätön muutamissa tapauksissa sairaan ruumiin saastaisuuden parantamiseksi. Meidän tasanjakojärjestelmämme aikana jaetaan yhteiskunnan omaisuutta runsaasti ja yhdenmukaisesti sen jäsenten kesken kuten veri jakautuu kautta koko terveen ruumiin Mutta kun, kuten vanhan järjestelmän aikana, rikkaus oli koottuna ainoastaan yhteiskunnan jäsenten osan käsiin, menetti se elähdyttävän laatunsa, kuten verenkin käy, kun se kokoontuu johonkin yksityiseen elimeen ja tämän kanssa samalla tapaa muuttui vaikuttavaksi myrkyksi, josta oli vapauduttava mistä hinnasta hyvänsä. Ylellisyyttä voi tällä tapaa pitää mätähaavana, jota on pidettävä avoinna, jos tahtoo voittojärjestelmän saada jatkumaan millään, tavalla."

"Sanot siis", sanoi opettaja, "että tuotannon voidakseen jatkua, oli välttämätöntä ehdottomasti saada voittojen ylijäämä hävitetyksi jonkunlaisen hyödyttömän kulutuksen avulla. Mutta eivätkö voitonanastajat olisi voineet keksiä jotain muuta tapaa päästä ylijäämästä järkevämmin keinoin kuin kilpailemalla toistensa kukistamisesta ja enemmän ihmisyyden mukaisesti kuin tuhlaamalla rikkauksia hienostuneitten aistillisten nautintojen tyydyttämiseksi puutteessa olevan enemmistön läsnäollessa?"

"Varmasti kyllä. Jos kapitalistit olisivat vähääkään välittäneet kysymyksen ihmisellisestä puolesta, olisivat he voineet ryhtyä paljoa vähemmän pahennusta tuottaviin keinoihin vapautuakseen esteitä tuottavasta ylijäämästä. He olisivat voineet aika ajoin rakentaa suuria rovioita siitä polttouhriksi hyödyn jumalalle tai katsoen paremmaksi kulettaa sitä laivoilla ulapalle upotettavaksi."

"Helppoa on huomata", sanoi opettaja, "että moraaliselta näkökannalta katsoen tällaiset aika ajottaiset roviot tai mereenupotukset olisivat olleet paljon suotuisemmat jumalille ja ihmisille kuin oli varsinainen ylellisyyteen tuhlaaminen, joka teki ivaa kansan suuren joukon kipeimmistä tarpeista. Mutta miten olisi tällainen suunnitelma ollut taloudelliselta kannalta arvosteltuna?"

"Se olisi ollut yhtä edullista taloudelliselta kuin moraaliseltakin kannalta. Ylivoittojen hävittäminen kilpailuun ja ylellisyyteen tapahtui hitaasti ja vitkalleen ja sillä välin tuottava teollisuus kitui ja työväki odotteli työttömyydessä ja puutteessa kunnes ylijäämä oli saatu kylliksi vähenemään antaakseen sijaa enemmälle tuotannolle. Mutta jos ylijäämä kerrallaan, kuten äsken mainitsin, olisi tullut hävitetyksi, tuottava teollisuus olisi heti jälleen voinut jatkua."

"Mutta miten oli niiden työmiesten tila, jotka olivat kapitalistien palveluksessa näiden ylellisyyttä avustaessa? Eivätkö he olisi joutuneet työttömiksi, jos ylellisyys olisi loppunut?"

"Päin vastoin, roviojärjestelmän aikana olisi heitä alituiseen tarvittu tuottavassa työssä hankkimassa polttoainetta roviolle ja tämä varmastikin olisi ollut paljon ansiokkaampaa työtä kuin kapitalistien auttaminen tuhlaamaan hullutuksiin tuotteliaassa työssä toimivien lähimmäistensä työntuloksia. Mutta tärkein etu kaikista, mitä olisi johtunut roviojärjestelmästä, on vielä mainitsematta. Kun kansa olisi tehnyt muutamia tällaisia vuotuisia roviouhreja voittojärjestelmälle, mahdollisesti jo ensimmäisen jälkeen, on luultavaa, että se olisi alkanut miettiä sellaisen kirkasliekkisen opettajan edessä, ovatko voittojärjestelmän siveelliset ihanuudet todellakin kyllin suuria korvatakseen tällaista taloudellista uhrausta."

CHARLES KUMOAA EPÄLUULON.

"No nyt, Charles", sanoi opettaja, "saat sinä auttaa meitä hiukan eräässä omantunnon kysymyksessä. Me olemme yksi ja toinen kertoneet kerrassaan pahoja asioita voittojärjestelmästä sekä sen moraaliselta että taloudelliselta puolelta käsitellen. Eiköhän voine olla mahdollista, että olemme tehneet sitä kohtaan vääryyttä? Emmeköhän ole maalanneet siitä liian mustaa kuvaa? Oikeusopilliselta katsantokannalta nähden sitä tuskin olemme voineet tehdä, sillä ei löydy kyllin kovia sanoja oikein kuvatakseen sitä ivaa, mitä se on tehnyt koko ihmiskunnalle. Mutta me emme mahdollisesti ole kyllin voimakkaasti esiintuoneet sen taloudellista voimattomuutta ja maailman tulevaisuuden toivottomuutta aineelliseen hyvinvointiin nähden niin kauan kuin sitä oli kärsittävä? Voitko puolustaa meitä tässä suhteessa?"

"Helposti", vastasi poika Charles. "Täydellisempää todistusta taloudellisen tulevaisuuden toivottomuudesta yksityiskapitalismin aikana ei voisi toivoa, kuin mitä yhdeksännentoista vuosisadan taloustieteilijät meille itse runsaasti antavat. Vaikkakin he näyttävät olevan kykenemättömiä otaksumaankaan mitään muunlaista kuin yksityiskapitalismin taloudellisen järjestelmän pohjana, eivät he antaneet johtaa itseään harhaan sen tuloksista. Kaukana siitä, että he olisivat koettaneet lohduttaa ihmiskuntaa lupaamalla asiain kärsivällisellä kestämisellä kaiken parantuvan, he erityisesti opettivat, että voittojärjestelmän täytyy välttämättömästi jonain, ei enää niin kaukaisenakaan aikana, johtaa teollisuuden edistyksen keskeytykseen ja tuotannon paikallaan pysytykseen."

"Miten selittivät he sen seikan?"

"He tunnustivat, kuten mekin teemme, korkojen ja voittojen ominaisuuden yksityiskapitalismin aikana kokoontua pääomaksi kapitaalisen luokan käsiin, sillä välin kuin toisella puolen suuren kansanjoukon kulutuskyky ei kasvanut, vaan joko väheni tai pysyi ennallaan. Tästä sopusuhtaisuuden puutteesta tuotannon ja kulutuksen välillä seurasi, että vaikeuden edullisesti sijoittaa pääomaa tuottavaan teollisuuteen täytyi lisääntyä sitä mukaa kuin täten käytettävänä oleva pääoma lisääntyi. Kun kotimarkkinat olivat ensin täytetyt tuotteilla ja sitten ulkomaiset markkinat, johti kapitalistien kilpailu löytää tuottavaa sijoitusta pääomalleen, ensin alennettuaan palkat mahdollisimman alhaisiksi, heidät tarjoomaan viimeisestä jälellä olevasta markkina-alueesta kilpaa alentamalla oman voittonsa alimpaan määräänsä, mitä pääoman menettämisen uhalla oli mahdollinen tehdä. Alle tämän hinnan ei pääomaa enää voitaisi sijoittaa liikkeeseen. Siten oli tuotannon lakattava kasvamasta ja tultava asemillaan pysyväksi."

"Tätä siis, kuten sanoit, yhdeksännentoista vuosisadan taloustieteilijät itse opettivat puhuessaan voittojärjestelmän lopputuloksesta?"

"Juuri niin. Voisin luetella heidän huomattavimmista kirjoistaan koko joukon kohtia, joissa ennustetaan tällaista asiaintilaa, joka itse asiassa ei vaatinutkaan mitään profeettaa sitä tietämään."

"Miten lähellä oli maailma — se on luonnollisesti ne kansat, joiden teollisuuden kehitys on kauimmaksi ehtinyt — tätä asiain tilaa, kun vallankumous tapahtui?"

"Ne olivat aivan sen partailla. Taloudellisesti enimmän kehittyneet maat olivat jo yleensä täyttäneet kotimarkkinansa ja taistelivat epätoivoisesti lopuista ulkomaanmarkkinoista. Korkomäärä, joka osotti mihin määrään pääomaa oli liiaksi, oli laskeutunut Englannissa kahteen prosenttiin ja Amerikassa oli kolmenkymmenen vuoden kuluessa laskeutunut seitsemästä ja kuudesta prosentista, viiteen, neljään ja kolmeen prosenttiin ja oli laskemassa joka vuosi. Tuottelias teollisuus oli melkein pysähtynyt ja jatkui puuskauksittain. Amerikassa alkoivat palkkatyöläiset muuttua täydelliseksi köyhälistöksi ja maanviljelijät olivat muuttumassa vuokralaisiksi. Itse asiassa olikin se juuri näiden olosuhteitten aiheuttama yleinen tyytymättömyys yhdessä vielä pahemman tulevaisuuden aavistuksen kanssa, joka lopulla nostatti kansan yhdeksännentoista vuosisadan lopulla välttämättömyyden pakosta hävittämään yksityiskapitalismin mihin hintaan hyvänsä."

"Ja onko minun sitten käsitettävä, että tämä paikallaan pysyvä olotila, jonka voimaan tultua ei enää voinut toivoa lisäännystä tuotannossa, oli astumassa käytäntöön aikana, jolloin vielä suuren kansanjoukon alkuperäiset tarpeet olivat tyydyttämättä?"

"Niinpä juuri. Kansan enemmistön tarpeiden tyydyttäminen ei, kuten jo olemme useasti nähneet, ollut ensinkään tunnustettu tuotannon aiheuttajaksi voittojärjestelmän aikana. Kun tuotanto läheni pysäyskohtaansa, oli kansan kurjuuden lisäännyttävä suoranaisena seurauksena kilpailusta kapitalistien kesken sijoittaa liikaa pääomaansa liikkeeseen. Tätä pannakseen käytäntöön he koettivat alentaa tuotannon hinnan mahdollisimman alhaiseksi ja tämä merkitsi palkkatyöläisten palkkojen ja ensimmäisten tuottajien hintojen alentamista mahdollisimman alimpaan määräänsä, ennenkuin kapitalistien voittojen vähentämistä alettiin ajatella. Mitä entiset taloustieteilijät siis kutsuivat tuotannon paikallaan pysymistilaksi, merkitsi siis yleisen kansan suurimpien kärsimysten yhtämittaista olemassaoloa."

"Se on oikein, Charles; olet sanonut jo kylliksi vapauttaaksesi minut arvelusta, että mahdollisesti olisin tehnyt väärin voittojärjestelmää kohtaan. Nähtävästi ei sitä voi tehdä järjestelmää kohtaan, josta jo sen omat puolustajat ennustivat johtuvan sellaisia tuloksia, kuin olet kertonut. Mitä vielä voitaisiin lisätä siihen kuvaukseen, jonka he antavat näissä ennustuksissa paikoillaan pysyvistä olosuhteista teollisuusohjelmassa, joka tunnustaa olevansa kykenemätön auttamaan parannuksia keskellä alastonta ja nälkään nääntyvää ihmiskuntaa? Tämä oli se tuleva hyvä aika, jonka toiveilla yhdeksännentoista vuosisadan taloustieteilijät lohduttivat työntekijäin kylmää ja nälkäistä maailmaa — aika, jolloin heidän, vaikkakin se oli huonompi kuin koskaan ennen, oli ikuisesti hyljättävä parannuksen toiveet. Ei ole ihmeteltävää sen vuoksi, että esi-isämme kutsuivat niin kutsuttua poliittista taloustiedettä synkäksi tieteeksi, sillä koskaan ei ole löytynyt mustempaa pessimismiä, syvempää toivottomuutta kuin mitä se ennusti. Huonoa olisi todellakin ollut ihmiskunnalle, jos se todellakin olisi ollut tiedettä."

ESTER LUETTELEE VOITTOJÄRJESTELMÄN HINNAN.

"Nyt, Ester", jatkoi opettaja, "aijon pyytää sinua tekemään hiukan arviolaskuja, miten paljon likipitäen oikeus ylläpitää voittojärjestelmää on maksanut esi-isillemme. Emily on antanut meille käsityksen kahden voittojen hävittämistavan suuruudesta — tuhlauksesta kilpailussa ja tuhlauksesta ylellisyydessä. Sisälsikö näillä kahdella tavalla tuhlattu pääoma kaiken sen, mitä voittojärjestelmä maksoi kansalle?"

"Se ei antanut vähintäkään käsitystä siitä, vielä vähemmin sisälsi sen kokonaan. Kilpailuun ja ylellisyyteen tuhlattu yhteinen omaisuus jaettuna tasan kansan käytettäväksi olisi epäilemättä melkoisesti kohottanut yleistä hyvinvointia. Verrattuna siihen, mitä voittojärjestelmä tuli maksamaan yhteiskunnalle, oli kuitenkin kapitalistien tuhlaama omaisuus aivan mitätön. Kalleimpana maksuna oli se, että voittojärjestelmä esti uusia rikkauksia tuottamasta pidättäen ja sitoen kokonaan ihmisen melkein rajattoman tuottamiskyvyn. Ajatelkaa, että kansan suuri joukko, sen sijaan että se vaipui köyhyyteen ja suureksi osaksi kovaan puutteeseen, olisi saanut riittävästi tyydyttääkseen kaikki tarpeensa ja voinut elää mukavaa elämää ja arvostelkaa sitten, miten paljon lisää omaisuutta olisi tarvittu tuottamaan voidakseen täyttää tämän kulutuksen määrän. Siitä voitte saada perustuksen, jonka pohjalla voitte laskea sen omaisuusmäärän, minkä Amerikan tai jokainen muu kansa olisi voinut ja tuottanutkin ilman voittojärjestelmää. Te voitte aavistaa, että se olisi merkinnyt viisi, seitsemän tai kymmenen kertaista tuotannon lisäystä."

"Mutta sanoppas meille: Oliko Amerikan kansalle esimerkiksi ollut mahdollista yhdeksännentoista vuosisadan viimeisellä neljänneksellä lisätä tuotantoaan niin suuressa määrässä, jos kulutus olisi sitä vaatinut?"

"Mikään ei ole varmempaa kuin että he olisivat sen voineet tehdä. Keksintöjen edistys oli ollut tarpeeksi suuri yhdeksännellätoista vuosisadalla lisätäkseen teollisuuden tuottamiskyvyn kahdestakymmenestä useampi satakertaiseen määrään. Ei ollut olemassa sitä aikaa viimeisellä neljänneksellä vuosisataa Amerikassa tai muussakaan kehittyneessä maassa, jolloin olevat tehtaat eivät olisi pystyneet tuottamaan kylliksi kuudessa kuukaudessa varustaakseen todellisen silloisen kulutuksen. Samalla tavalla maanviljelystuotteet pidettiin aina kaukana mahdollisesta määrästään, sillä runsas sato voittojärjestelmän aikana tarkoitti huonoja hintoja maanviljelijöille. Kuten jo on sanottu, tekivät vanhan ajan taloustieteilijät myönnytyksen, ettei tuotannolla ollut mitään nähtäviä rajoja jos ainoastaan voitiin saavuttaa kylliksi suuri kulutus tuotteille."

"Voitko mainita jotain aikaa historiassa, jolloin voidaan sanoa kansan maksaneen niin suurta hintaa hidastuneessa ja estävässä kehityksessä jonkun muun tyranniuden säilyttämisoikeudesta kuin se maksoi voittojärjestelmän ylläpitämisestä?"

"Olen varma, ettei toista sellaista tapausta ole olemassa ja sanon heti, miksi niin otaksun. Inhimillistä kehitystä ovat useilla eri aloilla hidastuttaneet sortolaitokset ja maailma on edistynyt aina niiden kukistumisesta. Mutta koskaan ennen, ei ole ollut aikaa, jolloin olosuhteet olisivat olleet niin kauan valmiina odottamassa niin suurta ja äkillistä eteenpäin kehitystä kaikilla yhteiskunnallisten parannusten aloilla kuin vallankumouksen edellisenä aikana. Kone ja teollisuusvoimat, joita voittojärjestelmä sitoi, tarvitsivat ainoastaan vapautua kahleistaan muuttaakseen ihmiskunnan taloudelliset olot kuin taikaiskulla. Nyt jo riittää voittojärjestelmän aineellisesta hinnasta esi-isillemme; mutta vaikkakin se oli ääretön, ei se ansaitse huomiota hetkeäkään verrattaessa, mitä se maksoi ihmiskunnan onnellisuudelle. Tarkoitan moraalista hintaa vääryyksissä ja kyyneleissä, mustissa juonissa ja tukahdutetuissa omantunnon äänissä, mitä maailma maksoi jokaisesta päivän viivytyksestä säilyttää yksityiskapitalismi: ei löydy sanoja sellaisia, joilla voisi sen suuruutta kuvata."

POLIITTISTA TALOUSTIEDETTÄ EI LÖYTYNYT ENNEN VALLANKUMOUSTA.

"Jo riittää, Ester. — Nyt, George, haluan sinun kertomaan meille hiukan siitä erityisestä joukosta yhdeksännentoista vuosisadan oppineitten luokassa, jonka sen jäsenten ennustuksista päättäen olisi pitänyt tietää ja opettaa kansalle kaiken sen minkä me niin helposti olemme huomanneet voittojärjestelmän itsensämurhaavasta luonteesta sekä siitä taloudellisesta rappiotilasta, jota se merkitsi ihmiskunnalle niin kauan kuin sitä kärsittiin. Tarkoitan poliittisia taloustieteilijöitä."

"Ei ole olemassa poliittisia taloustieteilijöitä ennen vallankumousta", vastasi poika.

"Mutta varmasti oli kuitenkin olemassa suuri joukko oppineita miehiä, jotka kutsuivat itseään poliittisiksi taloustieteilijöiksi."

"Löytyi kyllä, mutta he antoivat itselleen väärän nimen."

"Miten sen selität?"

"Koska ei ollut ennen vallankumousta — paitsi luonnollisesti niiden joukossa jotka sitä koettivat saada tapahtumaan — mitään käsitystä siitä, mitä poliittinen taloustiede on."

"Mitä se on sitten?"

"Taloustiede", vastasi poika, "tarkoittaa järkevää omaisuuden käytäntöä tuotantoon ja kulutukseen nähden. Yksilöllinen taloustiede on tämän taloudenhoidon tieto, kun sitä harjotetaan yksilön eduksi välittämättä muista. Perhetaloustiede on tämä taloudenhoidon tieto perhejoukon eduksi välittämättä muista joukkueista. Poliittinen taloustiede taasen voi ainoastaan tarkoittaa rikkauksien käyttämistä suurimmaksi eduksi poliittiselle tai sosiaaliselle yhdyskunnalle, kaikille kansalaisille, jotka muodostavat poliittisen yhdistyksen. Tämän laatuinen taloudenhoito välttämättömästä edellyttää yleistä tai poliittista taloudellisten asiain järjestelyä yleiseksi eduksi. Ennen vallankumousta ei kuitenkaan ollut ollenkaan käsitystä tällaisesta taloustieteestä eikä yhdistyksestä, joka sitä olisi käyttänyt. Kaikki järjestelmät ja opit taloustieteestä ennen sitä aikaa olivat puhtaasti ja yksinomaan yksityisiä ja yksilöllisiä teoriassa ja käytännössä. Vaikkakin muissa suhteissa esi-isämme eri tavoilla ja määrissä tunnustivat yhteiskunnallisen solidarisuuden ja poliittisen yhteyden suhteellisine oikeuksineen ja velvollisuuksineen, niin heidän teoriansa ja käytäntönsä kaikissa asioissa, jotka koskettelivat rikkauksien hankkimista ja jakamista, olivat hävyttömyyteen menevän yksilöllisiä, epäsosiaalisia ja epäviisaita."

"Oletko koskaan katsellut jotain tieteellistä tutkiskelmaa, jota esi-isämme kutsuivat poliittiseksi taloustieteeksi, Historiallisessa museossa?"

"Tunnustan", vastasi poika, "että johtavimman teoksen tällainen nimikirjoitus riitti minulle. Sen nimi oli 'Kansojen rikkaus' Se olisi mainio nimi poliittiselle taloustieteelliselle kirjalle nykyaikana, kun rikkauksien tuotantoa ja jakoa täydellisesti hoitaa kansa yhteisesti; mutta mitä merkitystä voi sillä olla kirjalle annettuna, joka oli kirjoitettu lähes sata vuotta ennemmin kuin sellaista asiaa kuin kansallistaloudellista yhdistystä osattiin aavistaakaan ja jonka ainoana tarkoituksena oli neuvoa kapitalisteille, miten oli tultava rikkaaksi lähimmäisten hyvinvoinnin kustannuksella tai ainakin siitä vähääkään välittämättä? Myöskin huomasin, että aivan yleisenä selitysnimikirjoituksena näissä niin kutsutuissa poliitillis-taloustieteellisissä kirjoissa oli puheenparsi: 'Oppi rikkauksista.' Mitä voi yksityisen kapitalismin ja voittojärjestelmän puolustaja mahdollisesti sanoa 'rikkausopista?' Aapiskirjana kaikelle rikkaustieteelle on välttämättömyys myös käytännöllisten yritysten sopusuhtaisuudesta; sen vuoksi kilpailu, taistelut ja loppumattomat sivutarkoitukset olivat seurauksena ja lopputuloksena näiden kirjailijain esittämistä taloustieteellisistä suunnitelmista."

"Ja kuitenkin", sanoi opettaja, "ainoa todellinen vika näissä niin kutsutuissa poliittista taloustiedettä käsittelevissä kirjoissa on niiden nimien sopimattomuus. Korjatkaa se ja niiden arvo aikakauttaan kuvaavina kirjoina on heti huomattava. Esimerkiksi voisimme niitä kutsua 'Tutkimuksia taloudellisista ja yhteiskunnallisista seurauksista, jotka johtuivat koetettaessa tulla toimeen ilman poliittista taloustiedettä.' Vähemmän sopiva nimi olisi kenties 'Tutkimuksia taloudellisten asiain luonnollisesta suunnasta, kun ne ovat jätetyt anarkian valtaan ilman minkäänlaisia yleisen edun hyväksi tehtyjä määrittelyjä.' Tässä valossa katsottuna ollessaan tarkkoina todistuksina yksityiskapitalismin turmiollisista vaikutuksista yhteiskuntien hyvinvointiin me vasta käsitämme näiden teoksien todellisen hyödyn ja arvon. Käsitellen seikkaperäisesti erilaisia ilmiöitä aikansa teollisuus- ja kauppamaailmassa sekä niiden vaikutuksia yhteiskunnassa todistavat niiden kirjoittajat, miten loppuseuraukset eivät voineet olla toisenlaisia yksityiskapitalismin säätämien lakien vuoksi ja että oli puhdasta hentomielisyyttä uskoa, että niin kauan kuin nämät lait pysyivät voimassa mitään erilaisia seurauksia voitaisiin saavuttaa, olkoot sitten ihmisten tarkoitusperät miten hyviä tahansa. Vaikkakin ne olivat jotenkin vaikeatajuisesi esitettyjä, olen usein ajatellut, että vallankumouksen aikakaudella eivät mitkään muut kirjoitukset olisi pystyneet paremmin vakuuttamaan järkeville miehille, jotka saatiin niitä lukemaan, että oli aivan välttämätöntä poistaa maailmasta yksityiskapitalismi, jos koskaan tahdottiin saada ihmiskunta kehittymään eteenpäin."

"Turmiollinen ja melkein käsittämätön erehdys oli näitten kirjailijain puolelta se seikka, etteivät he itse huomanneet tätä johtopäätöstä ja saarnanneet sitä julki. Sen sijaan tekivät he uskomattoman erehdyksen hyväksymällä yhteiskuntaopin perusteeksi olosuhteitten joukon, joka oli suureksi osaksi ainoastaan jätteitä barbaarisilta ajoilta, kun heidän olisi helposti pitänyt huomata, että tieteellisen yhteiskuntajärjestyksen pääajatus jo vaati näitten olosuhteitten poistamista ensimmäisenä askeleena sen toteuttamiseen."

"Nykyisessä luennossamme on vielä pari kolme kohtaa selvitettävänä ennen kuin sen jätämme. Me olemme puhuneet kokonaan voittojen otosta, mutta tämä oli ainoastaan yksi kolmesta pääkeinosta, joiden kautta kapitalistit kokosivat saaliinsa työtätekevältä maailmalta, joiden avulla he hankkivat ja säilyttivät valtansa. Mitä olivat nämä kaksi muuta keinoa?"

"Vuokra ja korko."

"Mitä oli vuokra?"

"Niinä aikoina", vastasi George, "oikeus kohtuulliseen ja yhdenmukaiseen maapalaan yksityistarkoitusta varten ei kuulunut luonnollisena oikeutena jokaiselle henkilölle, kuten nykyisin on asianlaita. Kellään ei myönnetty olevan ollenkaan luonnollista oikeutta maahan. Toiselta puolelta ei ollut mitään määrärajaa maan suuruudelle, olkoonpa se sitten ollut vaikka kokonainen maakunta, jonka yksityinen henkilö voi laillisesti omistaa, jos hän vaan sai sen käsiinsä. Luonnollisena seurauksena tästä järjestelmästä oli voimakkain ja viekkain hankkinut itselleen enimmän maata, kun taasen kansan enemmistö oli jäänyt ilman mitään. Jokaisella maanomistajalla oli oikeus ajaa jokaisen maaltaan ja rangaista häntä sille tulemisesta. Kuitenkin kansa, jolla ei ollut maata oli pakotettu sitä omaamaan ja käyttämään ja sen vuoksi oli heidän mentävä tarpeissaan kapitalistien luo. Vuokra oli se hinta, jonka kapitalistit ottivat siitä, etteivät ajaneet kansaa pois maaltaan."

"Edustiko tämä vuokra minkäänlaista taloudellista palvelusta, jonka vuokran saaja olisi tehnyt yhteiskunnalle?"

"Mikäli se johtui maan käyttämisestä itsestään ilman sille tehtyjä parannuksia ei se edustanut minkäänlaista palvelusta, ainoastaan ollen maksu omistajan luopumisesta laillisesta oikeudestaan karkoittaa maaltaan sillä asuja. Se ei ollut maksuna minkään suorittamisesta, vaan suorittamatta jättämisestä."

"Kerropa nyt meille jotain korosta; mitä se oli?"

"Korko oli rahan käyttämisestä suoritettu maksu. Nykyaikana johtaa yhteinen hallinto kansakunnan teollisuusvoimia yhteiseksi hyväksi, mutta silloisina aikoina olivat kaikki taloudelliset yritykset yksityisten voitoksi ja niiden toimeenpanijain oli palkattava tarvitsemansa työvoima rahallaan. Luonnollisesti tällaisen välttämättömän apuesineen lainaaminen vaati korkeaa hintaa; tämä hinta oli korko."

"Ja edellyttikö korko minkäänlaista taloudellista palvelusta yhteiskunnalle koron ottajan puolelta hänen lainatessaan rahojaan?"

"Ei mitään. Päin vastoin se varsinaisesta luonteestaan on lainanantajan tekemä toimintavallan luovuttaminen lainanottajalle. Se oli hinta siitä, että sallittiin toisen tehdä se, mitä lainanantaja olisi voinut tehdä. Se oli vero, joka toimettomuuden niskoilta siirrettiin toiminnan niskoille."

"Jos kaikki isännät ja lainanantajat olisivat kuolleet yhtenä yönä, olisiko se vaikuttanut mitään eroa maailmalle?"

"Ei niin kauan kuin he vaan jättivät maan ja rahansa jälkeensä. Heidän taloudellinen toimintansa oli passiivista laatua ja suuresti vastainen voittoapyytäville kapitalisteille, jotka joka tapauksessa olivat kuitenkin toimeliaita."

"Mikä oli yleisvaikutuksena vuokrasta ja korosta yhteiskunnan rikkauden kulutukseen ja siis myös tuotantoon?"

"Se vaikutti molempiin häiritsevästi."

"Miten?"

"Samalla tapaa kuin voitonottaminenkin. Vuokran saajat olivat hyvin harvalukuisia, niihin, jotka sitä maksoivat, kuuluivat melkein kaikki. Ne, jotka saivat korkoa, olivat harvat ja sen maksajat monet. Vuokra ja korko tarkoittivat siten, kuten liikevoittokin yhtämittaista yhteiskunnan ostokyvyn supistamista ja sen kokoomista pienen osan käsiin."

"Mitä sinulla on sanomista näistä kolmesta eri tavasta verratessa toisiinsa niiden hävittävää vaikutusta kansan kulutuskykyyn ja tuotannon kysyntään?"

"Se oli erilainen eri aikoina ja eri maissa riippuen se niiden taloudellisen kehityksen määrästä. Yksityiskapitalismia on verrattu kolmisarviseen härkään, sarvina ollen korko, vuokra ja liikevoitto, ollen eri pitkiä ja vahvuisia eläimen ijän mukaan. Yhdysvalloissa luentomme käsittämänä aikana liikevoitto oli vielä edelleen pisimpänä sarvena, vaikka muutkin olivat kasvamassa pelottavan suurella nopeudella."

"Me olemme nähneet, George", sanoi opettaja, "että jo kauan ennen suurta vallankumousta oli yhtä todistettu asia kuin nytkin, että ainoa raja omaisuuden tuotannolle yhteiskunnassa oli kulutuskyky. Me olemme nähneet, että yksityiskapitalismin aikana maailmaa piti köyhyydessä liikevoiton vaikutus yhdessä vuokran ja koron kanssa alentaa kulutuskykyä ja siten pilata tuotantoa kokoomalla kansan ostokyvyn muutamien harvojen käsiin. Se oli kuitenkin väärää asiain menoa. Ennen kuin jätämme tämän aineen, pyydän sinua selittämään meille muutamilla sanoilla, mikä oli oikea tapa. Kun kerran huomataan, että kulutus on tuotannon rajoittaja, mitä sääntöä tulee noudattaa jakaessa tuotannon tuloksia kulutettavaksi kehittääkseen kulutuksen huippuunsa ja siten taasen vuorostaan synnyttääkseen mahdollisimman suurta tuotannon kysyntää?"

"Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi ovat tuotannon tulokset jaettavat yhdenmukaisesti kaikkien tuottavan yhteiskunnan jäsenten kesken."

"Selitäpä, miksi sen tulee olla niin."

"Se on itsestään selvä matemaattinen väitös. Mitä useammalle ihmiselle leipäkappale tai joku muu tunnettu esine jaetaan ja mitä yhdenmukaisemmin se jaetaan, sitä pikemmin se tulee kulutetuksi ja uutta leipää tarvitaan. Sanoaksemme sen yleisemmässä muodossa, ihmisolentojen tarpeet johtuvat samasta luonnollisesta ruumiinrakennuksesta ja ovat itse asiassa samat. Yhdenmukainen tarpeellisen omaisuuden jakaminen heille on siten se yleinen keino, jonka kautta sellaisten esineitten kulutus heti saadaan laajenemaan mahdollisimman suureksi ja jatkumaan tässä määrässä ilman keskeytystä kaikkien yhteiseksi tyydytykseksi. Siitä seuraa, että tuotteiden tasanmukainen jakaminen on sääntö, jonka avulla suurin mahdollinen kulutus saavutetaan ja siten myös vuorostaan kiihotetaan mahdollisimman suureen tuotantoon."

"Mitä taasen johtuisi kulutukselle käytettävien tuotteiden epätasaisesta jakamisesta?"

"Jos jakaminen olisi epätasaista, tulisi seurauksena olemaan, että toisilla olisi enemmän kuin he voisivat kiduttaa vississä ajassa ja toisilla vähemmän kuin he olisivat voineet kuluttaa samassa ajassa tarkoittaen tämä yleiskulutuksen vähentymistä alle sen määrän, mitä se olisi voinut olla samalla ajalla tuotteita tasan jakaessa. Jos miljoona dollaria jaettaisiin tasan tuhannen miehen kesken, tulisi se pian kulutetuksi tarpeellisiin esineihin synnyttäen tuotannon kysyntää yhtä suuressa määrässä; mutta jos se koottaisiin yhden miehen käsiin, ei sadatta osaakaan siitä, vaikka ylellistä elämääkin käytettäisiin tulisi luultavasti kulutetuksi saman ajan kuluessa. Yleinen peruslaki yhteiskunnan omaisuuden opissa on siten, että määrätyn ostokyvyn vaikutus synnyttää kulutusta on suhteellinen suoranaisesti jaon laajuuteen ja on enimmän vaikuttava, kun se on tasaisesti jaettu kaikkien kuluttajain kesken, sillä silloin tulee se mahdollisimman laajimmalle jaetuksi."

"Sinä et ole kiinnittänyt huomiota siihen seikkaan, että kaavana suurimmalle rikkauksien tuotannolle — se on, yhtäläiselle tuotteiden jakamiselle yhteiskunnassa — on myöskin tuotannon käyttötapa, joka tuottaa enimmän inhimillistä onnellisuutta."

"Minä puhuin kysymyksen puhtaasti taloudelliselta puolelta."

"Eiköhän vanhoja taloustieteilijöitä olisi hämmästyttänyt kuulla, että parhaan rikkauksien tuotantojärjestelmän salaisuus oli yhdenmukainen Jesuksen Kristuksen opettaman kaikkien ihmisten yhdenarvoisuuden eetillisen opin kanssa?"

"Epäilemättä, sillä he opettivat väärin, että on olemassa kahdenlaista ihmisen kohteluoppia — moraalista ja taloudellista; ja kahdenlaatuista ajatustapaa — taloudellista ja eetillistä, molemmat ollen aloillaan oikeita. Me tunnemme asian kuitenkin paremmin. Voi olla olemassa ainoastaan yhdenlainen oppi käytöksestä ja se on eetillinen. Jokainen taloudellinen esitys, jota ei voida lausua eetillisessä muodossa, on väärä. Mikään ei voi olla taloustiedettä, ellei se tunnu puhtaalta etiikalta. Sen vuoksi ei ole mikään sattuma, vaan järkiperäinen välttämättömyys, että sekä etiikan, että taloustieteen suurimman sanan tulee olla sama — yhdenvertaisuus. Kultainen sääntö yhteiskunnassa käytäntöön otettuna on todellakin yhtä hyvin yltäkylläisyyden kuin rahan tekijänä."