XX. MIKSI JILL RUKOILI PYHÄÄ JOSEFIA.

Vaikka teidän lienee vaikea kuvitella sitä, niin Mr. Chestertonin kellanruskeitten liivien alla sykki kuitenkin sydän. Hänen vanha muijansa olisi saattanut sen todistaa.

»Hänen täytyy tehdä ehkä paljonkin roskaista työtä ammatissaan, mutta hänellä on hyvä sydän, kun vain tietää, millä sitä kolkuttelee.» Se oli eukon järkkymätön mielipide.

Ja nähtävästi Jill oli osannut kolkuttaa, vaikk'ei taito ollutkaan tahallista. Hän oli vain uskonut, siinä kaikki. Hän oli uskonut miehen tuoksi Mr. Chestertoniksi, suureksi kirjailijaksi, mieheksi, jolle tuli osoittaa kunnioitusta. Tämä veitikka ei ollut koskaan elämässään herättänyt kunnioitusta. Loukkauksia tukuttain! Ja niitä niin paljon, että hänen nahkansa oli sitkistynyt ja kovettunut.

Aah! Siinä oli todellakin lady — ihastuttava nuori lady! Hän saattoi aivan hyvin uskoa, ettei tuollainen ilmiö ymmärtäisi hänen kaltaisiaan. Hän uskaltaisi vannoa, ja tekikin sen, tultuaan taas kotiin muijansa luo, ettei tämä lady ollut koskaan kuullut puhuttavankaan ulosottomiehestä.

Ja sillä aikaa kuin John laitteli kuntoon teevehkeitä, lady puhutteli häntä koko ajan kuin suurmiestä ainakin — siunattu olkoon hänen pikkuinen hellä sydämensä! Tuo Chesterton tuntui olevan hieno mies, kuka hän nyt sitten lie ollutkin, ja näytti sanoneen joukon viisaita asioita. Pikkumies lämmitteli kirjallisuuden sädekehässä tuntien samaa kuin kerjäläinen, joka herää kuninkaan makuukamarissa, kuninkaan vuoteeseen vajonneena. Mutta huomatessaan silloin tällöin sattumalta Johnin ilmeen hän tunsi taas olevansa äärettömästi tiellä.

Vihdoinkin, kun tee oli valmista ja kattila porisi jalustan väkiviinaliekin päällä, Mr. Chesterton nousi. Hän oli nähnyt noiden kahden vaihtavan katseen, josta ei voinut erehtyä — Jillin silmien mykän vetoomuksen ja Johnin epätoivoisen vastauksen. Jos olisi ollut kysymyksessä John yksin, niin hän ei olisi hievahtanutkaan. Nuorten miesten pitäisi maksaa vuokransa aikoinaan. Mutta nähdessään Jillin silmien ilmeen, todeten, että vain tämän hieno kohteliaisuus sai Jillin puhumaan hänelle niin kauniisti — vain hänen hieno kohteliaisuutensa ja sädekehä, joka oli varastettu Chesterton-nimeltä — silloin hän ei tuntenut voivansa jäädä enää. Naiset olivat aina olleet hänelle hellä paikka, sikäli kun niihin ei ollut tarttunut sanomalehtipiru tai jollei niillä ollut reiluja viiksiä. Ja nyt Jillin katse oli saanut hänet heltymään.

»Minun taitaa pitää lähteä nyt, Mr. Grey», hän sanoi.

Johnin suu meni hämmästyksestä selälleen. Hän oli juuri päätellyt mielessään, että Kensington Gardens oli ainoa paikka, minne he saattoivat paeta inhoittavan tunkeilijan tieltä.

»Lähteä?» hän toisti kaikuna. Hänen hämmästyksensä oli niin valtava, että sitä olisi voinut melkein pitää pahoitteluna.

»Kyllä — lähteä», sanoi Mr. Chesterton, luvaten katseellaan varmaa takaisinpaluuta. »Hyvästi, Miss Dealtry — ettehän loukkaannu minun lähdöstäni, ettehän! Luode ja vuoksi — ne eivät halua odottaa, nähkääs — ne ovat aivan kuin kaksi lasta sirkukseen menossa. Ne eivät halua menettää mitään, nähkääs.»

Tämä nyt oli ainakin hänen omaansa, aivan omaansa! Hän oli yrittänyt koko keskustelun ajan saada jotakin esille omasta kallostaan. Tuo suuri Mr. Chesterton ei ollut koskaan sanonut tätä! Toisen miehen kirjoissa liikkuminen ja hyväksymisen saaminen, joka ei kuulunut hänelle, oli tuonut mukanaan hiukan katumusta, ja hän halusi saada ladyn hyväksymisen myöskin jollekin itsekeksimälleen, joka olisi kieltämättä hänen omaansa.

Hän katsahti ylpeästi Johniin sanottuaan tämän. Hän nauroi ääneen ajatellessaan noita kahta lasta, jotka tempovat äitinsä kättä koko matkan. Se oli hänelle oikea maalaus. Hän oli itse ollut kerran tuollainen lapsi. Luode ja vuoksi — kuin kaksi lasta sirkukseen menossa! Hänestä se tuntui loistavalta ja hän nauroi nauramistaan, kunnes huomasi, ettei John edes hymyillytkään mukana. Oliko se sittenkin hullua? Siinä tapauksessa Mr. Chestertonin kirjoitukset olivat hänelle aivan käsittämättömiä.

Sitten hän kääntyi kiusallisen epäonnistumisen tunteen vaivaamana Jilliin. Mutta Jill hymyili! Lady oli huvitettu. Siinä oli siis sittenkin jotakin! Hän ojensi kätensä, tuntien villiä halua puristaa Jillin kättä tulisesti ja siunata häntä tämän hymyn vuoksi.

»Hyvästi», hän sanoi kaikkein huolitelluimmalla tavallaan. »Olen hyvin iloinen, kun olen saanut päästä tuttavuuteenne», ja hän marssi pää pystyssä ovelle. John seurasi häntä.

»Minä tulen alas avaamaan oven», sanoi hän.

Heti kun ovi oli kunnolla sulkeutunut heidän jäljestään, hän puristi lämpimästi pikkumiehen kättä.

»Te olette kunnon mies», sanoi hän, »oikein kelpo mies. Te pääsette aina sisään, kun vain haluatte tulla. Ei teidän tarvitse olla huolissanne.»

Mr. Chesterton seisahtui rapuille.

»Minä en olisi tehnyt sitä», hän lausui tunteellisesti; »jollei hän tosiaankin olisi ollut lady, joka ei ymmärrä minun laisiani. Sanonpa teille — hän on nainen, jollaista en tule enää koskaan kohtaamaan ainakaan tässä ammatissa. Siunattu olkoon hänen sydämensä!» Hän laskeutui askelman, mutta seisahtui taas. »Näittekö, kuinka hän hymyili minun sanoilleni. Hänellä on herkempi ymmärryksen lahja kuin teillä.»

John hymyili.

»Minä tiedän kyllä.»

»Minun luullakseni te ette pitänyt erikoisen sukkelina minun sanojani?»

»Oo, kyllä — kyllä toki. Tuskinpa oikea Mr Chestertonkaan olisi keksinyt sitä.»

»Eikö todellakaan — luuletteko niin?»

John ei hymyillyt; mutta tämä palautti taas tasapainon. Oikea Mr. Chesterton ei olisi osannut kuvitella, että luode ja vuoksi ovat kuin kaksi lasta menossa sirkukseen!

»Sittenhän minä luullakseni sopeuduinkin seuraan», hän sanoi katsahtaen hellästi oveen päin.

»Minun mielestäni te onnistuitte olosuhteet huomioon ottaen vallan loistavasti», sanoi John.

Hän puristi vielä kerran pikkumiehen kättä, ja tämä poistui onnellisena katua alaspäin, ajatellen kaikkia niitä viisaita asioita, mitä muija saisi kuulla hänen kotiin tultuaan. Mutta luode ja vuoksi, jotka olivat kuin lapsipari — sitä saavutusta hän ei voisi lyödä milloinkaan. Lady oli hymyillyt sille, pitänyt sitä sukkelana. Muut ajatukset, jotka työläästi risteilivät hänen aivokomeroissaan, olivat sen rinnalla pelkkää roskaa.

Samassa kun ovi oli lukossa, John lensi rappuja ylös.

»No — mitä ajattelitte tuosta kuuluisasta Mr. Chestertonista?» hän kysyi nauraen.

»Minusta hänen keskustelutaitonsa ei ollut läheskään niin hyvä kuin hänen kirjansa», sanoi Jill.

»Mutta te hymyilitte hänen viimeiselle keksinnölleen?»

»Kyllä, taisinpa hymyillä.» Hän selitti sen ensin katseellaan ja sanoi sitten:

»Hän oli lähdössä — ja se johtui kai helpotuksesta.»

Johnin sydän hätkähti. Rohkea leimaus välähti hänen silmissään. Helpotuksesta! Jill oli siis iloinen jäädessään kahden hänen kanssaan! Tämä merkitsi jo enemmän kuin pettynyt katse. Hän oli kulkenut huoneen poikki ja löytänyt itsensä Jillin vierestä puristaen kiihkeästi hänen kättään, ennenkuin huomasi menetelleensä näin aivan vaistomaisesti.

»Te toivoitte meidän jäävän kahden?» hän kuiskasi.

»Kyllä — minulla on niin paljon puhuttavaa teille.»

Jollei hetki olisi ollut niin jännittävä, niin hän olisi voinut tajuta tuskan värähtelevän Jillin äänessä; mutta hän oli lastuna rakkautensa pyörretuulessa. Hänen korvansa soivat ja silmänsä sumenivat; hän tajusi vain sen, että Jill rakasti myös häntä. Jillin käsi oli hänen huulillaan ja hän suuteli jokaista sormea erikseen.

Äkkiä hän painoi Jillin käden rintaansa vasten ja katsoi ylös.

»Sinähän tiedät —» hän sanoi, »tiedäthän? Käsitäthän, että tämän täytyi tulla?»

Jill taivutti päänsä.

»Minä en tiedä, mitä se merkitsee», John jatkoi kiihkeästi. »Minulla ei ole hämärintä aavistustakaan sen merkityksestä. Minä rakastan sinua — siinä kaikki. Sinä merkitset kaikkea minulle. Mutta minä en voi pyytää sinua vaimokseni. Se ei olisi rehellistä peliä.» Hän muisti ohimennen Mr. Chestertonin. »Minä — minä voisin tuskin pitää tällaistakaan huoneistoa. Minä en voisi elättää sinua. Niin että luullakseni minulla ei ole minkäänlaista oikeutta puhua sinulle tällä tavalla. Mutta minun täytyi sanoa se. Tiesithän sinä, että minä tulisin sanomaan sen — etkö tietänytkin? Jill — armas — tiesithän, sano?»

Jill antoi hänen ottaa molemmat kätensä; hän sai vetää ne olkapäilleen ja painaa kaulan ympäri. Mutta päänsä Jill painoi alas — piilotti häneltä kasvonsa. Johnin täytyi ensin saada tietää hänen sanottavansa, se täytyi kertoa hänelle, ennenkuin hänen tarvitsisi enemmän moittia itseään tarjoamansa rakkauden vuoksi. Jill oli aavistanut sen olevan kehittymässä. John oli oikeassa; hän oli tuntenut, mitä John tulisi kerran sanomaan aina siitä päivästä saakka, kun he olivat riidelleet Kensington Gardensissa. Jokainen hetki sen jälkeen oli ollut yhtä ihanaa, sykähdyttävää odotusta. Tuhansia kertoja hänen hengityksensä oli pysähtynyt ja sydämensä pamppaillut kiivaasti luullessaan Johnin aloittavan; ja koko ajan oli vallannut tuskallinen kaipaus ja väsymätön rukoileminen, ettei hänen olisi ollut tarpeellista sanoa Johnille, minkä nyt ehdottomasti täytyi tulla esille.

Pienen hetken hän antoi Johnin pidellä itseään siten. Tämähän olisi viimeinen kerta. Pyhä Josef ei ollut vastannut hänen rukoukseensa kahdeksantenatoista päivänä maaliskuuta.

Äkkiä hän nosti katseensa ylös.

»Et saa soimata itseäsi, John», hän sanoi hiljaa. »Minähän tässä ansaitsen kaikki moitteet.»

»Miksi?» kysyi John — »miksi?»

»Siksi — että ei sinun sanomastasi syystä — vaan muuten, tämä kaikki kun on kerta kaikkiaan mahdotonta. Tunnen, ettei minulle tule koskaan elämässäni enää tapahtumaan mitään näin ihanaa. Minä tunnen sen — olen varma siitä. Mutta nyt on tapahtunut sitten viime näkemämme jotakin, joka tekee meille mahdottomaksi tavata enää toisiamme.»

»Ovatko vanhempasi huomanneet —? He kielsivät sen?»

Jill pudisti päätään,

»Ei, — ei — ei se ole sitä. He eivät tiedä mitään. Minun täytyy palata hiukan taaksepäin, voidakseni selittää sinulle kaiken.»

Pitäen edelleen Johnin kädestä hän painui nojatuoliin pakottaen Johnin ottamaan toisen vierelleen.

»Sinähän muistat, kuinka me ensin tapasimme?»

John nyökkäsi.

»Etkö ole koskaan ihmetellyt, mitä minä olin rukoilemassa Pyhältä Josefilta?»

»Ihmetellyt!» John toisti. »Minä olen ajatellut tuhansia eri asioita.»

»En usko yhdenkään sattuneen kohdalleen», sanoi Jill. »Isäni ei ole rikas, näetkös; ei ainakaan niin rikas, kuin voisi luulla hänen asemastaan ja asunnostamme. Kerran meillä oli paremmat olot, mutta he koettavat vaan asua edelleenkin Walesin Prinssin Terassilla, vaikk'ei oikein kannattaisikaan. Isä oli menettänyt paljon rahaa keinottelussa ja sitä ennen hän oli kirjoittanut Ronaldin Etoniin oppilaaksi. Silloin näytti kutistuvan tyhjiin kaikki toiveet, että Ronald koskaan pääsisi sinne. Ja silloin, kun näytti jo siltä, että meidän täytyisi myydä talomme Kensingtonissa, eräs isäni ystävä pyysi minua vaimokseen. Hän oli yli neljänkymmenen — monta vuotta minua vanhempi, ja minä —»

»Sinä kieltäydyit tietysti», sanoi John nopeasti. Kahdenkymmenenkuudenikäisenä neljäkymmentä vuotta tuntuvat vuosituhannelta, varsinkin jos ne sattuvat olemaan teidän tiellänne.

»Niin — minä — minä kieltäydyin. Mutta hän ei huolinut minun kiellostani. Hän pyysi minua tuumimaan asiaa; hän tahtoi odottaa — vaikka kokonaisen vuoden. Sitten hän luullakseni oli sanonut jotakin isälle, koska isä puhui minun kanssani kauan aikaa vähän myöhemmin ja äiti samoin. He selittivät minulle parhaansa mukaan, vaikka tosin omalta näkökannaltaan katsottuna, kuinka loistava tilaisuus tämä oikeastaan on. Isä selvitti minulle taloudellisen asemamme — ja sitä hän ei ole tehnyt koskaan ennen. Minä olen aina luullut, että me olisimme hyvin rikkaita. Sitten lopuksi hän sanoi ryhtyneensä erääseen liikeyritykseen, joka tekisi meidät taas rikkaiksi, voisimme jäädä Kensingtoniin asumaan ja Ronald pääsisi Etoniin. Mutta jos tämä epäonnistuisi, jota hän ei uskonut, silloin hän toivoi, että minä peruuttaisin rukkaseni hänen ystävälleen. Toivoi — tai paremmin sanoen hän näytti minulle velvollisuuteni — että kieltäytymiseni murskaisi Ronaldin mahdollisuudet ja äidin elämän.»

Hän pysähtyi. Hän odotti Johnin sanovan jotakin; mutta tämä istui hänen vierellään huulet lujasti yhteenpuristettuina ja liikkumattomin silmin.

»Hän kertoi minulle tämän kahdeksantenatoista päivänä maaliskuuta», jatkoi Jill — »samana päivänä kun minä olin rukoilemassa Pyhää Josefia, että tuo liikeyritys onnistuisi — samana päivänä kun kohtasin sinut. Sitten — toissa päivänä — hän kertoi minulle, ettei rukous ollut auttanut. Sanoinhan minä aina, ettei Pyhä Josef pitänyt minusta.»

»Hän menetti siis rahansa?» sanoi John käheästi. Hän antoi kätensä pudota ja nousi kävelemään.

»Kyllä. Minä — minä olen suostunut.»