IV. MITÄ SANOTAAN SANKARIKSI.

John Grey ei ole oikeastaan sopiva nimi sankarille; ei ole sellainen nimi, jonka valitsisitte vapaasta tahdostanne, jos keijukaissadun kertominen olisi luovutettu käsiinne ilman ehtoja. Varmasti ottaisitte silloin nimen sellaisen kuin Raoul tai Rudolf — ainakin sellaisen nimen, joka jo itsestään helähtää kieleltä päästessään. Tosin sanotaan, että ruusu tuoksuisi yhtä suloiselta, vaikk'ei sen nimi olisikaan ruusu. Mutta eikö helkkarissa! — minä en usko sitä — ajatelkaapa, kuinka paljon mielihyvänne väljähtyisi, jos teidän pitäisi sanoa sitä turnipsiksi!

Mutta minun mielihyväni ei väljähdy, eikä tasapainoni horju, vaikka nimitänkin sankariani — John Greyksi. Mutta minulla onkin siihen pätevät syyni: minulla ei ole muuta mahdollisuutta. John Grey oli todellinen henkilö. Hän eli. Hän asui tuon pienen, myöskin todellisen vihanneskaupan yläpuolella Fetter Lanella, ja vaikka kadulta johti ovi myös suoraan rappukäytävään, hän kuitenkin usein kulki puodin läpi saadakseen vetää sisäänsä terveellistä maaemon tuoksua, nähdäkseen rusoposkiset omenat ja saadakseen tuntea kaipuun maalle — ja myöskin vaihtaakseen muutamia ystävällisiä sanoja hyväntahtoisen rouvan kanssa.

Muille talon asukkaille, myöskin Mrs. Meakinille, hän oli arvoitus. He eivät voineet käsittää, miksi hän oikeastaan asui täällä. Vaimo, joka siisti hänen huoneensa, oli myös kovin vaitelias. Tämä tuli aamuisin, herätti hänet kello yhdeksän, keitti kahvin, puuhaili tomuharjoineen työhuoneessa, kunnes hän oli pukeutunut, sitten sai ajan kulumaan yhteentoista makuhuoneen siistimisessä, — siinä kaikki.

Alempien luokkien keskuudessa tapaa vaiteliaisuutta, joka on yhdistelmä tosiasioiden tuntemattomuudesta ja äärimmäisestä mielikuvituksen köyhyydestä. Mrs. Rowsen vaiteliaisuus oli juuri tätä lajia. Hän ei tietänyt mitään; hän ei keksinyt mitään; niinpä hän ei sanonut mitään. He kiduttivat häntä turhaan kysymyksillään. Hän sai paljon kirjeitä, selitti Mrs. Rowse, muutamat niistä hyvin isoja. Siihen hänen tietonsa loppuivat. Kuka oli John Grey? Mikä hän oli? Hän pukeutui hyvin — ei aina, mutta vaatteet olivat joka tapauksessa olemassa, jos häntä huvitti käyttää niitä. Noin kolmasti viikossa, väliin tiheämmin, väliin harvemmin, hän pukeutui hännystakkiin, otti silkkihattunsa, ja Mrs. Meakin sai nähdä hänen kävelevän katua alaspäin puotinsa ohitse. Jos meni ovelle saakka katsomaan, jonka rouva tavallisesti tekikin, oli kymmenen mahdollisuutta yhtä vastaan, että Mr. Grey pysähdyttäisi ohiajavan ajurin ja nousisi siihen. Sävyisä rouva seurasi katseillaan ajoneuvoja kulmaan saakka ja palasi sitten nojattomaan tuoliinsa puhjeten lausumaan:

»Jaa—a, totisesti — hän on arvoitus, niinkuin onkin — ei ole hyvä sanoa, miksi hän oikeastaan kulkee valepuvussa» — jolla hän siirsi itsensä ja satunnaisen kuuntelijan kosketuksiin niin salaisen ja monimutkaisen vyyhden kanssa, että koko Scotland Yardin taito tuntui tarvittavan sen selvittämiseksi.

Sitten, lopuksi, hänen asumansa huoneet kalustuksineen, koristeluineen lisäsivät tätä salaperäisyyden jännitystä. Mrs. Meakin, Mrs. Brown, teatterin vahtimestarin rouva toisesta kerroksesta, Mrs. Morell, valajan vaimo kolmannesta, he olivat kaikki nähneet ne, ällistelleet sarjaa messinkisiä kyntilänjalkoja, ristiinnaulitunkuvia, kuparisia suitsutusastioita, oikeita tauluja seinillä — huomatkaa, maalauksia, ei painokuvia! isoja kirjapinoja, vanhojen lasiesineiden kokoelmaa uuninreunustalla, kiinalaisia kuppeja pianon päällä mattoa — oikeata samettimattoa — vanhaa juhlallista tammikalustoa, jonka messinkiosat täytyi kiilloittaa yhtä kirkkaiksi kuin kynttilänjalatkin, kertoi Mrs. Rowse. He olivat nähneet kaiken tämän ja ihmetelleet, ihmetelleet, miksi herrasmies, joka saattoi kalustaa huoneensa tällä tavoin, tyytyi asumaan vihanneskaupan yläpuolella Fetter Lanella, huoneissa, joiden vuokra ei voinut nousta enempää kuin kolmeenkymmeneen puntaan vuodessa. Ja vielä herrasmies, joka saattoi pukeutua iltapukuun ainakin kolme kertaa viikossa — ei vuokrattuun hännystakkiin, jos sallitte sanoa, vaan aivan omaan.

Heille se jäi arvoitukseksi; mutta teille, jotka luette tätä, siinä ei varmaankaan ole mitään salaperäistä.

John Grey oli kirjailija, sanomalehtimies, kynänkäyttelijä, ammatti, joka asettaa teille enemmän vaatimuksia, kuin mitä palkkioon nähden voisi oikeastaan vaatia. Kirjallisuudella yksin ei ansaitse elatustaan, jos teillä on kunnianhimoa ja pidätte sitä kunniassa. Muutamilla on kyllä kunnianhimoa, mutta heidän kunnioittamisensa on niin vähäinen verrattuna heidän palkkiontavoitteluunsa, että se esiintyy vain puheessa. Ne ovat niitä ihmisiä, jotka tuntevat läpikotaisin »Taide» -sanan merkityksen, ja voivat keskustella siitä kirjain kirjaimelta, alkaen isosta.

Mutta omata kunnianhimoa ja elää sille, se on mahdollista vain äärimmäiselle idealistille — miehelle, joka näkee vain Jumalan kaikkialla, ja jota maailma ei ole vielä oppinut ruokkimaan tai on jo unhottanut sen. Sillä tavoin viisaat miehet rakentavat kirkkoja, joissa hullut rukoilevat — tämän maailman viisas mies on se, joka rikastuu.

Tämä on John Grey-mysteerin selvitys. Hän oli idealisti — erittäin sopiva henkilö asumaan Suloisen Järjettömyyden Kaupungissa, jossa maailman harvinaisimmat asiat eivät maksa mitään ja arkipäiväisimmät tarpeet ovat kalliita. Esimerkiksi huoneiston n:o 39 vuokra oli suuri rasitus hänen kukkarolleen. Hänen oli vaikea luopua noista kolmestakymmenestä punnasta vuosittain. Hänen oli vaikea maksaa aterioista, jotka nälkä käski väliin tilaamaan. Mutta kun hän osti jonkin pienen kupariesineen — esim. tuon kupariukon uuninreunustalla — vanhan veitikan, josta ei ollut hyötyä kenellekään koko maailmassa, seisoskeli siinä vaan tylsänä, niin hinta ei merkinnyt kerrassaan mitään verrattuna olemassaolon joutaviin tarpeisiin.

Mutta älkää luulko, että Fetter Lane ja sen ympäristöt muodostavat Suloisen Järjettömyyden Kaupungin tornit, katot ja kirkot. Ei sinnepäinkään. Kaukana idässä, Adrianmeren rannalla tämä ihmeellinen kaupunki sijaitsee. Ja me tulemme vielä sinne — me joudumme sinne liiankin pian.