III. PALUU VENETSIAAN.

Johnin saapuessa oli auringonlaskun aika. Gondolit ajelehtivat ruusumeressä; talot seisoivat juhlallisen äänettöminä, niinkuin näkee karjalauman seisovan polviaan myöten hehkuvassa vedessä. Siellä täällä kauempana tulinen aurinko heijastui jostakin hämärästä ikkunasta, saaden sen liekehtimään tulipalon lailla. Nyt tämä kaupunki oli punaisen, kullan, sinisen ja harmaan muodostama kudos, niin hieno ja sulava, ettei voinut erottaa eriväristen lankojen liitoksia.

John päästi syvän huokauksen astuessaan gondoliinsa. Tarvittiin tällainen väriloisto pesemään pois tuon Lontoossa kärsityn illan synkkyys. Tarvittiin tällaista hiljaisuutta ja rauhaa lievittämään hänen kalvavaa katkeruuttansa. Sillä Venetsian hiljaisuus on kirkon vaimennettua hiljaisuutta, jossa kaikki surut tuuditetaan uneen, ja vain suru, josta jotakin oppii, jää eloon.

Nyt John oppi mielensä masennustilassa, millä seikoilla on todellista arvoa ja millä ei tässä elämässä. Se läksy ei ole helppo omaksua, sillä kuviteltujen ihanteiden menettäminen voidaan suorittaa loppuun vain katkeruuden alttarilla, ja ainoastaan epätoivon tuli voi polttaa ne tuhaksi, johon oikea totuus on kätketty.

Jätettyään matkatavarat huoneisiinsa Rio della Saccheren varrelle, joissa hän säännöllisesti asui, hän lähti jalkaisin ahdasta polkua pitkin Palazzo Capelloon.

Johnin elämässä oli aina juhlallinen hetki, kun hän saavuttuaan vuotuiselle käynnilleen ensimmäisen kerran avasi ison portin, joka johti fondamentaan. Oli kumman ihana hetki nähdä kerran taas läpi holvikäytävän laskevan auringon hehkussa kylpevä vanha italialainen puutarha.

Elämässä on joitakin sellaisia hetkiä, ja ne vastaavat kaikkia Intian aarteita. Sellaisina hetkinä seisomme Jumalan jalkojen juuressa.

Sulkien ison oven takanaan John vaipui mietiskelyyn. Auringon iso kehrä oli juuri painautunut sypressien taakse. Niiden syvänmustia runkoja reunusti hohtavan kultainen juova. Kaikki vanhassa puutarhassa oli kuin varjokuvia auringonlaskua vasten, ja jokainen pensas ja oksa hohti kuin kekäle.

Tämä oli hänen taistelunsa viimeinen vaihe. Jollei hänen ihanteensa olisi kohonnut taas tämän valtavan näyn edessä, niin tämä olisi ollut tappion hetki, epäilemättä. On kohtalon sääntö, että miehen täytyy kulkea tunnelin pimeyden läpi ennen valonlähteille saapumista. Mutta jollei matkan päähän päästyä kauneuden näky, joka on vain hyvän vertauskuva, kosketa hänen sieluaan ja nosta sitä lempeällä kädellä äärettömyyden salaperäisyyteen, — silloin tämä pimeyteen uppoaminen ei ole puhdistanut hänen sieluaan. Silloin se on vain tahrannut hänet. Sumu kietoutuu hänen silmiinsä, pyyhkien pois näyt. Hänet on punnittu vaa'alla, joka riippuu kohtalon suunnattomasta kädestä — ja havaittu köykäiseksi.

Mutta Johnin mieli kohosi riemuiten kuin linnun, joka on päässyt häkistä. Tunnustaen kiitollisuudenvelkansa Amberille hän oli nyt kulkenut varjojen syvyydestä vahingoittumattomana valon sydämeen.

Tällaisena hetkenä he olisivat uskoneet todeksi kertomuksen Suloisen Järjettömyyden Kaupungista. Tällaisena hetkenä he olisivat seisoneet vierekkäin, käsi kädessä, sydämet sykkien, nähden Jumalan. Ja vaikka heitä erotti sadat penikulmat, Johnin mieli oli niin kohonnut epätoivon katkeruudesta yläpuolelle, niin jättänyt jälkeensä ruumiin kiusaavat vaatimukset, että hän saattoi tuntea Jillin läsnäolon vieressään ja yhdessä hänen kanssaan sulautua hurmiossa edessäolevaan kauneusnäkyyn.

Pakottaen esiinpyrkivät kyynelet painumaan takaisin John astui pienen seinäholvin läpi, nousi pimeät raput, veti kellonnuorasta, ja raskaan kellon kilinä ja kumina paiskasi hänet taas äkkiä todellisuuden maailmaan.

Seuraavana hetkenä ovi avautui, ja hän huomasi puistelevansa Claudinan kättä niin pontevasti, että korvarenkaat suorittivat villin uhritanssin.

Sitten tuli isä, valkotukkainen gentlemanni, näyttäen kovin vanhalta niin nuoren pojan isäksi.

He puristivat toistensa kättä, katsoen syvään toistensa silmiin.

»Jumala siunatkoon sinua, poikaseni», sanoi vanhus kevyesti. Hän seisoi selkä valoon päin. Hän ei olisi mistään hinnasta näyttänyt, että silmänsä olivat täynnä kyyneleitä. Vanhoista miehistä, samoinkuin poikasistakin, on lapsellista kyynelehtiä — ehkä osittain siksi, että kyynelet tulvahtavat niin helposti esille.

Ja viimeisenä tuli hitaasti liikkuen, sillä halvaus oli vaikuttanut koko hänen ruumiiseensa, pieni valkohapsinen lady. Hän ei yrittänytkään salata kyyneliään. Ne sekaantuivat onnen hämmennyksessä hymyilyyn ja nauruun mitä herttaisimmalla tavalla.

Hänen ohuet, hennot kätensä olivat avatut syleilyyn, ja sinne John hautautui, kuiskaten kerta kerran jälkeen äidin korvaan: —

»Rakkaani — rakkaani — rakkaani!»

Ja kukapa olisi voinut moittia häntä siitä, että Jill asui vielä hänen sielussaan? Tulee aika, jolloin mies rakastaa äitiään siksi, että hän on nainen, juuri kuin nainen, jota hän rakastaa. Tulee aika, jolloin äiti rakastaa poikaansa siksi, että hän on mies, samoinkuin sekin mies, jota hän on rakastanut.