XV. MITÄ AAMUPUKU VOI KÄTKEÄ.

Lisätkää Romaania valmistettaessa siihen salaperäisyyden tuntu; olettakaa, että kohtaukset ovat oikeastaan kiellettyjä, niin tapahtumat kehittyvät niin nopeasti, että ennenkuin ehditte sanoa »Jack Robinson», kuten pienokaiset lastenkamarissa, niin tuli on syttynyt ja sen liekit kiertelevät suonissanne.

Kun nyt Jill ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta, lakkasi kyselemästä hänen asuinpaikkaansa ja jatkoi kiellettyjä kohtauksia, kuunnellen hänen teoksiaan, joita hän luki ääneen, antaen neuvojaan ja hyväksyen — hän huomaamattaan, ehkäpä tahtomattaankin — lähti kiitämään kohti lopullista ja välttämätöntä päätöstä.

Ei saa luulla, että hän olisi tahallaan ollut tottelematon äitinsä jyrkälle määräykselle olla tapaamatta Johnia enää, tämän toisen kohtauksen jälkeen Kensington Gardensissa, kun John oli rehellisesti kieltäytynyt ilmaisemasta asuinpaikkaansa. Kohtalon täyttymys ei välitä tottelemattomuudesta. Olosuhteiden ja yhteensattumusten langat käsissään Kohtalo voi kutoa kankaansa huolimatta mistään muusta laista kuin luonnon käskyistä.

Jill oli sanonut tuona aamuna:

»Sitten me emme voi tavata enää.»

»Luuletteko niin?» John kysyi.

»Minä en voi auttaa sitä», huokasi Jill surullisena. »Minä olen lopultakin riippuvainen kotiväestäni. Minun täytyy kunnioittaa heidän toivomuksiaan. Jos te vain tahtoisitte sanoa minulle — — —»

»Mutta minä en voi», keskeytti John. »Siitä ei olisi hyvää; paljon parempi, kun jäätte tietämättömyyteenne. Miks'ei Marttyyriklubi tyydytä teitä? Siinä on jäseniä, jotka asuvat Carlton House Terassilla. Se on osa heidän marttyyriudestaan. Onko teidän mielikuvituksenne saavuttamattomissa oletus, että minä voisin asua esim. Bedford-puistossa tai — tai jossakin hiilikellarissa?»

Jill nauroi, mutta sitten kuvitellessaan mielessään äitinsä jäykän, sovinnaisen olemuksen ja muistaessaan tämän lausunnon eräästä ompelijattaresta, joka asui Bedford-puiston tienoilla, nauru katosi hänen silmistään. — »Ihmisraukka!», oli äiti sanonut. »Hän asuu Bedford-puistossa. Kyllä elämä voikin kohdella muutamia ihmisiä häpeällisesti!» — Tämä säälinilmaisu ei johtanut sen pitemmälle, kuin ettei ompelijatar saanut enää työtä; ei ollut kai tarpeeksi halpa.

»Eikö nykyinen asuntonne ole yhtä hyvä kuin Bedford-puisto?» Jill oli kysynyt Johnilta yksinkertaisesti.

John jäi äänettömäksi. Hän muisti erään Mrs. Meakinin huomautuksen, kun tämä oli tarjonnut hänelle punaposkisen omenan, saadakseen tällä ovelalla lahjomisella hänet puhumaan jotakin itsestään.

»Eikö teistä tunnu ikävältä asua täällä aivan yksin?» tämä oli kysynyt.

»Missä hyvänsä asuttekin», John vastasi kartellen, »olette yksin. Tungoksessa olette yhtä yksin kuin tyhjässä kirkossa.»

Mrs. Meakin oli nyökäyttänyt, poiminut esiin ison espanjalaisen sipulin ja kuorinut pois ulkopinnan saadakseen sen raikkaamman näköiseksi.

»Mutta minä olen tuuminut», hän oli jatkanut miettivästi, »— olen tuuminut, kuinka te oikeastaan olette tullut asettuneeksi tällaiseen paikkaan».

Ja kaipa se olikin — todellakin, se oli mitätön paikka. Mutta jos Mrs. Meakin oli ajatellut siten ja Jill itsekin saattoi puhua halveksivasti Bedford-puistosta, joka kuitenkin oli parempi paikka kuin Fetter Lane silloin oli parasta jäädä yksin Fetter Lanelle.

»Te olette siis tehnyt päätöksenne?» hän oli sanonut rauhallisesti. »Te olette päättänyt, ettette halua nähdä minua enää?»

»En minä ole päättänyt sitä», Jill vastasi.

»Mutta te aiotte totella?»

»Minun täytyy.»

»Te ette tule enää huomenna samaan aikaan?»

»En. En voi — en saa.»

»Ette edes kertomaan minulle, mitä piditte pikku kertomuksestani?»

»Tiedättehän, että minä pidin siitä — äärettömästi.»

»Ja teillä ei ole halua tulla kuulemaan toista ja parempaa?»

»Kuinka minä voisin? Te ette ymmärrä. Jos te tulisitte asumaan Walesin Prinssin Terassille, niin kyllä ymmärtäisitte.»

»Minulla ei siis ole syytä tulla tänne huomenna?»

»Ei, jos tulette minua tapaamaan.»

»Hyvästi sitten.»

John nousi ja ojensi kätensä.

Jos te tunnette luopumisen täyden pakottavan voiman, jos tajuatte koko taivuttavan voiman sanassa »hyvästi», niin teillä on käytettävissänne varmin ja ovelin ase Kohtalon asevarastosta. Sitten vasta, kun on sanottu »hyvästi», kaksi ihmistä tulevat todellakin lähelle toisiaan.

»Mutta täytyykö teidän mennä nyt?» oli Jill sanonut katuvasti.

John hymyili.

»Kyllä — ensiksi, koska sanoitte, ettette voi tulla ollenkaan tänä aamuna, ja me olemme istuneet täällä jo puolitoista tuntia, ja toiseksi, koska emme tule näkemään enää toisiamme, niin eikö minun ole parempi lähteä heti? Minusta niin on parempi. Hyvästi!»

Hän tarjosi vielä kerran kättään. Jill otti sen epäröiden, ja John meni.

Seuraavana aamuna Jill heräsi tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti, ja tyhjyyden, jonkun menettämisen tunne painoi hänen mieltään. Tänä hetkenä, ennen vuoteesta nousemistaan, nainen ajattelee rehellisimmät ajatuksensa koko päivänä, on vilpittömin itsetutkisteluissaan ja viisain ajatuksiaan selvitellessään. Sitten hän nousee ylös — ottaa kylvyn — kampaa tukkansa, ja samassa kun hieno aamupuku peittää ne vaatekappaleet, jotka tekevät hänet todelliseksi naiseksi, on kaikki rehellisyys tipotiessään. Hän omaksuu heti sukupuolensa arvoituksellisuuden.

Tänä aikaisena aamuhetkenä ennen nousemistaan Jill tunnusti rehellisesti elämäänkyllästymisensä. Romaani merkitsee naiselle melkein kaikkea; sillä Romaani on alkusoitto, täynnä mitä juhlallisimpia sointuja, huokaillen mitä ihmeellisimmin muunnelmin — alkusoitto suureen tehtävään, joka hänen on välttämättömästi täytettävä. Ja tämä oli ollut Romaania. Hän oli juuri ehtinyt koskettaa sitä, juuri ehtinyt panna liikkeeseen näkymättömät sormet, jotka soittelevat sellaisella jumalaisella innoituksella kaikkia sydämen kieliä — ja nyt oli koko soitin otettu pois.

Huomatkaa, hän ei tietänyt mitään alkusoiton kehityksestä; hän tunsi hyvin vähän suuren tehtävänsä historiaa. Tämän tietoinen menetys ei tuonut elämäänkyllästymistä hänen valittavaan sydämeensä; sillä Romaani tullessaan ensimmäistä kertaa naisten luo on kuin vuorenhuippu, joka peittyy pilviin. Siinä ei ole mitään maan tuntua; sillä ei tarkoiteta maallista lausepartta »rakastua»… Kaksikymmentäyksi-vuotiaalle tytölle Romaani on kauniiden asioiden ydin ja ylipäänsä kaikkien hyvien asioiden sisin henki. Ja nyt Jill oli kadottanut sen. He eivät tapaisi enää. Hän ei kuulisi enää koskaan Johnin kertomuksia. John ei tulisi enää koskaan Kensington Gardensiin.

Mutta ajattelepas, jos hän tulisikin! Ajattelehan, jos Johnin sydän tuntisi katumusta samoin kuin hänenkin; ajattele, jos hän tulisi katsomaan paikkaa, jossa he olivat yhdessä istuneet! Kunpa hän tietäisi edes, välittääkö John hänestä sen vertaa! Jos hän tietäisi edes tämän, niin luopuminen olisi siedettävämpi kestää. Kuinka hän saisi sen selville? Lähettääkö Ronald tavalliseen aikaan Gardensiin? Hän kyllä, kertoisi, jos John olisi ollut siellä. Mutta kun Ronald pääsisi Gardensiin, hän alkaisi heti matkustella uljaalla Albatrossilla, kauas merille, silmänkantamattomiin, kuviteltuihin sumuisiin etäisyyksiin. Mutta, jos hän lähtisi itse — aivan sattumalta — vain kävelläkseen — katsoakseen — ainoastaan katsoakseen. Ja jos John olisi siellä, hän voisi hiipiä tiehensä huomaamatta. Ei sentään — ei aivan huomaamatta. John saisi nähdä hänet kaukaa, juuri kun hän katoaisi näköpiiristä.

Hän nousi nopeasti vuoteesta, kylpi ja kampasi hiuksensa, pukeutui herttaiseen aamupukuunsa, jonka vaaleansiniset nauhat pujottelivat somasti silmujen läpi — ja nyt hän oli taas todellinen nainen!

Aamiaisella hän mainitsi tukkansa kaipaavan pesua tänä aamuna. Siinä ei ollut kiiltoa, hän väitti. Ronald heitti siihen silmäyksen, tuhahti halveksivasti ja kiinnitti taas huomionsa kukkuraiseen puurolautaseensa. Tytöt ovat ylipäänsä hulluja! Niinkuin se mitään merkitsisi. Niinkuin kukaan pitäisi lukua, onko siinä kiiltoa vai ei! Uljas laiva Albatross tarvitsi uuden keulapurjeen ja oli paljon jännittävämpää suunnitella, mistä alusvaatteista sen saisi varastetuksi ilmitulematta. Hän oli viimeiset kuusi kuukautta kerjännyt itselleen valkoisia pellavapaitoja — valkoiset pellavapaidat ovat aina tarpeen purjehtijalle — mutta ei ollut saanut niitä vieläkään. Tämä puute johti tietysti syntiseen menettelyyn isän vanhojen valkoisten paitojen suhteen. Omiansa hänen oli mahdoton käyttää. Te ette voi panna flanellipurjetta alukseen, joka purjehtii pyöreätä lammikkoa. Muilla merillä — Atlantilla esimerkiksi — ei ollut niin suurta väliä.

Niin ei ollut ihme, että hän tuhahti, kun Jill alkoi puhua tukkansa kiillosta.

»Vai niin — mutta älä mene tuohon High Streetin liikkeeseen. Ne ovat siellä niin epasiistejä», hänen äitinsä virkkoi.

»Minä menen kaupungille», sanoi Jill. Ja hän lähti kaupungille.

Kaupungille voi mennä monta eri tietä käyden. Hän valitsi Broad Walkin aikoen Bayswateriin. Samalla hän poikkesi Pyöreälle lammikolle. Oli niin herttaista kävellä ruohikossa — mukavampaa jalalle. Eikä ollut aivan epämukava tunne sekään, että sydän hakkasi kuin leivosen siivet, kun se kohoaa taivaan sineä kohti. Sitten siipien havina lientyi. John ei ollut siellä. Hänen sydämensä aikoi laskeutua hitaasti pyörryttävästä korkeudesta, jonne se oli kiivennyt, hitaasti, hyvin hitaasti. John ei ollut siellä!

Mutta ah! Ette koskaan voi tietää, ellette itse ole leikkineet siellä, millaiset loistavat mahdollisuudet piilosilla-oloon Kensington Gardensin mahtavat jalavat tarjoavat. Jill löysi hänet äkkiä erään ison puunrungon takaa, ja siipien hiljainen lyönti vaihtui äkkiä täydelliseksi hiljaisuudeksi. Siinä hän istui tuolillaan, huulien ympärillä ja silmissä kaarteli hymy, joka oli valmis puhkeamaan nauruksi millä sekunnilla hyvänsä.

Ja Jill sanoi: — »Oh!»

Silloin hymy aukeni nauruksi.

»Mitä teillä on tekemistä täällä näin aikaisin aamulla?» John kysyi.

»Minä — minun piti mennä keskikaupungille — minä aioin ensin Bayswateriin.»

Kuinka paljon hän oli arvannut? Kuinka kauan John oli nähnyt hänen kurkistelevan puolelle ja toiselle?

»Mutta mitä te täällä teette?» Hänellä oli yhtä suuri oikeus kysyä Johnilta.

»Minä odotin teidän ohikulkuanne», John sanoi.

»Mutta — —»

»Minä olin varma teidän tulostanne.»

»Kuinka niin?»

»Me olemme ajatelleet juuri samoja asioita sitten kun minä eilen sanoin hyvästit. Minä heräsin aamulla ja ihmettelin, mitä olikaan tapahtunut.»

»Niin minäkin», kuiskasi Jill aralla äänellä.

»Sitten, ennenkuin olin saanut takkiakaan ylleni, tulin siihen lopputulokseen, että minun on asuttava ja elettävä jossakin, ja pääasia on, että teen sen kunniallisesti — eikä se missä sen teen. Sitten tunsin, että te ette voisi olla tulematta Gardensiin tänä aamuna.»

Jill puri huultaan. Ylpeys pyrki heräämään hänessä.

»Miksi luulitte minun tulevan tänne?» hän kysyi.

John vakaannutti katseensa.

»No, oletin, että teidän täytyy lähteä käymään kaupungilla», hän vastasi.

»Kyllä — mutta kaupungille voi mennä Knightsbridgen kautta.»

»Todellakin. Sen minä unhotin. Mutta sittenhän teidän piti ensin poiketa Bayswaterissa.»

Jill katsoi hyvin vakavasti häntä suoraan silmiin. Kuinka kauan John oli seurannut hänen tuloaan?

»Ehkä te luulette minun tulleen teitä tapaamaan?» hän sanoi ja alkoi kävellä Bayswater Roadia kohti.

John seurasi häntä rauhallisesti sivulla. Tämä vaati hellänvaroista kohtelua. Jill oli tulistunut. Hänen ei olisi tosiaankaan pitänyt ajatella sillä tavoin.

»En minä sanonut niin», hän vastasi tyynesti.

Sitten he taistelivat koko matkan Bayswaterin puolelle. Jokainen pieni isku oli kuin samettia, mutta sen alla piili intohimoinen kynsi.

»Luullakseni meille on parasta, ettemme tapaa enää toisiamme», Jill sanoi kerran, ja kun John myöntyi siihen, hän toisti sen vielä seuraavassa hetkessä katkerasti. John kirosi itseään myöntymisensä vuoksi. Mutta täytyyhän teidän myöntyä. Ylpeys, näettekö! Ylpeys ennen inhimillisyyttä.

Sitten John kutsui vaunut — auttoi Jillin sisään.

»Menettekö takaisin Gardensiin?» Jill kysyi sisäpuolelta sulkematta ovea.

»En — olen menossa kaupunkiin.»

»Hyvä —» Jill heitti ylpeyden menemään. »Enkö voi — voinko viedä teidät sinne?»

John nousi sisään, ja vaunut lähtivät vierimään.

»Aiotteko kävelylle keskikaupungille?» Jill kysyi äkkiä pitkän, pitkän hiljaisuuden jälkeen.

»En», John sanoi. »Minä aion ajelulle — teidän kanssanne!»