II. VIIMEINEN KYNTTILÄ.

Kun jumalanpalvelus oli ohitse, kun pappi oli kadonnut pyhäinjäännösten kera alttarin takaiseen salaperäiseen pimentoon, pieni seurakunta nousi hitaasti ylös.

Toinen toisensa jälkeen he tulivat Pyhän Josefin alttarin luo. Kolikko kolikon jälkeen vieri puiseen ruskeaan arkkuun, kun he ottivat kynttilänsä, ja kohta tuikahteli pieniä liekkejä tuon herkkäuskoisen pyhimyksen maalatun kuvan edessä.

Luonne tulee kaikessa esille: yhtä paljon kynttilöiden sytyttämisessä Pyhälle Josef-paralle kuin elämän tärkeimpiä päätöksiä tehtäessä.

Rikas osakekauppias oli luonteensa vaistojen palvelija erottaessaan huolellisesti kaksi pennyä kourallisesta hopearahoja. Hänen mieleensä juolahti, että niiden täytyi vain olla neljännespennyn kynttilöitä — penny oli siis todellakin runsas välityspalkkio — kirkko oli liian ahnas. Hän ei tahtonut ostaa enempää kuin kaksi. Miksi kirkon pitäisi hyötyä seitsemänkymmentäviisi prosenttia hänen uskostaan? Hän oli pannut jo anteliaasti kolehtiin. — Saattaa myöskin kysyä, mitä syytä Pyhällä Josefilla oli antaa hänelle yhtään mitään, sehän oli kauppa, josta ei ollut mitään nähtävää etua Pyhälle Josefille? Osakekauppias ei kiinnittänyt huomiota asian tähän puoleen. Hän oli rukoillut, että liikeyritys, jossa oli kyseessä muutamia tuhansia puntia, muodostuisi hänelle edulliseksi. Jos rukous kuultaisiin, tulisi hän voittamaan panoksestaan kaksikymmentä prosenttia — mutta ei seitsemääkymmentäviittä, oh, ei — ei seitsemääkymmentäviittä! Ja siten nämä kaksi pennyä, jotka nuristen uhrattiin, kuvastivat erinomaisesti hänen suhteellisuustajuaan. Ne kalisivat hänen korvissaan arkkuun pudotessaan.

Häntä seurasi siivoojatar. Tehden ristinmerkin tämä niiasi kuvalle. Raha oli jo valmiina hänen kädessään. Koko jumalanpalveluksen ajan hän oli puristanut sitä hiestyneessä kourassaan peläten pudottavansa sen. Kolmen pennyn lantti on uskomattoman pieni raha. Hän huokasi helpotuksesta kuullessaan sen lopultakin kilahtavan arkkuun. Siellä se oli tallessa, siellä oli sen päämäärä. Kolme neljännespennyn kynttilää siirtyi hänen omaisuudekseen, ja hän sytytti ne hellästi: Hänellä oli kolme lasta odottamassa hänen paluutaan jossakin vuokrakasarmissa. Aina pistäessään kynttilän jalustaan hän kuiskasi jonkin nimen: John — Mary — Michael. Häntä itseään varten ei jäänyt yhtään kynttilää.

Sitten tuli konttoriapulainen. Hän sytytti neljä. Siinä oli kaikki hänen omistamansa kuparirahat. Niillä olisi jo ostanut laatikon savukkeita. Hän katseli tuumivasti neljää jalustalle sytyttämäänsä kynttilää, kääntyi sitten kohtaloonsa alistuvasti. Mahtoikohan lopuksikaan olla hyötyä noista neljästä Pyhälle Josef-paralle omistetusta kynttilästä? Ehkä hän oli ollut hullu — tämä oli mahdollisesti vain rahan tuhlausta.

Hänen jälkeensä tuli pankinjohtaja. Hän lunasti kuusi kynttilää ruskeasta puuarkusta. Joka vuosi hän sytytti kuusi, ei koskaan enempää eikä koskaan vähempää. Hän sytytti ne nopeasti, itsetietoisesti, vaikkakin salaa häpesi niiden paljoutta, eikä huomannut kääntyessään kiireesti, että yhden liekki paloi kituen ja sammui.

Ensimmäinen palvelustyttö tuli hänen jälkeensä, otti sen pois jalustasta ja sytytti sen uudelleen toisesta liekistä.

»Minä annan tämän olla omasta puolestani», hän kuiskasi takanaan olevalle palvelustytölle. Nähdessään kumppaninsa loukkaantuneen hämmästyksen hän tirskui hämillään. Hän oli varmasti hyvillään päästessään vetäytymään piiloon kirkon suojaavaan pimentoon. Siellä hän painui polvilleen tyhjään penkkiin.

»Kiltti Jumala — anna anteeksi», hän kuiskasi. »Se oli kerrassaan kurjasti tehty» — ja hän yritti koota kaiken rohkeutensa mennäkseen takaisin sytyttämään uutta. Mutta rohkeutta ei tullut riittävästi. Sitä kysytäänkin tällaisessa tilanteessa enemmän kuin luulisi.

Ja lopuksi olivat kaikki lähteneet, paitsi turkisvaippainen nainen ja kirjailija — sanomalehtimies — kynänkäyttelijä. Pikku alttarille olivat kynttilät tuoneet oikean valovirran, kirkko oli tyhjä, kaikki hiljaista; mutta nämä kaksi olivat jääneet polvistuen äänettöminä kumpikin penkissään.

Mitähän kaipausta tuo nainen kantoi sydämessään, pysyessään kärsivällisesti polvistuneessa asennossaan niin pitkät ajat? Jokin ahdistava toivomus, — siitä voitte olla vakuutettu — sellainen toivomus, joita vain naisilla on ja vain naiset ymmärtävät. Ja mitä mies taas tarvitsi? Ei rahaa! Ei mitään sellaista, mitä Pyhä Josef voisi antaa. Hänellä ei ollut kylläkään rahaa. Pennyn raha loikoili tyytyväisenä hänen taskunsa pohjalla, ja siinä oli tällä hetkellä koko hänen omaisuutensa. Enimmäkseen silloin kun teillä on rahaa, tarvitsisitte sitä lisää. Kun omistaa yhden pennyn eikä ole tietoa toisen saamisesta, on tullut jokseenkin niin lähelle täydellistä tyydytystä, kuin yleensä voi toivoa pääsevänsä.

Miksi hän sitten yhä viivytteli polvillaan? Mitä hänen sydämensä tarvitsi? — Luontoa taas — inhimillistä luontoa myöskin — yksinkertaisesti kaipaus saada tietää tuon naisen kaipaus. Se oli koko juttu.

Kului kymmenen minuuttia. Hän tarkkaili naista sormiensa rakosista. Mutta tämä ei liikahtanutkaan. Lopuksi, todeten lohduttomana, ettei ollut toivoakaan muista paljastuksista, kuin että turkisvaippa oli maksanut kolmekymmentä guineaa, mutta että siitä huolimatta saattaa olla köyhä ja rukoilla Pyhää Josefia — hän nousi hitaasti pystyyn.

Hetkinen sen jälkeen nainen seurasi häntä.

Hän käveli suoraa päätä alttarin luo, ja penny oli jo kilahtanut arkkuun, ennenkuin hän huomasi, että oli vain yksi kynttilä jäljellä.

Hän katsahti taakseen. Nainen odotti. Ajatus tuli silmänräpäyksessä. Hän astui syrjään ja jätti kynttilän paikalleen. Sitten hän kääntyi hitaasti lähteäkseen.

On hetkiä elämässä, jolloin kujeileva sattuma tarttuu kirkassydämisen Kohtalon käsiin, ja nämä yhdessä johtavat tapahtumat päätä pyörryttävään piiritanssiin, jonka selvittelemisessä ja kertomisessa riittää työtä yhden miehen järjelle kuukausiksi.

Tässä teillä on mies, nainen ja Pyhän Josefin alttarille määrätty kynttilä. Nämä kaikki kietoo toisiinsa tyhjässä kirkossa sattuman kujeileva käsi ja tuosta päättömästä vyyhdestä syntyy keijukaissatu — tarina Suloisen Järjettömyyden Kaupungista — uni tai todellisuus — nehän ovatkin yksi ja sama asia — pieni väriläikkä harmaassa töherryksessä, joka peittää vielä nukkuvat sielut.

Mies tunsi verkkaan kääntyessään, ettei tarina loppuisi siihen. Teidän ei pidä olla ainoastaan inhimillinen luonnon tutkija aikoessanne kynänkäyttelijäksi. Sattuma täytyy myöskin osata ottaa lukuun ja aavistaa ennakolta. Kaikessa saattaa olla luontoa, mutta teidän havaintoonne sen tuo Sattuman kujeileva käsi. Niinpä hän kääntyi verkkaan lähteäkseen — mutta oi kuinka verkkaan — juuri sen verran liikehtimistä kuin tarvitaan ilmoittamaan, ettei oikeastaan aio jäädä.

Mutta kaikki vaistot olivat hänessä valppaina sitä hetkeä varten, jolloin naisen ääni pidätti hänet.

»Te ette ottanutkaan kynttilää, josta maksoitte», tämä sanoi melkein kuiskaten.

Hän kääntyi taas heti kantapäillään.

»En — se on viimeinen. En huomannut sitä, ennenkuin olin pannut rahan sisään.»

»Mutta teidän pitäisi ottaa se.»

»Minä jätin sen teille.»

»Mutta minkä vuoksi?»

»Arvelin mahdolliseksi, että te haluaisitte hartaammin sytyttää sen kuin minä.»

Mitä hän tarkoitti sillä? Luuliko hän viimeksitullutta itseään köyhemmäksi, enemmän Pyhän Josefin anteliaisuuden tarpeessa olevaksi? Siinä se oli ja se olikin totta. Kukaan ei voinut olla enemmän taivaallisten voimien avun tarpeessa kuin hän nyt oli.

Mutta mistä tuo mies sen tiesi? Miksi hän niin ajatteli? Jos olisi ollut kyseessä köyhä siivoojatar — siinä tapauksessa kylläkin. Mutta — nainen katseli hänen yksinkertaista sinistä sarkapukuaan, vertasi sitä vaistomaisesti oman raskaan turkisvaippansa komeuteen — minkä vuoksi mies ajatteli hänestä siten?

»En ymmärrä, miksi minun pitäisi käyttää hyväkseni teidän hyväntahtoisuuttanne», nainen kuiskasi.

Mies hymyili.

»Minä tarjoan sen Pyhälle Josefille», hän sanoi.

Nainen otti kynttilän.

»En ihmettelisi, vaikka hän huomaisikin teidän tarjouksenne hyväksyttävämmäksi näistä kahdesta.»

Mies odotti, kunnes hän oli sytyttänyt sen; odotti, kunnes se oli kiinnitetty jalustaan. Hän pani merkille naisen kädet hienot — valkoiset — sormet hoikat ja ruusuiset kynnet. Mitä ihmettä tämä oli mahtanutkaan rukoilla?

»Hyvä — luullakseni Pyhä Josef ei ole kovinkaan puolueellinen», sanoi mies vääntäen huulensa leikilliseen hymynpilkkeeseen.

»Ettekö usko? Pyhä Josef-parka!»

Tehtyään ristinmerkin nainen kääntyi ja lähti alttarilta.

»Nyt — minä olen teille velkaa yhden pennyn», hän lisäsi.

Hän tarjosi rahaa, mutta mies ei liikahtanutkaan ottamaan sitä.

»En tahtoisi ryöstettävän murto-osaakaan uhristani Pyhälle Josefille», hän sanoi. »Rasittaisiko teitä kovin, jos jäisitte yhä edelleen velkaan?»

»Niinkuin haluatte.» Nainen veti kätensä takaisin. »Sitten, ei muuta kuin kiitos vain. Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä.»

Mies käveli hitaasti hänen jäljestään kirkon halki. Sattuma oli pujottanut ohueen rihmaan muutamia herkullisia silmänräpäyksiä — siinä kaikki. Mitään tulosta siitä ei ollut. He erosivat yhtä tuntemattomina toisilleen kuin tähänkin asti. Hän ei tietänyt vieläkään sen paremmin, mitä nainen oli rukoillut niin palavasti Pyhältä Josefilta.

Mutta jos te tiedätte, mitä nainen rukoilee, silloin tiedättekin hänen sydämensä syvimmän salaisuuden. Ja naisen sydämen syvintä salaisuutta on mahdoton oppia tuntemaan kymmenessä minuutissa; vaikka sydämen tosin voitte todennäköisesti helpommin saavuttaa silloin kuin koko eliniässä.