XII. USKON IHME.

Vankka usko on huomattava osa todellisuutta.

John uskoi, että Jill pitäisi lupauksensa, niin kummalta kuin se tuntuikin. Vielä sittenkin, kun pikku miehet Plazalla alkoivat lyödä kahtatoista tuona perjantaiaamuna, ja hän tutki silmillään jokaisen näköpiiriin tulevan gondolin, tutki ne polttavin silmin ja laajentunein silmäterin, saamatta vielä Jilliä näkyviinsä, vielä sittenkin usko riemuitsi ja tukahdutti vastaväitteiden ja epäilyksen äänet.

Suuren kellon viimeinen kilahdus oli jättänyt kuminan hänen korviinsa; kirkkojen pienet kellot soittivat Angelukseen. Toivon kynttilän liekki Johnin sydämessä alkoi juuri lepattaa, kun Rio San Lucan kulman ympäri pujahti nopeasti Grand Canalelle gondoli, jossa istui nainen yksinään.

Jokin gondolierin osoittamassa uutteruudessa ja naisen odottavassa asennossa toi hänelle heti varmuuden, että siinä oli Jill.

Kun gondoli tuli lähemmäksi, nainen liikahti, sillä hän oli huomannut Johnin odottamassa. John varjosti silmiään nähdäkseen paremmin, sillä leiskuvan veden heijastukset kipinöitsivät hänen silmissään. Sitten pieni nenäliina liehahti, ja Johnin sydän totesi Jillin saapumisen villillä hypähdyksellä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän piteli Jillin käsiä ja lausui hänelle aivan tavallisia tervetuliaissanoja, mutta äänen sävy ilmaisi hänen sydämensä suuren ilon. Gondolieri seisoi ääressä hymyillen, odottaen maksua. Hän oli työskennellyt signoran pyynnöstä aivan kuin olisi oltu hautajaisiin menossa. Oli melkein tarpeeksi maksua nähdä heidän kohtauksensa. Ei sentään aivan, sillä kun he lähtivät liikkeelle onnellisessa hämmennyksessään muistamatta lainkaan mitä olivat velkaa, hän astui esiin ja kosketti kohteliaasti Johnin kättä.

»Doue lire, signor», hän sanoi ja näytti loistavasti hymyillessään kauniit hampaansa.

Maksettuaan John kääntyi takaisin Jilliin.

»No etkö tahtoisi nyt selittää kaikki?» hän kysyi. »Ei ole mitään selittämistä», virkkoi Jill naurahtaen.

»Minä olen täällä — eikö se riitä?»

»Mutta miehesi?»

»Emme ole vielä naimisissa. Minä vaadin pitkää kihlausaikaa.»

»Mutta vanhempasi?»

»Eikö sinua tyydytä se, että minä olen täällä? Mitä sillä on väliä, kuinka minä tulin. Miksi sinua se huolettaisi?»

»Mrs. Crossthwaite on varmaankin taas pelissä?»

Jill nyökkäsi ja nauroi.

»Onko hän mukana?»

»Ei — hän on maatilallaan Devonshiressä.»

»Mutta tämä ei voi pysyä salassa.»

»Kyllä, jos matkustan huomenna takaisin.»

»Ja sinä matkustat takaisin?»

»Kyllä.»

»Sinä tulit koko tämän pitkän matkan — —?»

»Kyllä — tässä minä olen — Suloisen Järjettömyyden Kaupungissa taas.»

»Pieni valkohapsinen lady oli sittenkin oikeassa», John huudahti.

»Missä asiassa?»

»Hän sanoi, että sinä tulisit minne tahansa ja tekisit mitä hyvänsä minun vuokseni.»

Jill koetti kohdata hänen katseensa.

»Milloin hän sanoi sen?»

»Viime vuonna — sinun lähtösi jälkeen.»

John tarkkasi häntä odottaessaan vastausta, mutta hän vaikeni. Nyt ei ollut hetki, jolloin hän olisi uskaltanut puhua; sitäpaitsi, muut seikat olivat odottamassa.

He menivät San Marcon kirkkoon, Pyhän Antonion alttarin ääreen tekemään suunnitelmiaan. Siellähän he olivat kohdanneet edellisenä vuonnakin. Paikka tulee meille usein kalliiksi sen romaanin vuoksi, jonka olemme siellä eläneet.

»Sinä kai ymmärsit täydellisesti kirjeeni sisällyksen?» sanoi John. »Mitä tämä kaikki tarkoittaa?»

»Kyllä, joka sanan.»

»Miksi sinä siis tulit?»

»En voinut kestää ajatusta, että hän kuolisi —» hän epäröi, vai punnitsiko hän sanojaan? — »näkemättä sinun — sinun vaimoasi, niinkuin hän toivoi. Oi, John! Miksi sinä sanoit sen? Se ei ollut oikein, sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä!»

Jill oli siis suuttunut! Hänen suloiset järjettömyytensä olivat loukanneet Jilliä! Olisihan hänen pitänyt se oikeastaan tietää. Mikäpä nainen olisikaan voinut ymmärtää ja anteeksiantaa hänen tyhmää kujettaan?

»Jos se pahoittti sinua», hän sanoi, »niin miksi sitten tulit? Totta kai minä tiedän sen olevan anteeksiantamatonta, mutta minä luulin, ettet sinä koskaan saisi tietää sitä. Ymmärsin hulluuteni vasta sitten, kun kuulin hänen olevan kuolemaisillaan ja haluavan nähdä sinut ennen loppua. Olin oman menestykseni huumaama. Vasta saatuani lääkärin kirjeen huomasin olevani myyty mies. En saattanut tulla hänen kuolinvuoteelleen valheita keksien ja tuoden terveisiä, joita et ollut koskaan lähettänyt. Minä olin myyty. Ja minä toivoin, että sinä ymmärtäisit. Olin hullu, luullakseni, kun uskoin, ettet sinä loukkaantuisi.»

»Mutta minä en ole loukkaantunut.»

John tuijotti häneen. Pyhä Antonio tuijotti myöskin, sillä hänkään ei tunne niin paljon naisia, kuin voisi olettaa. Hän tuntee täysin heidän erikoisen tapansa arvioida pikkuasioita, mutta tällaisissa tärkeissä kysymyksissä hän ei tiedä heistä enempää kuin me muutkaan.

»Etkö sinä ole loukkaantunut?» toisti John.

»En.»

»Miksi sitten sanoit minun olleen väärässä? Miksi minun ei olisi pitänyt tehdä sitä?»

»Koska se ei ollut kaunista heitä kohtaan. He olisivat saattaneet keksiä sen. Pieni valkohapsinen lady saattaa huomata sen nytkin.»

»Sinä et siis ajattele, että se oli rumasti tehty sinua kohtaan?»

»Arveletko että minun pitäisi?»

John nyökkäsi pontevasti pari kertaa.

»Tuo taitaa olla yleensä teidän tapanne tuomita naisia. Siksi ovatkin heidän toimenpiteensä teille niin käsittämättömiä. Te muodostatte heistä mielipiteen, ja tietysti kaikki, mitä he tekevät, tuntuu teistä salaperäiseltä, koska ette halua vaihtaa mielipidettänne. Eivät ne ole ollenkaan salaperäisiä. Mystillisyys on vain siinä, ettei heidän toimintansa vastaa teidän ennalta määrättyjä mielipiteitänne.» Hän sammalteli hiukan sanoessaan viimeiset suuret sanat. Hän tunsi olevansa hiukan epävarma sellaisia käytellessään.

»No hyvä», sanoi John, »meidän täytyy mennä nyt. En ole tietenkään ollut siellä, vaikka tulin jo viime yönä. Luotin siihen, että sinä tulet.»

»Kyllä —» Jill kuiskasi. »Sinulla on eräs ihana ominaisuus — sinä uskot.»

Hän ajatteli isäänsä — hän ajatteli miestä, jolla oli ruskea parta niinkuin Pyhällä Josefilla. He eivät uskoneet muuta kuin minkä näkivät. Naisesta on suloista, kun häneen luotetaan; ja hän kyllä kuitenkin aikoo tehdä mitä sanoo. Väliin — Juoja tietäköön — tekeekin sen.