V. JOHNIN VÄRITUTKIELMIA.

Eräässä Mercerian rauhallisessa kolkassa oli Aarreaitta. Kaikella kunnioituksella puhuen, se tarjosi nähtäväksi samat piirteet, mitkä ovat kuvaavia tällaisille kaupoille yli koko maailman. Vanhoja kuparisia tuliastioita ja suitsutusmaljakoita oli asetettu ulos kivetykselle, ja ikkunassa oli mitä omituisin, villein kokoelma erilaisia antiikkiesineitä — kuparisia kynttiläjalkoja, vanhoja viuhkoja, tiimalaseja, gondolilamppuja, kaikkia mahdollisia esineitä, joiden arvoa ajan siroittelema tomu lisäsi paljon tunteellisen yleisön silmissä.

Kauempana ikkunasta riippui silkkiä ja atlasta, komeata vanhaa brokadia ja seinäverhon kappaleita, muodostaen tuon synkän, välähtelevän taustan, joka juuri antaa iän tuoksun, ikäänkuin niiden kuihtuneista langoista leviäisi heikko viininmehun ja rappion lemu.

Kaikki nämä eri esineet sulkivat riippuessaan valon pääsemästä kaupan sisäosiin. Oven luona aurinko paistoi hehkuvasti, mutta oli aivankuin näkymätön käsi olisi kieltänyt sen etenemisen. Kaupan sisällä oli kaikki mitä syvimmän varjon kätkössä — raskaan sametin kaltaisen varjon, josta tunki lävitse tuo kuiva ja tomuinen hävinneiden vuosisatojen tuoksu.

Aarreaitta oli mahdollisimman sopiva nimi. Sisällä vallitsevassa epätodellisessa valossa voi hyvin kuvitella löytäneensä esineitä laiskasti penkoessaan kultaisen arkun, joka säilyttää jonkun keisarin sydämen tomua tai jonkun kuolleen kuningattaren kiharan.

Sellainen paikka oli Aarreaitta. Sen ilmakehä oli tämä ja vielä paljon enemmän. Istuessaan tuolilla korkean pöytänsä takana vanha herra ei ollut enää yksinkertainen maisemamaalari, vaan vanha erakko, jonka jokainen liike ja jokainen katse oli syntynyt hänen omituisesta ja salaperäisestä tuttavuudestaan menneisyyden kanssa.

Hänestä oli yleisenä tietona, että hän oli haluton luopumaan tavaroistaan. Hotelleissa hänestä kerrottiin, että hän oli omituinen vanhus, joka oli niin kauan elänyt vainajille kuuluneiden tavaroiden ympäröimänä, ettei hän voinut pakottautua myymään niitä, aivan niinkuin Herrassa nukkuneiden omistajien henki oleskelisi vielä niiden kanssa hänen luonaan ja laskisi kylmän kätensä hänen sydämelleen joka kerta, kun hän aikoi myydä jonkin heidän rakastamistaan aarteista.

Tällainen oli pienen Aarreaitan ilmapiirin velhotaito yksinkertaiseen kansaan. Mutta meille, jotka tunnemme sen tarkoin ja joiden silmiä ei taikausko ole sokaissut, meille ei Thomas Greyssä ole mitään omituista.

Ei ole omituista, että ihmisellä on sydän; sehän kuuluu ihmiskunnan yleisimpiin ominaisuuksiin. Ei ole omituista helliä esineitä, jotka ovat meidän omiamme, jotka ovat eläneet yhdessä meidän kanssamme, jotka ovat tulleet osaksi itsestämme. Me teemme niin kaikki, vaikka tunteellisuuden pelko estää meitä sitä myöntämästä.

Milloin hyvänsä kauppaan tuli ostaja — ja yhdeksänkymmentä prosenttia niistä olivat matkailijoita — vanha herra kohteli heitä vilpittömällä epäluulolla. Niillä oli ihmeellinen vainu löytämään juuri ne esineet, joita hän rakasti enimmän — juuri ne esineet, jotka olivat tarkoitetut olemaan vain näytteillä pienessä ikkunassa.

Mutta jos he sattuivat valitsemaan jotakin, jonka hän oli vasta äskettäin hankkinut, silloin hän oli itse kohteliaisuus. Hän ei osannut sanoa paljon sen eduksi, mutta hinta oli suhteellisen halpa. Tällaisena hetkenä häntä saattoi pitää ihastuttavana; mutta jos ostaja sattui heittämään silmänsä Dresden-porsliiniseen olentoon, joka seisoi uljaasti keskellä ikkunaa, tai vanhoihin norsunluisiin shakkinappuloihin — oo, olisittepa silloin nähneet hänen otsansa rypistyksen! Se oli suorastaan pahaaennustavaa.

»No niin, se on hyvin kallis», hän vastasi aina, eikä yrittänytkään liikahtaa paikaltaan.

Ja väliin hänelle vastattiin:

»Niin tietysti — en kuvitellutkaan sitä halvaksi. Sehän on kovin kaunis, eikö olekin? Tietysti hyvin vanha.»

Ja tätä imartelua oli niin julman vaikea vastustaa. Mielihyvän hymy pyrki varastautumaaan hänen silmiinsä. Hän saattoi kumartua tummien brokadiverhojen läpi ottaakseen sen esille tarkastettavaksi.

»Se on», hän saattoi sanoa todellisen kokeilijan onnellisella äänellä, »se on täydellisin kappale lajissaan, mitä olen koskaan nähnyt. Katsokaas tätä työtä — lasitusta, väriä — —» Ja samassa hän oli huomaamattaan osoittelemassa sen etuisuuksia ylpeydestä vapisevin sormin.

»Aivan niin. Minun täytyy kai ottaa se», saattoi ostaja äkkiä sanoa. »En voi menettää tätä tilaisuutta. Se sopii niin erinomaisesti muuhun kokoelmaani.»

Silloin vanha herra näytti hulluutensa; otsa rypistyi taas, katse näytti suorastaan uhkaavalta. Hän alkoi työntää dresdeniläistä porsliiniolentoa takaisin paikalleen ikkunaan.

»Mutta minähän sanoin ottavani sen», ostaja saattoi huudahtaa, innokkaampana kuin koskaan pääsemään sen omistajaksi.

»Kyllä, kyllä; minä tiedän. Mutta hinta on — no hyvä, se on ehkä estävä. Minä haluan tästä kuvasta seitsemänkymmentäviisi puntaa.»

»Seitsemänkymmentä viisi!»

»Niin. En voi tyytyä vähempään.»

»Ooh!» Ja sitä seurasi pettymyksen ja hämmennyksen ilme.

»Ettekö halua sitä?» kysyi vanhus innokkaasti.

»En. En voi maksaa niin paljoa.»

Ja sitten hymyily hiipisi taas hänen silmiinsä.

»Se on todellakin kaunis esine», hän sanoisi kömpelösti, — — »todella kaunis!»

Ja tultuaan kotiin hän kertoisi vanhalle valkohapsiselle ladylle, kuinka paljon sitä oli ihailtu, ja he loihtisivat, mieleensä taas päivän, jolloin se ostettiin — niin kauan sitten, että he taisivat olla aivan nuoria silloin.

Sillä tavoin vanhojen harvinaisuuksien isäntä tuli tunnetuksi itsekin kaikkialla harvinaisuutena. Ihmiset puhuivat hänestä; he kertoivat huvittavia tarinoita hänen liikeperiaatteistaan.

»Tunnetteko Aarreaitan Mercerialla?» kysyttiin lontoolaisessa päivällispöydässä, kun tahdottiin loistaa tarkalla Euroopan-tuntemisellaan. »Vanha mies, joka omistaa sen, on kerrankin erikoinen luonne!» Sitten he keksivät hänestä juttuja, näyttääkseen tarkkaa huomiokykyään matkoilla.

Oli siis maailman luonnollisimpia yhteensattumia, että John sattui kuulemaan harhaillessaan laiskasti San Marcon torilla, jätettyään äitinsä äskeisen kohtauksen jälkeen, keskustelun, jossa oli puhe myöskin vanhasta omituisesta herrasta Mercerian Aarreaitassa.

Lavenan ulkopuolella oli kaksi naista juomassa kahvia, kaikkien sivistyneiden matkailijoiden tapaa noudattaen.

»— kun olin ostoksilla Kensingtonissa», John kuuli toisen heistä sanovan, liittäen jonkin huomautuksen käsillä olevaan keskusteluaiheeseen.

John otti haltuunsa viereisen pöydän. Muutamien ihmisten täytyy ehdottomasti matkoilla ollessaan puhua Kensingtonista ja Herne Hillistä. John siunasi heitä kuitenkin sen vuoksi. Hänelle oli noiden sanojen kai'ussa enemmän sisällystä kuin kaikkien Euroopan kaupunkien nimissä yhteensä.

Hän tilasi kahvia ja koetti innokkaasti kuulla lisää.

Mutta Kensingtonista ei puhuttu enää sanaakaan. Rouva siirtyi uusiin asioihin. Hän alkoi kertoa ystävättärelleen Mercerian Aarreaitasta.

Eikö tämä tuntenut muka paikkaa? Niin, tosiaankin, hänhän oli ensi kertaa Venetsiassa. Kertoja oli löytänyt sen itse, sillä hänellä oli tapana tutustua perin pohjin niiden kaupunkien sisäiseen elämään, missä sattui matkoillaan poikkeamaan. Se oli ainoa tapa tulla tuntemaan seutuja. Näköalojen katseleminen oli ehdottomasti ajan tuhlausta; ja tuo vanha herra oli todellinen luonne, ei vähääkään liikemies, oikea tyypillinen italialainen! Hän puhui tosin englantia sujuvasti; mutta ainahan ulkomaalaiset osaavat englantia. Ei, kertoja ei hallinnut italiankieltä täydellisesti — selviytyi hotelleissa ja ostoksilla kutakuinkin. Mutta palatakseen vielä Aarreaittaan, ystävättären pitäisi mennä katsomaan sitä ennen Venetsiasta lähtöään. Se tapahtuisi jo ensi viikon alussa. Ohoo, no sitten olisi parasta mennä sinne tänä aamuna. Tuo vanhus oli sellainen herttainen ilmiö — niin rakastunut tavaroihinsa, että häntä oli vaikea saada eroamaan niistä. Siellä oli varsinkin eräs esine, muuan dresdeninporsliininen paimentyttö ikkunassa, jota hän ei suostunut luovuttamaan kenellekään. Hän vaati siitä niin paljon, ettei kenenkään kannattanut ostaa sitä.

Mutta olisipa huvittavaa, jos joku todellakin suostuisi maksamaan pyydetyn hinnan — noin vain suotta, palauttaakseen esineen seuraavana päivänä, vain nähdäkseen, millä tavoin vanhus ottaisi asian? — Mutta miksi he eivät voisi mennä katsomaan Aarreaittaa heti paikalla? Niin, eikö totta sehän sopi loistavasti!

Ja he lähtivät purjehtimaan tiehensä, Johnin seuratessa tyynesti vanavedessä. Tuossa vanhan italialaisen rakkaudessa kuolleita esineitä kohtaan oli jotakin syvästi liikuttavaa; jotakin, joka kiihoitti Johnin väriaistimuksia, joiksi hän usein puki elämän ilmiöt. Siinä oli vaalistuneen ruskean vivahdus, myöhäisen lokakuun päivän lämmin sävy, kun elämä on alkanut pudotella kuihtuneita lehtiään, kun puiden paljaat oksastot ovat juuri alkaneet riisua kuihtunutta pitsipukuaan.

Hän seurasi naisia innokkaasti, haluten levottomana itse nähdä tuon vanhan italialaisen gentlemannin, saadakseen vahvistuksen kuvalle, jonka hän oli luonut mielikuvituksessaan.

Antaen naisten astua ensin sisälle, sillä hän ei halunnut kuulla heidän kaupantekoaan, hän asettui seisomaan ikkunan ulkopuolelle odottaen heidän poistumistaan.

Siinä olikin dresdeniläinen paimentyttö, josta rouva oli maininnut. Ah! Eipä ihme, että siitä pyydettiin niin huimaa hintaa! Hänen vanhemmillaan oli juuri samanlainen Palazzo Capellossa. Isä oli usein sanonut, että jos hän voisi saada sille parin, niin niille olisi melkein mahdotonta määrätä hintaa. Mitähän, jos hän ostaisi tuon isälleen? Mahtaisikohan tuo vanha herrasmies panna sen hyvin pahakseen? Ehkä häntä lauhduttaisi hieman tietoisuus, että se tarvittiin parin täytteeksi?

John odotti kärsivällisesti katsellen ympärilleen, kunnes naiset tulisivat ulos ja jättäisivät hänet rauhassa tekemään ruskeaan soinnuteltua väritutkielmaansa.

Äkkiä ikkunan taustalla olevat verhot työnnettiin syrjään. Vanha mies kumartui eteenpäin ottamaan dresdeniläistä paimentyttöä, kädet vavisten epämukavan asennon ponnistuksesta. John tukahdutti huudahduksen, joka yritti hänen huulilleen.

Sehän oli hänen isänsä! Oliko tämä nähnyt hänet? Ei! — Vanhus vetäytyi takaisin huoneen varjoihin ja brokadiverhot putosivat paikoilleen aivan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.

Oliko tämä totta? Mitä tämä kaikki tarkoitti? Hän pidätti halunsa hyökätä suoraa päätä puotiin, saadakseen näkemäänsä vahvistuksen. Jos se oli totta, niin isä ei halunnut selvästikään hänen tietävän sitä. Jos se oli totta, niin kohtaus muodostuisi kummallekin hyvin kiusalliseksi.

Mennen kadun toiselle puolelle hän koetti tirkistää läpi puodin oven: mutta kirkas valojuova kynnyksellä esti sisäänpääsyn. Molempien naisten hämärät varjokuvat näkyivät epäselvästi silloin tällöin. Saaden mielijohteen hän poikkesi sisälle magazzinoon, jonka edessä juuri seisoi.

Kuka oli toisella puolella sijaitsevan kaupan omistaja? Ei tiedetty. Mikä oli hänen nimensä? Ei osattu sanoa. Oliko hän ollut siinä kauankin? Ei kovin kauan, noin vuoden verran. Hän oli englantilainen, mutta puhui italiaa. Hän asui Venetsiassa, jotkut sanoivat, Rio Marinin varrella. Hän ei ollut tottunut liikemies. Oli aivan totta, ettei hän halunnut myydä tavaroitaan. Sanottiin, että hän oli maalari — mutta paljonhan ne ihmiset puhuvat.

Siinä oli kylliksi. Ei tarvittu kertoa lisää. Tässä oli vastaus kysymyksiin, jotka John oli tänä aamuna tehnyt äidilleen. Isä ei saanut enää töitään kaupaksi. Valon välähdyksessä hän näki koko tarinan, paljon liikuttavampana kuin mitä koskaan olisi tullut hänen ruskeasta väritutkielmastaan.

Samassa hetkessä, kun asia valkeni hänelle kokonaisuudessaan, John tunsi kyynelten karvastelevan silmissään. Seisoessaan tuota pientä kauppaa vastapäätä hän loihti esille koko taulun mielikuvituksensa reippailla vedoilla.

Oli tullut päivä, jolloin isä ei voinut enää myydä taulujaan. Sitten kaksi valkoista päätä nyökkäilivät innokkaasti toisilleen eräänä iltana, ennenkuin Claudina oli tullut laatikkoineen. Hämmästyneempinä kuin milloinkaan he olivat huudahtaneet: — »Ette kai tahtone väittää, että kello on jo kymmenen, Claudina?» Ja Claudina vahvisti sen heilauttamalla korvarenkaitaan; pani laatikon pöydälle ja alkoi työntää aarteita yksitellen yöpaitoihinsa. Viimein, katsellessaan eräänä iltana dresdeniläisen paimentytön makuullemenoa, vanha herra löysi pääsytien vaikeuksista.

He eivät olleet ratkaisseet sitä heti. Tämäntapaiset ehdotukset tulevat vain päästä, ja niiden täytyy käydä sydämen ankaran tuomioistuimen edessä, ennenkuin ne saavat vahvistuksen. John voi hyvin kuvitella, kuinka karvas tuomioistuin se oli ollut. Kuinka järkkymättömästi nuo kaksi kelpo sydäntä olivat pohtineet ankaraa pulmaa; kuinka päättäväisesti he lopulta olivat antaneet suostumuksensa.

Sitten John näki heidät keskustelemassa vilkkaasti siitä, kerrottaisiinko asiasta hänelle. Isä pelkäsi menettävänsä pojan kunnioituksen, äiti kauhistui ajatusta, että John katsoisi olevansa velvollinen auttamaan heitä.

Lopulta tuli päivä, jolloin Aarreaitta avattiin ja hänen isänsä, taiteilija, jonka luonteessa kuvastuivat ihmisen hienoimmat tunteet ja vaistot, oli lähtenyt liikkeeseensä.

John saattoi nähdä elävästi lähtöhetken. Mitään ei oltu sanottu. Hän oli juuri ottanut vanhan valkohapsisen ladyn syliinsä ja suudellut häntä. Siinä kaikki. Näytti aivan yhdenlaiselta kuin tuona aamuna, jolloin hän oli sanonut Johnille menevänsä valvomaan taulujen kehystystä. Kukaan ei olisi saattanut huomata, että hän oli menossa kärsimään jumalan tuomiota, koska oli vanhalla iällään epäonnistunut taiteilijana.

Näin John maalasi sielussaan kohta kohdalta koko kuvasarjan.

Äkkiä verhot puodin ikkunassa jakautuivat taas. Johnin silmät kiinnittyivät ja huulet avautuivat hänen pidättäessä hengitystään. Dresdeniläinen paimentyttö tuli taas esiin, tehden kumarruksensa yleisölle kuin marionetti. Sitten seurasi hänen isänsä pää ja hartiat. Hänen kasvoillaan elehti hymyily, ylpeän tyydytyksen paiste. Ne eivät olleet ostaneet sitä. Hinta oli ollut liian korkea. Dresdeniläinen paimentyttö houkutteli monta ostajaa Aarreaittaan soitellen luutullaan suloisia säveliään, mutta se livahti niiltä aina karkuun ikäänkuin kiinniottoleikissä. Se tanssi takaisin paikoilleen ikkunan keskelle, ja vanhat norsunluiset shakkinappulat kuuntelivat tylsinä ympärillä seisten sen houkutusmusiikkia. Olisi halunnut nähdä niiden edes nyökkäävän hyväksymisensä.

John tunsi palan kohoavan kurkkuunsa äkkiä. Hän tunsi juuri samaa mitä isäkin; hänen sielussaan liikkuivat samat väreet. Hän sai juuri saman helpotuksen tunteen, kun paimentyttö tuli takaisin ikkunaan. Jollei se olisi tullut, niin hän ei olisi voinut vastustaa haluaan kävellä puotiin ja toistaa joka sana keskustelusta, jonka oli kuullut.

Mutta se oli pelastettu taas kerran, ja huokaisten tyydytyksestä hän lähti kävelemään Rialtoa kohden, pää painuksissa.

Iltapäiväteetä juotaessa hän ei tehnyt mitään huomautusta isän poissaolosta. Pieni valkohapsinen lady vapisi pelätessään hänen kysyvän, mutta aivan suotta.

Vasta illalla, kun Claudina tuli suorittamaan juhlamenoja ja hän sanoi hyvää yötä, hän pani kätensä isän olkapäille ja suuteli hetken mielijohteesta hänen otsaansa. Sitten hän poistui huoneesta.

Molemmat vanhukset tuijottivat toisiinsa hänen mentyään. Mitä tämä tahtoi sanoa? Miksi hän oli tehnyt sen?

»Mitä ihmettä — hän ei ole suudellut sinua sitten kuin kahdeksanvuotiaana», sanoi äiti.

Vanha herra pudisti päätään miettien. — »Ei — en ymmärrä ollenkaan. Muistatko ensimmäistä iltaa, kun hän kieltäytyi, kun aioin kumartua suutelemaan häntä, punastui ja tarjosi peräytyen kätensä?»

Äiti hymyili.

»Sinua se ensin haavoitti hiukan.»

»Kyllä — mutta kun sinä sanoit sitten — 'John luulee olevansa jo aikamies', niin se tuntui minustakin aivan luonnolliselta. Eikä hän ole tehnyt sitä koskaan sittemminkään — ennenkuin nyt. Ihmettelenpä, miksi.»

Vanha herra meni tänä iltana vuoteeseen hyvin hiljaisena, ja vielä kauan sen jälkeen, kun Claudina oli vienyt lampun mukanaan, hän saattoi tuntea Johnin huulien polttavan otsallaan ja veren tulvahtavan poskiinsa. Jotakin oli tapahtunut, mutta oli vaikea ymmärtää, mitä. Jokin muutos päivänselvästi. Hän tunsi itsensä aivan noloksi, mutta vaipuikin uneen, ennenkuin ehti todeta, että hänen tunteensa olivat aivan samat kuin Johnin kahdeksanvuotiaana. Tässä juuri oli tapahtunut muutos. Lapsi oli nyt miehen isä, ja mies tunsi lapsen ensimmäistä noloudentunnetta — niin että nyt oli viimeinen rengas taottu peruuttamattoman menneisyyden ja kuluvan iäisyyden välille.