IV. TODELLINEN ÄITI.

Tänä iltana ei tuo valkohapsinen vanha lady vielä esittänyt kysymyksiään. Tulopäivän ilta oli omistettu Johnin työstä puhumiselle, hänen viimeisen kirjansa menestykselle, sen saamille arvosteluille. Vanhalla herralla oli varmat mielipiteet näistä asioista. Hän vahvisti puhettaan voimakkailla pään nyökkäyksillä, ja hänen vaimonsa kirkkaat ruskeat silmät seurasivat hänen liikehtimistään hyväksyvin ilmein. Hänkin nyökkäsi joskus. Vanha herra oli sanonut nämä samat asiat jo monta kertaa hänelle. Nyt, kun John oli kuuntelemassa, niillä tuntui olevan aivan uutuuden viehätys.

Tämä arvostelija ei ollut ymmärtänyt mitään arvostelunsa esineestä; tuo arvostelija oli osunut naulan päähän. Eräs oli ehkä liian runsas kiitoksessaan; muuan taas oli ottanut persoonallisen sävyn arvosteluunsa, joka pani säälimään siihen tuhlattua paperia.

»Tunnetko sen miehen, John?» hän kysyi oikeutetun suuttumuksen puuskassa.

John hymyili isänsä innostukselle. Nuorena ollaan niin paljon viisaampia — vanhana ollaan niin paljon nuorempia.

»Ulkomuodolta vain, — en ole tavannut häntä koskaan. Mutta hän arvostelee minua aina samalla tavalla. Minä luultavasti hermostutan häntä.»

Äiti tavoitteli hellästi hänen kättään. Katsomatta alas hän puristi kuihtuneet sormet kouraansa.

»Kuinka sinä voisit hermostuttaa häntä, kultaseni?» äiti kysyi. Se tuntui hänestä nähtävästi aivan käsittämättömältä.

»Kas — löytyy ihmisiä, joita me hermostutamme pelkällä olemassaolollamme, rakkaani. Minä en ole ainoa, joka ikävystytän häntä. Luullakseni häntä ikävystyttää oma itsensäkin.»

»Selvä se!» vanha herra löi nyrkkinsä painavasti tuolinsa käsinojaan. »Mutta hän saisi jättää henkilökohtaiset tunteensa pois työstään. Ja kuitenkin — tuollaista taitaa esiintyä aina ja iankaikkisesti. Oh — kunpa Herra soisi, että kaikki olisivat todellisia herrasmiehiä!»

Sillä tavoin hänen isänsä puhui, purkaen ulos kaiken innostuksensa, joka oli saanut niin kauan versoa hänen sydämensä syvyydessä.

Hänen oma työnsä ei innostuttanut häntä enää; sillä vaikka kohta taiteilija ylenkatsoisi palkkaansa, niin hän tuntee päivänsä laskeneeksi, kun yleisö ei tahdo enää maksaa hänen töistänsä. Koko hänen sydämensä oli nyt keskittynyt Johniin. John tulisi ilmilausumaan niitä asioita, joita hänen sormensa olivat kieltäytyneet koskettamasta. Hän oli huomannut sen riemuiten monessa lauseessa, monella sivulla tässä viimeisessä kirjassa. Hän, Thomas Grey, taiteilija, eli uudestaan John Greyssä, kirjailijassa, sanomalehtimiehessä. Pojan sielussa hänen oman älynsä ylösnousemus, hänen omien kykyjensä nuorentuminen, oleellinen rengas, hänen, joka oli muuttumassa tomuksi, ja niiden seikkojen välillä, jotka ovat iäisiä.

Vasta kun John oli ollut Venetsiassa pari kolme päivää, sai äiti kaipaamansa tilaisuuden.

Vanha herra oli lähtenyt Merceriaan tiedustamaan Aarreaitan vointia. Foscari näytti myyneen liian monta hänen rakastetuista harvinaisuuksistaan. Rahakäärö oli lähetetty hänelle edellisenä iltana — kolmesta empireviuhkasta, kalleuksista, jotka hän oli ostanut Pariisista parikymmentä vuotta sitten. Tukahduttaen huokauksensa oli valkohapsinen lady antanut suostumuksensa niiden Merceriaan viemiseen. Ainoastaan näytteeksi, oli hänelle luvattu. Niitä ei myytäisi koskaan kenellekään, ja vanha herra määräsi niille hinnan, joka olisi saattanut peloittaa ohikulkevat matkailijat järjiltään. Oli niin Foscarin tapaista löytää kyllin rikas ja kylliksi hullu ostaja niille. Vanhan herran sydän pamppaili, eikä hän uskaltanut oikein ensi kerran elämässään katsoa Johnia silmiin tehdessään anteeksipyyntönsä — täytyi mennä valvomaan erään taulun kehystystä — ja meni ulos jättäen heidät kahden.

Tämä oli juuri se hetki, jota John oli kauhulla ajatellut. Hän tunsi, että nuo kirkkaat ruskeat silmät olivat penkoneet hänen sydämensä syvimmissäkin sopukoissa ja odottaneet vain aikaansa tähän hetkeen saakka. Hän oli tuntenut niiden seuraavan itseään, minne hyvänsä hän menikään; hän oli todennut, että ne olivat lukeneet kaikista hänen toimistansa hänen sieluunsa kätketyn surun niin varmalla ounastuksella, että olisi jokseenkin hyödytöntä yrittääkään salata niiltä mitään.

Ja nyt he olivat lopultakin kahden. Aurinko poltti ikkunoiden läpi pieneen huoneeseen. Vanha puutarha alhaalla oli kalpea sen kuumuudessa.

Hetkisen John seisoi ikkunan luona hermostuneessa jännityksessä, koettaen löytää sanottavaa, joka johtaisi äidin ajatukset pois aiheesta, minkä täytyi varmasti olla hänen ajatuksissaan. Ja koko ajan katsellessaan alas vanhaan puutarhaan John saattoi vielä tuntea äitinsä odottavien silmien katseen, kunnes pelko, että äiti tekisi kysymyksen, johon hän ei voisi vastata, ajoi hänet puhelemaan umpimähkään, mitä vain.

Hän haasteli isän maalauksista, koetti turhaan saada selville, oliko hän myynyt tarpeeksi heidän toimeentulokseen, olivatko tilaukset yhtä lukuisat kuin ennen ja muuta sellaista. Hän jutteli tuhansista asioista, joiden oli täytynyt tapahtua sitten viime näkemän. Ja äiti vastasi kaikkeen hiljaa, hellästi, pakottamatta keskustelua aiheeseen, joka oli lähinnä hänen sydäntään. Todellinen äiti on viimeinen maailmassa kerjäämään luottamusta. Hänen täytyy voittaa se; sitten se tulee sydämestä. Johnin vaikeneminen sai hänet tuntemaan, ikäänkuin rukous olisi kadottanut voimansa tässä tilanteessa, jolloin hän olisi tarvinnut sitä enimmän.

Lopulta hän ei voinut enää kantaa sitä. Hän sanoi itselleen, ettei se voinut olla luottamuksen puutetta. John oli haavoitettu. Jokin asianhaara, jokin onnettomuus pakotti hänet vaikenemaan. Äiti tunsi vaistomaisesti sen painon. Hänen sydämeensä koski, ja hän tiesi, että Johnin sydämeen koski myöskin.

»John», sanoi hän viimein laskien molemmat kutistuneet kätensä Johnin käsiin, — »John, sinä olet onneton».

John koetti kohdata hänen silmänsä, mutta ne olivat liian kirkkaat, ne katsoivat liian terävästi, ja hänen omat silmänsä painuivat. Seuraavassa tuokiossa nuo voimattomat kädet vetivät hänet polvilleen tuolin viereen, Johnin pää oli haudattu hänen syliinsä, ja äidin kädet sivelivät pojan tukkaa hellästi, rauhoittavasti.

»Sinä voit kertoa minulle kaiken», hän kuiskasi; ja ah, mitä hirveitä asioita kulkikaan hänen mielikuvituksessaan! Hirveitä asioita hänelle, mutta John olisi hymyillyt kuullessaan ne. »Sinä voit kertoa minulle kaiken», hän kuiskasi uudelleen.

»Ei ole mitään kertomista, rakkaani», John vastasi.

Sillä todellakaan ei ollut mitään kertomista; ei ainakaan mitään, minkä äiti olisi ymmärtänyt. Voisiko hän koskaan tuomita oikeudenmukaisesti Jillin avioliittoa toisen miehen kanssa, jos hän tietäisi? Hän asettuisi tietysti Johnin puolelle. Tuo hellä hyvä sydän ei osannut tuomita muuten kuin hänen hyväkseen. Äiti saisi väärän käsityksen asioista, ja se ei saanut tapahtua. Niin paljon kuin hän kaipasikin myötätuntoa, niin sen puute oli kuitenkin parempi kuin väärinymmärrys.

»Ei ole mitään kertomista», hän toisti.

Äiti silitteli yhä hänen päätään, eikä sormien kosketuksessa ollut mitään kärsimätöntä.

»Koskeeko se Pyhän Josefin neitoa?» kysyi äiti hiljaa, muistaessaan Jillin ja kohtauksen Kensington Gardensissa. »Hänenkö vuokseen olet onneton?»

John nousi hitaasti jaloilleen. Äiti katseli häntä, kun hän haluttomasti painui ikkunan luo. Tämä oli jännittävä hetki. Nyt juuri oli hänen kerrottava, muuten hän sulkisi kirjan, eikä äiti näkisi enää jälkeäkään olennosta, joka oli piirretty lähtemättömästi sen sivuille. Hän pidätti hengitystään tarkatessaan Johnia, hänen kätensä tekivät tietämättään vetoavan liikkeen. Jos hän nyt puhuisi, saattaisi Johnin ratkaisu muuttua. Vain hänen silmänsä rukoilivat mykkinä pojan luottamusta.

Äidin mieltä kidutti tällä hetkellä epätietoisuus. Kuinka paljon suuria tunteita mies luuleekaan omaavansa, niin lopultakin nainen rakastaa enemmän. Nainen rakastaa, ja miestä rakastetaan. Hän voi luulla tuhansia kertoja olevansa selvillä tunteen kaikista syvyyksistä, mutta sittenkin, suuri sydän, kärsivällisyys, suvaitsevaisuus, ne ovat etupäässä naisten hyveitä.

Jos nämä ominaisuudet kuuluisivat miehelle, jos John olisi omannut ne, hän ei olisi voinut vastustaa äitinsä hellää vetoomusta. Mutta kun miehen sydän on haavoitettu, niin hän sitoo haavansa ylpeydellä.

Kääntyen ikkunasta John kohtasi äitinsä silmät.

»Ei minulla ole mitään kertomista, rakas», hän sanoi katkerasti. »Älä kysy minulta, siinä ei ole mitään kertomista.»

Äidin kädet vaipuivat rauhallisesti syliin. Jos tuskan kärsiminen voi olla moitetta, ja ehkäpä se onkin ainoa moite, jonka Jumala myöntää meille ihmisille, niin silloin hänen silmissään oli nuhtelua. John näki sen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas hänen sivullaan syleillen häntä, suudellen hänen ryppyisiä poskiaan. Mitäpä haittasi, vaikka hän saattoikin epäjärjestykseen huolellisesti paikoilleen pannun pitsihilkan äkillisellä mielenkiihkollaan? Ei tehnyt kerrassaan mitään, kunhan hän vain kertoisi kaiken.

»Älä pidä minua epäystävällisenä, pikku äitiseni. Minä en voi puhua siitä, siinä kaikki. Sitäpaitsi siinä ei ole mitään, ei kerrassaan mitään sanottavaa. Minä luulen, etten tule näkemään häntä enää koskaan. Me olimme ystäviä, siinä kaikki — ainoastaan ystäviä.»

Tämäkin oli enemmän kuin mitä hän itsekään saattoi kestää. Hän nousi nopeasti, työntäen takaisin itkun, joka uhkasi pulputa hänen kurkustaan. Kyynelet eivät sovi miehelle. On järkevin, luonnollisin asia maailmassa, että hän inhoaa niitä, ja siksi hän tietääkin harvoin, jos koskaan, mikä ihana hetki naisen elämässä on, kun mies itkee sylilapsen lailla hänen olkapäätänsä vasten. Tämä on aivan oikein, sillä naiset tuntevat ilmankin hyvin voimansa. Ja tällaisina hetkinä he toteavat olevansa kaikkivaltiaita.

Ja tämän vuoksi luonto säätää, että miehelle on alentavaa, heikkoa vuodattaa kyyneleitä naisen läsnäollessa. Epäilemättä luonto on oikeassa.

Ennenkuin kyynelet olivat ehtineet nousta hänen silmiinsä, John jätti huoneen. Talon alla holvikäytävän varjossa hän hieroi ne pois poskiltaan, sillä aikaa kuin vanha herttainen lady istui samalla paikallaan, ajatellen tuhansia syitä siihen, miks'ei John enää koskaan tapaisi Pyhän Josefin neitoa.

Eikö hän rakastanut Johnia? Olivatko he riidelleet? Tunnin mietiskelyn jälkeen äiti pysähtyi viimeiseen olettamukseen. He olivat riidelleet.

Sitten hän asetti hilkkansa kohdalleen.