X. HELMIKUUN KUUDESTOISTA PÄIVÄ LONTOOSSA.

Luonto kammoo tyhjää tilaa, mutta se ei ole mitään sen inhon rinnalla, jota se tuntee päättämätöntä työtä kohtaan. Ajan ikuisessa kutomuksessa ei sallita yhtään irtonaista langanpäätä. Ja niinkin epäjohdonmukaisessa aiheessa kuin on tarina Suloisesta Järjettömyydestä täytyy saada aikaan jonkinlainen lopullinen pyöristys, lankoja ei voi jättää riippumaan, jottei kuvan säännöllisyys turmeltuisi.

Kun John sanoi Jillille hyvää yötä fondamentan rapuilla, kun nenäliinan viimeinen liehaus oli sumentunut läikähtelevän veden heijastuksiin, hän oli kääntynyt takaisin taloon siinä uskossa, että tarina oli auttamattomasti lopussa. Viimeinen sana oli kirjoitettu. Mitä Jilliin tuli, hän saattoi sulkea kirjan ja kiittää kohtaloa, että se oli näyttänyt hänelle ihanteen, paljon korkeamman elämän keskitasoa.

Mutta hän ei ollut näissä laskelmissaan ottanut huomioon kahta valkoista päätä ylhäällä ikkunassa.

Mikäli hänen silmänsä saattoi tajuta, niin kohtalo oli täyttynyt, tyhjentänyt sakkansa viimeiseen pisaraan. Mutta vanhuksien laita oli toinen. He eivät olleet vielä tyydytettyjä, heille oli tarina vasta juuri alkanut. Heille se oli viimeinen sukkula, jonka viuhkominen edestakaisin kutoisi menneisyyden nykyisyyteen ja siten täyttäisi heidän lopullisen tarkoituksensa.

Tästä lähtien pieni valkohapsinen lady katsoi eteenpäin Johnin avioliittoon Jillin kanssa kuin koko elämänsä toiveiden summaan. Hän eli — hän ajatteli — hän järjesti olemassaolonsa vain sen huomioonottaen. Hänen pettymyksensä oli liikuttava, kun hän sai Jillin pienen kirjeen, jossa tämä kertoi lähdöstään seuraavana päivänä. Mutta hänen uskonsa ei horjunut; hänen toiveitaan ei oltu tuhottu. Hän näki vielä romaaninsa viimeisen leimahduksen, ennenkuin liekki alkaisi vavahdella ja sammuisi lopulta tyystin.

Hän puhui tästä Johnille tietysti. Istuessaan eräänä päivänä puutarhaan avautuvassa ikkunassa hän kertoi Johnille tunteistansa; ja siinä eivät auttaneet hänen vastaväitöksensä. He rakastivat toisiaan — se oli päivänselvää! Äiti puhui arvovaltaisesti, niinkuin naiset yleensä puhuvat näistä asioista. Kukapa siihen paremmin kykenisikään kuin he?

»Luuletko hänen todellakin rakastavan minua, äiti?» kysyi John toivon äkkiä viritessä liekkiin.

Äiti otti hänen kätensä ja kietoi toisen kätensä hänen kaulansa ympäri.

»Minkä vuoksi luulet hänen tulleen Venetsiaan?» hän kysyi. »Hän voisi tehdä sinun puolestasi mitä hyvänsä — mennä mihin tahansa saadakseen tavata sinua. Etkö usko sitä?»

Lauseiden valinta ei sattunut olemaan oikein onnellinen. Oli seikkoja, joita Jill ei tekisi hänen vuokseen. Tästä hetkestä lähtien hän sulkeutui kuoreensa. Hän ei voinut pakottautua kertomaan äidilleen koko totuutta, senvuoksi oli parasta vaieta kokonaan.

»Hänen vanhempansa ovat liian rikkaita», hän sanoi tehden toivottoman liikkeen ja nousten tuoliltaan. »Heidän suhteissaan on yhtä ja toista, jota minä en voi kertoa sinulle. Minulla ei ole oikeutta yrittää voittaa häntä. Siitä tulisi vain läpeensä onneton juttu.»

Tästä hetkestä lähtien hän karttoi tätä aihetta; tästä hetkestä lähtien hän oli järkkymätön, kun vanha rouva koetti hyökätä hänen kimppuunsa maailmantuntemuksensa aseilla.

»Minä en saa Johnia puhumaan», hän valitti eräänä iltana miehelleen. »Hän ei tahdo virkkaa mitään koko asiasta.»

Vanha herra syleili häntä pimeässä.

»Sinä teet vain itsellesi pahaa mieltä, pikku vaimoseni», hän sanoi unisena. »Minä heräsin kerran viime yönä, ja sinä olit vielä valveilla. Nukuitko sinä ollenkaan?»

»Hyvin vähän», myönsi vanha rouva.

»Mutta sinä et saa surra. Anna luonnon tehdä tehtävänsä. Nuoret miehet nousevat aina satulaan ja yrittävät taittaa peitsiä luontoa vastaan, ja naiset taas koettavat avustaa luontoa. Se on ajan tuhlaamista, rakkaani. Luonto on kuin tuulimylly. Se jauhaa meidät kaikki hienoksi jauhoksi, kun tuuli puhaltaa. Ei ole hyvä käydä otteluun sen kanssa tuulisena päivänä, eikä ole hyvä yrittää kääntää sen siipiä, kun on tyyni. Tuuli rupeaa puhaltamaan —» hän haukotteli ja kääntyi toiselle kyljelle — »kyllä piankin». Ja hän painui uneen taas.

Pieni valkohapsinen lady unohti surunsa tänä iltana, luottaen miehensä filosofisiin mietelmiin. Hän kääntyi samaan suuntaan kuin miehensäkin ja nukahti myös. Ja kun tämä sattui yöllä kääntymään, niin hänkin kääntyi. Kahdenkymmenenseitsemän vuoden aikana tällaiset seikat muuttuvat koneellisiksi. Elämä on helpompaa kahdenkymmenenseitsemän vuoden kuluttua, jos vain on kestänyt siihen saakka.

Mutta ennenkuin John lähti, hänen huolensa alkoivat taas, ja uskaltamatta puhua niistä Johnille hänen oli kannettava surunsa hiljaisuudessa.

John vältteli itsepintaisesti kaikkia hänen heikkoja johtamisyrityksiään, katkaisi ne äkkiä ja poikkesi toiselle polulle.

Lähtöpäivänä hän toivoi vielä Johnin puhuvan ja hän kuiskasi hellästi häntä syleillessään: —

»Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle, John?»

»Ei mitään, ei mitään, rakkahin», John vastasi lisäten hyväilyjään huomatessaan katkeran pettymyksen katseen äitinsä silmissä.

Sitten hän oli mennyt. Kokonaiseen vuoteen eivät korkeaikkunainen iso sali ja siihen pilkistävä pieni asuinhuone kaikuisi hänen äänestään. Kokonaisen vuoden nämä kaksi vanhusta, ilta illan perästä, katsahtaisivat hämmästyneinä ylös Claudinan tullessa juhlamenoja suorittamaan; he huudahtaisivat aina uudelleen: — »Ette suinkaan tahtone väittää kellon olevan jo kymmenen, Claudina?» Mahdollisesti päivien kadotessa ja vuoden lyhentyessä hämmästys kävisi hauraammaksi ja huudahdus vähemmän pontevaksi kuin tavallisesti.

Vanha rouva huoahti peläten sitä ajatellessaan. Jollei John olisi vielä vuodenkaan kuluttua viettänyt häitänsä Jillin kanssa? Hän meni makuuhuoneeseensa pienen alttarin ääreen ja aloitti esirukouksen — yhden niistä monista, jotka hän tunnontarkasti aloitti ja lopetti ennenkuin vuosi oli vierinyt loppuun.

John palasi töihinsä Lontooseen, mutta hän jätti jälkeensä voimia työskentelemään, joista hän ei tietänyt mitään. Vanha herra oli aivan oikeassa. Luonto ei tarvitse välittävää kättä. Siemen oli kylvetty vanhan valkohapsisen ladyn mieleen, ja hänessä kohtalo löysi täyttymyksen.

Ensimmäisinä viikkoina hän vältti kiellettyä aihetta tavanmukaisissa kirjeissään Johnille sitkeydellä, jota hän ei voinut koskaan toivoa voivansa säilyttää; ja sen tiesi hänen miehensäkin vallan hyvin. Tämä sitkeys ei katkennut yhdellä kertaa. Hän aloitti tekemällä viattomia Jilliä koskevia vihjauksia; sitten lopulta, kun niihin ei tullut vastaukseksi sanaakaan Johnin puolelta, hän antoi vallan intohimoiselle toiveelleen, joka kulutti häntä, ja aloitti pitkän sarjan neuvovia ja opastavia kirjeitä. Ne olivat vanhan naisen neuvoja, joka luulee maailman olevan saman paikan, kuin mikä se oli hänen tyttönä ollessaan.

»Oletko koskaan puhunut hänelle, John?» hän kysyi eräässä kirjeessään. »Silmilläsi kyllä, huomasin sen tuon iltapäiväteen aikana. Mutta silmäkieli ei riitä naiselle, joka ei ole koskaan kuullut puhutun sanan kaikua korvissaan.

»Kerro hänelle rakkaudestasi — pyydä häntä vaimoksesi, ja jos hän sanoo ei, niin älä usko häntä. Naiselle on enemmän tai vähemmän mahdotonta myöntyä ensimmäisellä kerralla.

»Sinä sanoit hänen vanhempiensa olevan varakkaita; että he ovat eri asemassa kuin sinä. Tiedänhän minä, että veri on vettä sakeampaa, mutta rakkaus voittaa ne molemmat. Ja kaiken lopuksi, he katsovat asiaa varakkuuden näkökannalta — siis ruumiilliselta. Te katsotte sitä sielulliselta. Suureita ei voi verrata.

»Makasin kauan valveilla viime yönä ja muistelin kaikkia niitä vastuksia ja koettelemuksia, joita me saimme kestää, ennenkuin löysimme oman sopukkamme maailmasta. Ja siksi minä tiedän, kuinka paljon enemmän merkitsee rakkaus kuin nuoruus tai rikkaus, huvi tai helppous.

»Luulen hänen oppineen lyhyessä täälläoloajassaan pitämään minusta. Niin harvoin kuin nainen näyttääkin sydämensä toiselle, niin eräänä hetkenä — silloin kun hän tuli kanssani pesemään käsiään marmeladikakkujen jälkeen — hän sanoi, että sinä muistutat hänen mielestään minua. Ja naisten kesken voidaan ylipäänsä vain vertauksilla määritellä asioita.»

»Lähetän sinulle rannerenkaan hänelle annettavaksi.»

»Se on hyvin vanha. Toisen kerran lähetän sen historian. Joka tapauksessa se kuului kerran eräälle venetsialaiselle vallasnaiselle Leonardo Loredanon ollessa doogina. Anna se hänelle omana lahjanasi. Lahja, olkoonpa vaikka kuinka vähäpätöinen, merkitsee paljon naiselle. Hän huomaa siinä tarkoituksen — juuri sen tarkoituksen, jonka minä lähetän tämän mukana.

»Ah, rakas poikani, etkö tahdo kertoa minulle mitään? Etkö tunne, kuinka sydämeni kaipaa kipeästi kuulla uutisia onnestasi? Tämä on viimeinen onni, mikä enää voi tulla osakseni. Älä viivytä sitä liian kauan.»

Tällaiset otteet pienen valkohapsisen ladyn kirjeistä pojalleen Johnille kolmen kuukauden ajalta hänen ja Jillin ensimmäisen kohtaamisen jälkeen voisivat täyttää monta sivua tästä kertomuksesta. Mutta nämä muutamat rivit, jotka otin tähän Johnin suostumuksella, riittävät näyttämään, kuinka kiinteästi hänen sydämellään oli Johnin rakkauskertomuksen onnistuminen.

Toivoen vaiteliaisuutensa saavan hänet vähitellen unohtamaan koko jutun ja Jillin olemassaolonkin John kierteli ja lykkäsi päivästä päivään totuuden kertomisen. Sitäpaitsi hänen täytyi tunnustaa itselleen, että noiden jokaviikkoisten kirjeiden lukemiseen liittynyt tuska tuotti myös jonkinlaista hämärää tyydytyksen tunnetta. Tämä oli taas ehkä järjettömyyttä, mutta se piti hänen sielussaan vireillä jonkinlaista todellisuuden tuntua. Hän odotti niitä ilmauksina elämästä, joka oli liian ihana muuta kuin uneksittavaksi. Ja samoinkuin itämaalainen ottaa opiuminsa ja vetäytyen luolansa himmeään varjoon luulee olevansa taivaan ilossa, John luki äitinsä kirjeitä Fetter Lanen varrella. Eivätkä Mrs. Rowsen käynnit, katukaupustelijoiden huudot enemmän kuin papukaijankaan kirkuminen kadun toiselta puolen kyenneet herättämään häntä unestaan.

Lähes kolme kuukautta, viikko viikolta hän vastaanotti noita kirjeitä, uneksi uniaan ja kirjoittaen takaisin vanhalle valkohapsiselle ladylle koetti lieventää sielunsa ikävöintiä.

Lopulta sitä ei voinut enää jatkaa. Voitte kääntää kellon viisareita taaksepäin mielihyviksenne, mutta välttämätöntä ette voi torjua. Tuli kirje, jossa äiti kertoi, ettei hän aikonut enää kirjoittaa. Siinä ei ollut kärsimättömyyttä eikä suuttumusta, mutta tuntui aivan siltä, kuin äiti olisi hiljaa laskenut ompeluksen syliinsä auringonlaskun jälkeen ja sanonut hellästi, ettei hän enää erota pisteitä.

Silloin John, tuntien mitä oli menettänyt, keksi toisen petollisen hurmauskeinon, tällä kertaa sielunhurmauksen.

Hänen vanhempansa tunsivat Jillin vain Miss Dealtrynä. He eivät tietäneet hänen asuntoaan eivätkä olleet selvillä hänen sukulaisistaan. He eivät voineet päästä yhteyteen hänen kanssaan millään tavoin.

Kauan aikaa hän katseli äitinsä viimeistä kirjettä, jossa tämä sanoi lakkaavansa kirjoittamasta Jillistä.

»Hän toivoo rakkaudenkertomusta — siunattu olkoon hänen sydämensä!» hän — sanoi miettivästi; ja kun Mrs. Morrellin kissa tuli samassa sisälle, hän toisti sen kissan mielihyviksi. »Hän toivoo rakkauskertomusta.» — Kissa räpytti silmiään, nuoleskeli hyväillen viiksiään karkealla punaisella kielellään ja istuutui kuuntelemaan hetkeksi, kosk'ei toinen kissakaan sattunut olemaan näköpiirissä.

»Ja kautta Jupiterin!» huudahti John, »hän tulee saamaan sen!»

Miss Morrell kiersi häntänsä ympärilleen ja osoitti merkillistä tarkkaavaisuutta.

»Minä kirjoitan hänelle kertomuksen», sanoi John Miss Morrellille; »kertomuksen suloisesta järjettömyydestä — hiukan totta ensin, ja loput sepitetään kertomuksen kuluessa.»

Ja siinä paikassa hän istuutui kirjoittamaan vastausta.

Oli tarpeen kohdata Jill uudelleen vanhan valkohapsisen ladyn mielenkiinnon elvyttämiseksi.

Kekseliään johdannon jälkeen, jossa hän selitti vaikenemisensa kuluneiden kuukausien aikana, hän alkoi kuvailemalla heidän toisen kohtauksensa Kensington Gardensissa — silloin kun Jill kulutti koko aamupäivän kertoessaan hänelle, ettei voikaan tulla sinä päivänä.

»Epäilemättä Luoja olisi voinut tehdä paljon sopivampia paikkoja romaanin syntymiselle kuin Kensington Gardensin», hän aloitti, »mutta tuskinpa Hän koskaan teki.»

Ja tällä tavoin kudottiin järjettömyyden viimeinen kirjaelma.

Hän kertoi tosin äidille, että kaikki oli vielä salaista. Jillin täytyi salata se vanhemmiltaan. Niinpä niin, sehän olikin totta! — Oli sitäpaitsi hyväkin, että hän oli huomannut mainita sen, sillä vanha rouva oli saattaa hänet noloon tilanteeseen. Tämä pani nimittäin hänen kirjeeseensä myöskin kirjeen Jillille ja pyysi hänen toimittamaan sen edelleen, kosk'ei äiti tietänyt osoitetta.

Hän irvisti Miss Morrellille sen saadessaan, ikäänkuin kysyäkseen, mitä tämä tekisi sellaisissa olosuhteissa. Miss Morrell haukotteli. Tuo oli niin typerää. Tähän asti hän oli osoittanut asiaan innostusta; oli tullut joka päivä ensimmäisen kirjeen kirjoittamisen jälkeen saamaan maitoannoksensa ja kuulemaan viimeiset uutiset. Mutta jos John aikoi tehdä hänelle tuollaisia kysymyksiä, oli ikävystymisen vaara tarjona. Tietysti tässä voi menetellä vain yhdellä tavalla. Miss Morrell saattoi nähdä sen, ja John myöskin. Hän vastasi itse kirjeeseen — kirjoitti naisen käsialalla, toisin sanoen, jokainen kirjain nojautui taaksepäin. kirjoitti kaikki tärkeät asiat sitten kun kirje oli lopetettu ja töhersi vielä täyteen päivänmäärän ja osoitteen välin; sitten hän vielä tavoitellen äärimmäistä todenmukaisuutta kirjoitti kaksi sanaa joka sivulla väärin.

Tällä tavoin hän sai kaksi kirjettä joka viikko ja vastasi kumpaankin itse, pannen niihin enemmän työtä ja vaivaa kuin teoksiinsa.

Tämä oli kaikki oivallista ja yksinkertaista niin kauan kuin sitä riitti. Mutta Miss Morrellkin, jonka silmä ei ollut erehtymätön ainoastaan vainutessaan maidon säilytyspaikkaa, varoitti häntä seurauksista. Eräänä aamuna John sai kirjeen pieneltä valkohapsiselta ladyltä, jossa kysyttiin, milloin he aikoivat viettää häänsä.

Vallan tyynesti John istuutui ja vastasi: —

»Häämme ovat helmikuun kuudentenatoista päivänä. Minä olen vuokrannut pienen talon maalta. Se maksaa neljäkymmentä puntaa vuodessa. Arvelin viisaaksi aloittaa taloudellisesti. Pääoven edessä on pieni maalainen kuisti, jonka Richardson-ruusut melkein peittävät. Talon edessä on kymmenen jalan mittainen puutarha, jonka erottaa tiestä kahden jalan korkuinen puuaita. Siinä on portti, joka on aina lukossa, etteivät murtovarkaat pääsisi sisään. Kolme hoikkaa kastanjaa antavat puutarhalle rehevän, taivaallisen ulkoasun. Takana on pieni nurmikko, jolla voi leikkiä palloleikkejä: olen mitannut sen itse, se on kolmekymmentäyhdeksän ja puoli minun pisimpiä askeleitani. Ja keskellä on omenapuu, joka lupaa kantaa tänä vuonna hedelmiä kolmen edestä.»

Miss Morrell sulki silmänsä hiljaisesti myöntyen, kun John luki tämän hänelle. Hän olisi mahdollisesti voinut moittia Johnia tuhlaavaisuudesta ja kysyä ihmetellen, luulisiko tämä vielä kykenevänsä toimittamaan hänelle jokapäiväisen maitoannoksen, pitäessään yllä kahta taloutta. Mutta hän ei sanonut kuitenkaan mitään, kuunteli vain kärsivällisesti Johnin kertoessa järjestelyistään.

»Minä unohdin kertoa sinulle», John sanoi ottaen Miss Morrellin polvilleen, »että Lizzie Rowse lopettaa nimilappujen liimaamisen ja tulee meille palvelustytöksi, kokiksi ja rouvan oikeaksi kädeksi seitsemän shillingin ja kuuden pencen viikkopalkasta — siihen luettuna olutrahat, joita hän ei saa juoda. Olisin maksanut enemmänkin, mutta hän ei huolinut. Minun ei käynyt kertominen hänelle, että koko yritys oli toistaiseksi vain paperilla. Hän saa siitä kuusi penceä enemmän kuin lappujen liimaamisesta eikä hän sanonut huolivansa pennyäkään päälle. Hän sanoi, että minä olen ollut aina niin ystävällinen hänelle.»

Miss Morrell kuunteli tätä ylenkatseellisesti. Mrs. Rowse ei sattunut juuri nyt olemaan hyvässä huudossa. Hänestä ajateltiin sangen pahoja toisessa ja kolmannessa kerroksessa — ja mikä pahempaa, ne lausuttiin ilmi kyllin äänekkäästi, jotta Miss Morrell ja hänen toverinsa olivat kuulleet ne.

Mrs. Rowse oli nähtävästi kaatanut hiukan vettä lattialle ensimmäisen ja toisen kerroksen välikössä, jossa oli vesijohto koko talon yhteistä tarvetta varten. Valutetun vesimäärän voi määritellä muutamiksi pisaroiksi. Ensi silmäyksellä tämä tuntuu verraten turhalta, mutta kun ottaa huomioon, että Mrs. Brown oli itse ostanut toiseen kerrokseen johtaville rapuille korkkimaton, tehdäkseen sisäänkäynnin hallituspalatsiinsa koristeellisemmaksi, saattaa hyvin ymmärtää, kuinka häpeällinen rikos tämä oli.

Mrs. Rowse oli puhjennut puhumaan siitä ja ensimmäisen kerroksen asukkaiden siivottomista tavoista yleensä niin kuuluvalla äänellä, että koko talo oli heti selvillä asian luonteesta. Seurauksena ilmestyi vesijohdon yläpuolelle seinään ilmoitus: — »Jos kuka kaataa vettä, on hänen ystävällisesti luututtava se pois.»

Miss Morrelliin oli tietysti suuresti vaikuttanut Mrs. Brownin koristelematon kieli ja voimakkaat mielipiteet. Siitä aiheutui loukkaantuminen Johnin puheesta.

Kun John oli lopettanut esityksensä Lizzie Rowsen herttaisuudesta ja hyvistä ominaisuuksista, Miss Morrell loikkasi tyynesti alas hänen sylistään. Hän oli liian loukkaantunut ilmaistakseen ajatuksiaan, ja häntä pystyssä hän käyskeli ylväästi huoneesta ulos.

Aika riensi. Tultiin vaarallisen lähelle helmikuun kuudettatoista päivää. Mutta John otti kaiken rauhallisesti; luultavasti niin onkin tapana tehdä, kun nämä asiat tapahtuvat vain paperilla. Hän sepitti huolellisesti kirjeitään päivät pitkät.

»Me olimme eilen illalla teatterissa», hän sanoi eräänä aamuna Miss Morrellille. »Otin mukaan Mrs. Rowsen, Lizzien ja Maudin. Molemmat tytöt söivät itsepintaisesti appelsiineja, kunnes Maud sattui saamaan suuhunsa pilaantuneen; sitten he lakkasivat. Olin iloinen siitä, sillä vaivasin juuri aivojani, millä saisin heidät lopettamaan loukkaamatta heitä.»

Miss Morrell katsoi tyynesti häntä silmiin.

»Sinun ei pitäisi viedä sellaisia ihmisiä teatteriin», hän sanoi.

John ei välittänyt hänen huomautuksestaan. »Se oli Jillin keksintö», hän vastasi.

Kuudentenatoista päivänä helmikuuta he menivät siis naimisiin. Miss Morrell tuli juhlan kunniaksi juomaan maito-osuutensa samana aamuna.

Hän asteli sisään naputtamatta. Se oli hänen etuoikeutensa. John istui pöydän ääressä pää käsiin haudattuna, olkapäät vavahdellen nyyhkytyksistä, joissa ei ollut kyyneliä. Ja siinä pöydällä hänen edessään, käärepaperit viskottuina ympäri, oli kaksi dresdeniläistä porsliinipaimenta, soitellen iloisesti luutuillaan. Toisen kaulassa riippui kortti, johon oli kirjoitettu: — »Johnille hänen hääpäivänään — rakastavalta isältä.»