VII. ULJAAN »ALBATROSSIN» MATKA.

Tällä tavoin kohtalo ja yhteensattumisen pitkä käsi yhtyvät leikkiin jokaisen romaanin laadinnassa. Yhteensattumus järjestelee taitavasti. Onko sillä nyt sitten paljon työtä sovittaessaan yhteen Sardiniakadun kappelin ja Kensington Gardensin? Tuskin! Runoudessa ehkä ja valtateitten varsilla, saattaa olla; mutta tämä ei ole runoutta. Tämä on totta.

Romaani sitten, saadaksemme sille uuden määritelmän, on asianhaarojen ketju, joka epämääräisestä kaaoksesta sitoo kaksi elävää olentoa toisiinsa ja ohjaa ne määrättyyn loppupisteeseen. Loppuun, joka riippuu ketjusta itsestään ja saattaa olla sydän, hiuskiharainen tahi risti, tai tikari tai kruunu, — sitä ei voi koskaan tietää, ennenkuin viimeinen rengas on taottu.

Kun John katsoi Pyhän Josefin neidon silmiin — siten hän oli nimittänyt tuntematonta tuosta hetkestä lähtien — hän tunsi Kohtalon pistäneen sormensa leikkiin. Hän sanoi minulle kerran jälkeenpäin:

»Kohtaat tässä maailmassa vain ihmisiä, jotka olet määrätty kohtaamaan. Toivotteko tapaavanne heidät tai ette, on toinen seikka, eikä se mitenkään voi lahjoa Sattuman kättä.»

Hän tosin yleisti, mutta se on vaippa, jonka varjossa mies puhuu itsestään.

Olkoon kuinka hyvänsä, pitäköön tuo laki paikkansa tahi ei, he kohtasivat toisensa. John näki hänen silmissään jälleentuntevan välähdyksen; sitten hän nousi jaloilleen.

Tietoisuus siitä, että olette Kohtalon käsissä, antaa teille rohkeutta. John marssi suoraan hänen luokseen ja nosti hattuaan.

»Nimeni on Grey», hän virkkoi, »John Grey. Olen vakuutettu siitä, että Pyhä Josef on jo esitellyt meidät, mutta unohtanut sanoa teille, kuka minä olen. Jos minä olen liian herkkäuskoinen, niin sanokaa vain, ja minä ymmärrän täydellisesti.»

Niin — mitä tähän vastaisi? Te voitte sanoa miehelle, että hän on julkea; mutta tuskin, kun hän tunkeilee tällä tavalla. Sitäpaitsi hänellä oli Kohtalo takanaan, joka pani sanat hänen suuhunsa.

Nainen hymyili. Oli mahdotonta menetellä toisin.

»Luuletteko, että Pyhä Josef hyväksyttäisiin meidän seurapiiriimme?» hän kysyi.

»Siitä ei ole epäilystäkään», John vastasi. »Pyhä Josef oli hyvin siisti mies.»

He kääntyivät kuullessaan kapteenin huudon, kun »Albatross» laski rantaan. Lasti purettiin viipymättä ja saatettiin riemuiten omistajalleen.

»Tämä on rautalasti», sanoi John. »Sitten me luullakseni olemme nyt Friscossa.»

»Mistä te sen tiedätte?»

»Kuulin annettavan purjehdusmääräyksen Lontoon satamassa kymmenen minuuttia sitten.»

Nainen katsoi vuoroon veljeensä, vuoroin Johniin, salaten hymynsä. John tarkkasi häntä. Hän harkitsi nähtävästi mielessään, mitä tekisi.

»Ronald», hän sanoi, sitten kun silmät olivat lopettaneet vaelluksensa ja tulleet tulokseen, »tässä on ystäväni, — Mr. Grey».

Ronald tarjosi känsäistä kättään.

»Hyvää päivää, sir.»

Eikö tämä selvittänyt asioita? Pyhä Josef oli kestänyt koetuksen. Hän oli sanonut — »tämä on ystäväni».

He löivät kättä tarmokkaasti. Se oli yleinen tapa niiden kesken, jotka liikkuivat valtamerillä.

»Milloin aiot lähteä seuraavalle matkalle?» John kysyi.

»Niin pian kuin saamme hiekkalastin.»

»Ja minne matka tulee?⁸

»Lagoksen satamaan — Länsi-Afrikkaan.»

»Vaarallinen maa, eikö olekin? Kuumetta? Valkoisen miehen hauta, ja kaikkea muuta sellaista?»

»Niin on määräys», Ronald lausahti järkkymättömästi, katsoen sisareensa hyväksymistä varten.

»Etköhän sinä voisi toimittaa minun puolestani erästä salaista asiaa», John virkkoi. Hän pani pienen painon sanalle salainen. »Voisitko ottaa viedäksesi yksityispapereita ja hiipiä saartoketjun läpi?»

Yksityispapereita! Salainen toimitus! Saartoketjun murtaminen! Uljas laiva Albatross oli rakennettu juuri tuollaisia vaarallisia toimituksia varten.

John otti lyhyen kertomuksen taskustaan.

»Hyvä — pyytäisin sinua ottamaan tämän mukaasi Venetsian satamaan. Venetsian satamaan Adrianmeren rannalla, ja luovuttamaan sen omakätisesti eräälle — Thomas Greylle. Jos voit pitää sen salaisena etkä puhu sanaakaan kenellekään tehtävästäsi, niin ansaitset pienen omaisuuden. Oletko halukas ryhtymään siihen, ja ottamaan osaa voittoon?»

»Teemme parhaamme, sir», Ronald vastasi.

Sitten vietiin salaiset paperit laivaan — uljas laiva Albatross purjehti tiehensä.

Toinen merimies tuli juuri, kun hän oli nostanut purjeet.

»Mitä lastia sinulla on tällä kertaa?» hän kuiskasi.

Ronald käveli edelleen.

»En saa sanoa», hän vastasi jämerästi, ja sellainen salaperäisyyden tunnustus jätti hänet alttiiksi kaikille hyökkäyksen vaaroille. Ehkäpä tuo toinen merimies otettiinkin luottamukseen osalliseksi ja hän sai sitten leikkiä Thomas Greytä lammikon toisella puolella. Vaikea tietää. Ei voi olla koskaan varma, mitä saattaa tapahtua romanttisen seikkailun maailmassa.

John seurasi heidän poistumistaan, jottei hänen intonsa saada puhutella siskoa yksin olisi ollut liian silmiinpistävä. Sitten hän kääntyi, ehdotti istuttavaksi jalavain alle, ja he kävelivät hiljaisuuden vallitessa ruohikon poikki kahden pienen tuolin luokse, jotka olivat aivan lähekkäin.

He istuutuivat, vieläkin äänettöminä, katsellen ihmisiä, jotka kävelivät lammikon rannalla risteilevillä poluilla. Lapsenhoitajia ja lapsia lukemattomat määrät, sillä Kensington Gardensissa kasvaa lapsia kuin tulpaaneja. Aurinko tuo ne esille niinkuin tulpaanitkin, ja puutarhurit istuttavat ne puiden alle. Joka toinen ohikulkija tänä aurinkoisena huhtikuun päivänä oli puutarhuri oman tulpaaninsa tai tulpaaniensa kanssa; muutamat punaisia, toiset valkoisia, jotkut vasta nupussa, toiset jo täysinpuhjenneina. Niin, niin — Kensington Gardens on ihmeellinen paikka edistämään kasvamista.

Mutta oli siellä muitakin kävelijöitä; olivat Darbyt ja Joanit, Edwardit ja Angelinat.

Sitten siellä kulki kaksi juhlallista valkoista nunnaa, korkeakantaisissa kengissä ja ristit riippuen vyötäisiltä.

Pyhän Josefin neito katsoi Johniin. John katsoi häneen.

Neito kohotti kysyvästi kulmakarvojaan.

»Protestantti?»

John nyökkäsi, hymyillen.

Tämä mursi hiljaisuuden. Sitten he juttelivat ensiksi Pyhästä Josefista.

»Rukoiletteko aina Pyhää Josefia?» John kysyi.

»Ei, — en aina — vain muutamia asioita. Minä pidän hänestä hirveän paljon, mutta Pyhä Cecilia on minun pyhimykseni. Minä en pidä hänen ulkomuodostaan, syystä tai toisesta. Minä tiedän kyllä, että hän on äärettömän hyvä; mutta minä en pidä hänen parrastaan. Hänelle annetaan aina ruskea parta, ja minä vihaan ruskeapartaista miestä.»

»Minä näin kerran harmaapartaisen Pyhän Josefin», John sanoi.

»Harmaa —! Mutta eihän hän ollut vanha.»

»Ei. Mutta tämä, jonka minä näin, oli harmaa. Se oli Ardmoressa, pienessä irlantilaisessa kalastajakylässä. Voi, teidän pitäisi nähdä Ardmore. Taivas tulee siellä lähemmäksi merta kuin missään tuntemassani paikassa.»

»Mutta teidän piti kertoa Pyhästä Josefista?»

»Oh — Pyhä Josef! Kas, siellä oli eräs rouva, joka oli hyvin kiihkeä raittiudenystävä. Hän perusti pieniä raittiuskahviloita kaikkialle maaseudulle ja pani niiden seinille Cruikshankin kertomuksesta 'Pullo' otettuja kuvia kehystettyinä. Saadakseen Kohtalottaret suopeiksi Ardmoren kahvilalle hän päätti asettaa nurkkaan St. Daeclanin, tämän seudun suojeluspyhimyksen kuvan. Niinpä hän lähetti Corkista hakemaan Pyhän Daeclanin patsasta. Mutta mainittu pyhimys ei nyt yleensä ole erikoisen laajalti tunnettu.»

»En ole koskaan kuullut hänestä», sanoi Pyhän Josefin neito.

»En minäkään, ennenkuin tulin Ardmoreen. No niin, yhtäkaikki, Corkissa ei ollut patsasta. Mutta sieltä vastattiin: 'Eikö Pyhän Josefin kuva kelpaisi yhtä hyvin?' No, hätätilassa niinkin. Aivan oikein, se tulikin — Pyhä Josef ruskeine partoineen.»

»'Kunpa olisimme saaneet Pyhän Daeclanin!' he sanoivat kuvaa katsellessaan. 'Mutta hänhän on liian nuori St. Daeclaniksi — St. Daeclan oli vanha mies.'»

»Luullakseni heidän mieleensä ei juolahtanut, ettei St. Daeclan ollut luultavasti syntynyt vanhana; mutta tällä tavoin he joka tapauksessa haastelivat. He saivat Foleylta sekatavarakaupasta maalipurkin ja maalasivat Pyhän Josefin ruskean parran harmaaksi, tehden sen liikuttavalla hartaudella. Kultakirjaimet pestiin pois ja niiden tilalle maalattiin Pyhän Daeelanin nimi.»

Pyhän Josefin neito hymyili.

»Oletteko sepittänyt tuon?» hän kysyi.

John pudisti päätään.

»No niin, kahvila avattiin ja kyläkirkon kuoro alkoi laulaa, ja kansa läheltä ja kaukaa tuli katsomaan vihkimysjuhlallisuuksia. Heillä ei tosin ollut mitään halua raittiuteen, mutta he rakastivat juhlamenoja. He kasaantuivat pieneen halliin ja ällistelivät suut auki tuota väärää kuvaa, joka kantoi St. Daeelanin nimeä. Ja vanhat mummot korottivat kätensä ja sanoivat: 'Oi, totta totisesti, ylistetty olkoon Luoja! Hän se on itse, ilmi elävänä, totisesti! Emme ole koskaan nähneet hänestä parempaa kuvaa!'»

John kääntyi ja vilkaisi seuralaiseensa.

»Ja siellä se on vielä tänäkin päivänä», hän lisäsi, »parhaana esimerkkinä vahvasta uskosta ja huonosta maalauksesta mitä koskaan olen nähnyt».

»Sepä oli sievä pikku tarina», sanoi toinen; ja hän katsoi Johniin silmin, joissa ihailu ja hämilläänolo taistelivat niin ihastuttavasti keskenään, että ne molemmat oli pakko ottaa kohteliaisuudeksi.

»Tiedättekö, te hämmästytätte minua?» hän jatkoi.

»Minä näen sen», John sanoi.

»Näette?»

»Silmistänne!»

»Näettekö tosiaankin?»

»Kyllä. Te ihmettelitte juuri, kuinka minä saatoin olla rukoilemassa Pyhää Josefia — luultavasti rahaa saadakseni — vanhassa sinisessä sarkapuvussa, johon ei todellakaan oltu tuhlattu paljon rahaa, ja nyt saatan istua täällä Kensington Gardensissa kertoilemassa teille — kuten suvaitsitte juuri sanoa — sievää pikku tarinaa.»

»Aivan niin. Sitä minä juuri ihmettelin.»

»Ja minä», John virkkoi, »olen ihmetellyt juuri sitä samaa teistä».

Minne tämä keskustelu oli oikeastaan heitä viemässä? He olivat juuri alkaneet polkea neitseellistä multaa, josta hedelmät syntyvät ja kehkeytyvät. On ihmeellinen hetki, kun kaksi sielua koskettaa toisiaan. Voitte tuntea kosketuksen selvästi kipinöivän sormenpäissänne.

Mitähän he olisivat nyt puhuneetkaan? Ehkä John olisi nyt saanut kuulla, minkä vuoksi hän oli rukoillut Pyhää Josefia; mutta silloin tuli Albatrossin kapteeni tuoden saamansa paperit.

»Oletteko te eräs Thomas Grey?» hän kysyi.

»Sama mies», vastasi John.

»Tässä on salaisia papereita, jotka minun on luovutettava teille omakätisesti. Jos säilytätte salaisuuden voitte ansaita suuren omaisuuden.»

John otti lyhyen kertomuksensa.

»Salaisuus tulee säilymään», hän sanoi.