VI. KENSINGTON GARDENS.

Matka Suloisen Järjettömyyden Kaupunkiin on niin ankara asia, että minua voidaan syyllä moittia, jos sattuu silloin tällöin tekemään väärän käänteen. Löydämme äkkiä itsemme umpikujasta, ja meidän on pakko palata samaa tietä. Meillä oli mitä rehellisin aikomus omistaa edellinen luku Kensington Gardensille. Se alkoikin aivan kunniallisesti niissä merkeissä. Kensington Gardens on romaanin kotipaikka. Mikä voisikaan olla sen avonaisempaa? Mutta sitten sukeltaa jostakin esiin katusoittaja, ja hänestä täytyy suoriutua ensin, ennenkuin voimme astua askeltakaan eteenpäin.

Mutta nyt me voimme taas lähteä jatkamaan matkaamme tuohon kaukaiseen kaupunkiin, joka uinuu Adrianmeren helmassa.

Jos asutte Fetter Lanella, tarvitsette seuraavat ohjeet. Kävelkää suoraan Fetter Lanea Holborniin; kääntykää vasemmalle ensimmäisessä kulmassa ja jatkakaa Oxford Streetiä ja Bayswateria pitkin, kunnes saavutatte Victoria Gaten puiston aitauksen äärellä. Menette portista sisään. — Tämä on matkan alku.

Juuri tämän suunnan otti John Grey mainittuna huhtikuun aamuna, sellaisena vuonna, josta historia näyttää vaikenevan.

Tiedätte kai, että Lontoossa käytetään erästä matkustustapaa, joka ei tosin ole aivan sopusoinnussa ankarimpien kunniallisuuskäsitteiden kanssa, sillä se perustuu vääriin olettamuksiin. Ja jos nyt nykyaikaisen romaanin sankari alentuisi käyttämään sitä apukeinona matkalla Suloisen Järjettömyyden Kaupunkiin, niin hänelle täytyy antaa anteeksi kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on se, että hänellä on vain penny taskussaan, ja se tarvitaan välttämättömästi istuinta varten Kensington Gardensissa. Toiseksi tämä inhimillisin kaikista puolusteluista, että kohtalon vainotessa mies eläköön nerollaan, niin kauan kuin ottaa kurituksenkin vaaran kannettavakseen.

Tässä on siis se menetelmä, jonka John Grey keksi jonakin puutteen innoittamana hetkenä. Ehkäpä sen ovat keksineet sadat muutkin tarvitsevaiset ja kaduneläjät — sen laita olkoon kuinka hyvänsä — mutta joka tapauksessa John Grey löysi omasta älystään tämän petollisen tavan huokealla matkustamiseen — ehdottomasti huokein tapa minun tuntemistani.

Olette matkalla Holbornesta Victoria Gatelle — hyvä. Teidän on noustava ensimmäiseen raitiovaunuun, jonka näette menevän aikomaanne suuntaan; tarttukaa kaiteeseen ja nouskaa hitaasti katolle, vakuuttauduttuanne ensin siitä, että konduktööri ei ole siellä. Jos olette tehnyt sen taitavasti ja harkitun suunnitelman mukaisesti, niin vaunu on ehtinyt taivaltaa jo yhden pysäkin ohi. Sitten kysytte kohteliaasti konduktöörin huomatessanne, onko vaunu menossa sinne suuntaan, minne ette itse varmastikaan aio. Keskustelu voi sujua esimerkiksi tähän tapaan:

»Meneekö tämä Paddingtonin asemalle?»

»Ei, sir; me ajamme suoraan Shepherd's Bushiin.»

»Mutta minä luulin, että näillä vihreillä vaunuilla pääsee Paddingtoniin?»

»Vihreät menevät kyllä, mutt'ei nämä.»

»Oh — tosiaankin — nyt minä muistan — niillä on keltainen raita — teillä on punainen, eikö niin?»

»Aivan oikein.»

»Voi, olen pahoillani» — ja te alatte kömpiä hitaasti rappusia alas.

»Mutta me sivuutamme Edgware Roadin, ja sieltä voisitte ottaa ylimenon Paddingtoniin.»

Pari silmänräpäystä seisotte rapulla ja koetatte selittää hänelle tehottomasti — tai tehokkaasti, samantekevää, kunhan vain saatte ajan kulumaan miksi pidätte parempana suoraan määräpaikkaanne menevän vaunun. Sitten olettekin saapunut jo seuraavalle pysäkille ja siinä astutte alas. Tämän toistatte niin usein kuin tarvitaan, ja lopuksi huomaatte matkan suoritetuksi, ja penny on vielä jäljellä tuolia varten Kensington Gardensissa. Menetelmä täytyy jättää omantuntonne asiaksi. Mutta vaikka kieltäytyisittekin itse sitä käyttämästä, niin olette saanut kuitenkin ilon tuomita sellaisia, jotka siihen turvautuvat, niin että paljastuksesta on kuitenkin ollut jotakin hyötyä. Omasta puolestani, sitten kun John Grey kertoi sen minulle, olen tehnyt kumpaakin — tuntenut pelkkää iloa tuomitessani noita syntisiä ja käyttänyt sitä useasti tilanteessa, jolloin taskussa on ollut yksi penny tuolin vuokraamiseksi Kensington Gardensissa.

Tätä kulkuneuvoa käyttäen John Grey siis saapui Kensington Gardensiin perjantaiaamuna — tuona perjantaiaamuna, joka tuli olemaan niin käänteentekevä tämän kertomuksen kehitykselle.

Kuukauden alku oli ollut liian kylmä, jotta olisi voinut aloittaa teentarjoilua isojen sienimäisten päivänvalojen alla. Niin vaatimattomalla summalla kuin yhdellä shillingillä siellä saa iltapäiväteen, josta koko joukko varpusia ja kyyhkysiä syö samalla itsensä kylläisiksi. Mutta tänä päivänä olisi kaupan saattanut aloittaa suurella menestyksellä. Joka tuulen leyhkässä oli lämmin keväinen tuntu, se liiti tanssiellen pitkin puiston polkuja. Tulipunaiset tulpaanit nyökyttelivät sille, pääsiäisliljat keimailivat, kumartelivat ja huojuivat, saaden tartunnan tanssivan kevättuulen askelista. Kun kevät tulee iloisesti meidän maahamme, ei maailmassa ole paikkaa sen vertaista. Browninginkin täytyi kirjoittaa itse Suloisen Järjettömyyden Kaupungin sydämessä —

»Oi, jos koton' oisin, on siellä huhtikuu!»

Matka Fetter Lanelta Kensington Gardensin kukkakentille on huikea. Ah, teillä ei ole aavistustakaan, mitkä maanosat ovat näitten kukkatarhojen ja Fetter Lanen välillä! Matkaa on mahdollisesti kolme mailia — mutta samoinkuin iäisyyteen nähden ei ole aikaa, samoin avaruutta ei voi mitata välimatkoilla. On olemassa vain eroavaisuus — ja kärsimys. Ne mittaavat kaiken.

John meni ensin katsomaan kukkasistutuksia, nauttimaan noiden ihmeellisten kasvien väreistä ja tuoksusta, jotka kohoavat aarteineen mustan mullan salaperäisestä povesta. Jos käsittelee turvetta, se likaa kädet — missä siinä piilee voima, joka antaa tulpaaneille sen heleän punan? Onko persialainen runoilija arvannut salaisuuden? Onko se haudatun Caesarin verta? Sitä voi sanoa mysteeriksi — kaikki maailman suuret asiat ovat mysteerejä. Mistä sitten tulpaani saaneekaan värinsä, niin joka tapauksessa sitä on lämmittävää tarkastella ja ajatella tultuaan nokisten, tympeitten tiilitalojen taikapiiristä Fetter Lanelta.

John seisoi keskellä kukkasarkoja, ja hänen silmänsä juopuivat värien yltäkylläisyydestä. Siellä oli punaisia tulpaaneja, keltaisia tulpaaneja, sinipunaisia, ruskeanpunaisia. Pieni kyttyräselkä oli jo siellä myös niitä maalaamassa, kumartuneena melkein kiinni taulunjalustaan, kiinnittäen enemmän värejä sydämeensä kuin ehkä koskaan oli onnistunut kiinnittämään kankaalleen.

Hän tuli aina, tuo pieni kyttyräselkä, joka vuosi ja joka vuodenaika; ja kevät ja kesä, syksy ja talvi näki hänet maalaamassa Kensington Gardensissa; ja keväät ja kesät, syksyt ja talvet tulevat vielä näkemään hänet maalaamassa rakastamaansa puistoa. Ja eräänä päivänä puisto odottaa häntä turhaan. Hän ei saavu enää koskaan. Musta multa ottaa hänet samoinkuin tulpaanin siemenen, ja ehkäpä hänen silmistään, jotka ovat juoneet niin kauan kukkien väriloistoa, jokin tulpaani saa kerran punaisen värinsä.

Ei suinkaan tällaisessa väitteessä ole herjausta? Meidän kaikkien on kuoltava. Jos pieni kyttyräselkä sattuu lukemaan tämän, hän ei varmaankaan vaadi minulta vahingonkorvausta, ellei hän kuulu helluntailiikkeeseen tai muuhun lahkoon, joka koettaa uhmata Ajan hävitystä. Ja kuinka hän voisikaan? Onhan hän nähnyt tulpaanien kuihtuvan.

Kukkasaralta John suuntasi kulkunsa lammikolle. Laivat olivat purjehtimassa. Karaistuneet merimiehet pitkät ruokovavat käsissään laskivat vesille aluksensa suoraan päin raikasta tuulta. Hei, noita uljaita laivoja ja reippaita sinisilmäisiä miehenalkuja, jotka seurasivat jännittyneinä Daisyn tai Kesäheilan palaamista aavan ulapan toiselta puolen — tai minkälaisia hullunkurisia nimiä noilla laivoilla mahtoikaan olla!

John otti tuolin tarkkaillakseen heitä. Pari harmaata purjehtijaa miehiä, joilla oli laaja kokemus laivoihin ja syvän veden purjehtimiseen nähden — sivuutti hänet alukset kainalossa.

»Minä purjehdin Friscoon viidessä minuutissa», sanoi toinen — »vien Friscoon rautalastin».

»Mitä rautaa sinä käytät?» kysäisi toinen sellaisen lastin vaatimalla juhlallisuudella.

»Sisareni antoi minulle muutamia tukkaneuloja», kuului tuima vastaus.

Siinä on teille romaania! Matkalla Friscoon rautalastin kera!

Ajatelkaapas, mikä uhkarohkeus, mitkä vaarat, mikä suunnaton omaisuus kyseessä! Hänen sisarensa tukkaneulat! Mikä maailma, mikä Suloisen Järjettömyyden Kaupunki, kun vain omaa tuollaisen uskon!

John levitti polvilleen lyhyen kertomuksensa, luki siitä muutamia rivejä, sitten sulki sen inhoten. Mitä hyötyä oli kertomusten kirjoittamisesta, kun tuollaiset seikkailut olivat liikkeellä? Ehkäpä pieni kyttyräselkäkin tunsi sen. Mitä hyötyä oli sileän kankaan töhrimisestä punavärillä, kun Jumala on maalannut punaiset tulpaaninsa ruskeaan maankamaraan? John nosti päänsä ja kysyi taivaalta. Miks'ei hän ollut saanut sisarta, joka olisi uskonut tukkaneulansa hänen haltuunsa, niin että hän olisi saattanut liittyä elämän ankaraan hyörinään, viemään rautalasteja kaukaisiin maihin?

Hän istui laiskasti tarkaten hienon laivan lähtöä Friscoon. Sysäys ruokovavalla ja se oli matkalla — aaltojen keinuteltavana. Keväinen tuulenpuuska täytti purjeet — mahdollisesti tulpaanien tuoksulla — ja kiihdytti sen matkaa, sillä aikaa kuin huolestunut isäntä, varjostaen silmiä käsillään, seurasi sitä, kun se sukelsi mahdollisten yhteentörmäyksien saavuttamattomiin.

Missähän se laskisi rantaan? Matka kesti täsmälleen viisi minuuttia, ja viime hetkessä pasaatituuli otti sen valtoihinsa — tällaista laivaa ja lastia täytyy tietysti pasaatituulen kuljettaa — ja toi sen suoraan siihen rantaan, missä John istui.

Kapteeni riensi pitkin rantaäyrästä korjaamaan sitä, ja jalavien alta nousi nuori tyttö kävellen häntä kohti.

»Luuletko, että ne ovat kaikki tallessa?» hän kysyi. Kapteeni katsoi ylös tuntien miehekästä ylpeyttä. »'Albatross' ei ole vielä koskaan heittänyt lastiaan laidan yli», hän sanoi kirkkaalla äänellä.

Tämä oli siis hänen sisarensa. Tuosta ihmeellisestä tukasta oli siis uljaan »Albatrossin» lasti peräisin. Tyttö käänsi päänsä syrjään salatakseen huvitetun hymyilynsä. Hän katsoi Johniin päin. Heidän silmänsä sattuivat yhteen.

Hän oli turkisvaippainen nainen, joka oli rukoillut Pyhää Josefia Sardiniakadun kappelissa.