XVIII. YSTÄVYYDEN SINETTI.

John osti aition oopperanäytäntöön. Hyvin järkevä temppu, kun on jo velkaa kaksi neljännestä kolmenkymmenen punnan suuruisesta vuotuiskorostaan. Aition varaaminen koko vuodeksi on tarpeetonta, tuomittavaa ylellisyyttä, sillä siitä ei ole hyötyä teille itsellenne vaan ystävillenne.

Kun John otti aition kolmannelta riviltä, niin se merkitsi hänelle voin ja leivän, päivällisen ja teen kiinnittämistä tuohon pieneen paperisuikaleeseen. Lipunmyyjä sitä ei kylläkään tietänyt, hän luuli kysymyksen olevan kolmesta guineasta. Hän otti rahat huolimattomasti kouraansa ajattelematta, että se voisi olla jotakin muuta kuin kuningaskunnan rahaa. Kukapa saattaisikaan tulla Covent Gardenin lippumyymälään tarjoamaan voita ja leipää, saadakseen sillä lipun kolmannen rivin aitioon? Mutta lipunmyyjät eivät ole herkkiä huomaamaan, sillä koko joukko ihmisiä tekee juuri sillä tavalla.

Juuri Johnin takana oli vanha rouva, joka työnsi luukusta sisään kaikki lämpimät kevät-alusvaatteensa ja pienen kauniin pitsihilkan, joka olisi näyttänyt kovasti herttaiselta hänen valkoisessa päässään saapuvina kesäiltoina.

»Minä haluan permantopaikan tiistai-illaksi», hän sanoi.

Ja samalla tajuamattomalla ja tylsällä tavalla lipunmyyjä vähääkään hämmästymättä pyyhkäisi kämmenellään kaikki lämpimät alusvaatteet ja pienen pitsihilkan sanomatta sanaakaan. Mutta varjelkoon, kuinka hän olisi loukkaantunut kuullessaan, että hän oli aivan yksinkertaisesti toisen luokan alusvaatteiden välittäjä! Häntä ei olisi paljoa lepyttänyt tieto, ettei alusvaatteita oltu koskaan pidetty, ettei niitä itse asiassa oltu ostettukaan.

Tällä tavalla juuri hän otti Johnin voin ja leivän ja antoi hänelle sijaan kolmannen rivin aition. Sinä iltana esitettiin La Bohème.

Samana iltana Jill oli menossa tanssiaisiin, suojelijanaan eräs naimisissa oleva koulutoverinsa — Mrs. Crossthwaite. Ja Mrs. Crossthwaite tiesi kaiken; ei siksi, että sitä olisi hänelle kerrottu. Se ei ole tapana naisten kesken. Ne kertovat toisilleen mitä ovat haluavinaan toisen uskovan — ja kuitenkin kumpikin on kaikesta selvillä.

Kyseessä oli kutsu tanssiaisiin — muuten kyllä aivan hyväksyttäviin. Mrs. Dealtry ei voinut saapua niihin, sillä hänellä oli päivälliskutsut. Jill ehdotti Mrs. Crossthwaitea suojelijakseen ja meni hänen luokseen teelle, tavattuaan ensin aamulla Johnin.

Ensin hän jutteli tanssiaisista. Mrs. Crossthwaite oli ihastunut. Hän oli tanssinut intohimoisesti sydämessään sitten naimisiinmenonsa — mutta vain sydämessään, ja naisen sydän on sentään liian mahdoton tanssilattiaksi. Sellainen tanssi väsyttää sydämen, mutta ei jalkoja.

Saatuaan hänen suostumuksensa — helppo tehtävä, kesti viisi minuuttia — Jill alkoi varovan vaatimattomasti haastella erään John Grey -nimisen kirjailijan teoksista. Mrs. Crossthwaite oli lukenut yhden hänen kirjoistaan ja arveli sen olevan huomattavasti keskitason yläpuolella, mutta se oli ollut hirveän surullinen. Hän ei pitänyt surullisista kirjoista. Elämässä on niin paljon murheellista ilmankin j.n.e.

Tästä Jill johti puheen naisille ominaisella kätevyydellä Johnin persoonaan ja heidän tuttavuuteensa. Ah, se oli hirveän vaikea tehtävä, sillä koulutoveri, joka on mennyt naimisiin, on tykkänään eri ihminen kuin se tytönheilakka, joka oli valmis kiipeämään alas räystäskourua pitkin salaiseen kohtaukseen. Ja alhaalla odotti vaaleakiharainen poika lakki uljaasti niskassa, sama, joka oli piilottanut kirjeen rukouskirjaan hautajaismenojen kohdalle. Avioliitto ryöstää tavallisesti koulutoverilta rohkeuden; sillä vaikk'ei hän koskaan kiivennytkään kourua alas, hän soisi kuitenkin mielellään teidän luulevan, että se oli tapahtumaisillaan. Hänellä oli jo toinen jalka ikkunalaudalla, mutta juuri samassa kuului opettajattaren ääni käytävästä. Ja hän menettää toisinaan rohkeutensa naimisiin mentyään. Niin että Jillin täytyi edetä varovaisesti.

He puhuivat enemmän hänen kirjoistaan. Hän oli hyvin mielenkiintoinen. Hänen mielipiteensä olivat itsenäisiä. Oli todellakin hirveän sääli, ettei hän tahtonut sanoa olinpaikkaansa, mutta Mrs. Crossthwaite ei näyttänyt välittävän siitä. Aluksi hän oli ilmaissut hyväksymisensä Mrs. Dealtryn toimenpiteiden johdosta; mutta sitten — John oli Marttyyriklubin jäsen, ja Mr. Crossthwaiten paras ystävä oli myöskin saman klubin jäsen, ja Mr. Crossthwaiten paras ystävä oli tietysti melkein yhtä ihmeteltävä persoonallisuus kuin Mr. Crossthwaite itse. Niin että mitä oli oikeastaan väliä sillä, missä hän asui? Miehen asema on hänen klubinsa. Mrs. Crossthwaite selitti, ettei hän ollut ollenkaan utelias Johnin asuinpaikkaan nähden.

Sitten, Jill ei ollut koskaan nähnyt Bohèmea. Hänen vanhempansa eivät olleet musikaalisia. He vihasivat sitä. Hän taas rakasti sitä. Tämä oli nyt hänen elämänsä suuri tilaisuus. John toisi hänet tietysti takaisin tanssiaisiin, eikä kenenkään tarvitsisi tietää hänen poissaolostaan. Ja oopperan väliajoilla he puhuisivat hänen teoksistaan. Muusta he eivät koskaan puhuneetkaan. Hän tunsi Johnin kunnianhimon, hänen kaikki toiveensa. Kerran tai pari John oli hyväksynyt hänen neuvonsa, vaikk'ei hän todellakaan ymmärtänyt mitään. Hän oli vain tuntenut niin; mutta John oli tuntenut silloin samalla tavalla, ja muutos oli tehty. Hän sanoi, että Jill auttoi häntä, ja se olikin ainoa seikka heidän välillään. Tärkein asianhaara oli, ettei Jill ollut koskaan nähnyt Bohèmea eikä tulisi koskaan näkemäänkään, jos hän nyt kieltäytyisi tästä tilaisuudesta.

Kaikki nämä eri kohdat Jill esitti hiljaisella, voittavan suostuttelevalla tavalla — yksinkertaisesti ja rehellisesti; mutta pääasiallisin syy, jonka vuoksi Mrs. Crossthwaite suostui ottamaan osaa tähän salaliittoon oli se, ettei hän uskonut Jillin puheesta yhtään sanaa.

Niin saatiin siis asia, järjestetyksi. Tanssiaishuoneiston eteishallissa John virallisesti esiteltiin »esiliinalle», ennenkuin hän kuljetti tämän aarteen pois. Sitten he astuivat vaunuihin.

»Oopperaan», sanoi John huolettomasti, niinkuin hän olisi ajanut sinne jokseenkin joka ilta koko elämänsä ajan; sillä kun olette vaihtanut leipänne ja voinne ooppera-aitioon, niin nälkä saa teidät puhumaan sillä äänellä. Tämäkin on ilo, jonka menetätte tilatessanne aition koko vuodeksi.

Ja kun he olivat joutuneet liikenteen pyörteeseen — tuohon toistensa sivuuttamiseen, joka on kuin kuva elämän virrasta — ja kun hänen sydämensä oli lakannut lyömästä hieman vähemmän — kuin pelästyneen leivosen siivet häkkinsä ikkunoita vasten — Jill katkaisi hiljaisuuden.

»Mitä Mrs. Crossthwaite sanoi teille, kun minä menin hakemaan kappaani?» hän kysyi.

»Hän oli niin ystävällinen, että pyysi minua käymään tervehtimässä heitä.»

»Ah! — Olen iloinen siitä! Sanoiko hän muutakin?'

»Hän kysyi, asunko minä Lontoossa ympäri vuoden. Minä sanoin asuvani — paitsi yhtä kuukautta, jolloin matkustan aina Venetsiaan. Sitten hän kysyi, missä osassa Lontoota minä asun.»

»Kysyikö hän?»

»Kyllä.»

Jill oli vaiti muutamia hetkiä. Naisen elämässä on aina mielenkiintoinen hetki, jolloin saa tietää jotakin omasta sukupuolestaan.

»Ja mitä te vastasitte?» hän kysyi.

John nauroi. Hän arveli selviytyneensä siitä aika ovelasti.

»Oo — minä sain huoneiston», hän oli sanonut, »juuri St-Paulin ja Strandin väliltä». Joka saattaa olla vaikka Inner Temple, jos te ajattelette asiaa ystävällisellä mielellä. Hän kertoi vastauksensa Jillille, ja tämä hymyili.

»Ja onko se St Paulin ja Strandin välillä?» hän kysyi.

»Summittain sanoen — kyllä — mutta hyvin summittain sanoen.»

Jill oli taas hiljaa. Olikohan siihen syynä todellakin hänen köyhyytensä — tai ettei hänellä ainakaan ollut niin paljoa, että olisi voinut asua hyvämaineisessa kaupunginosassa? Tätäköhän hän mahtoi olla rukoilemassa Pyhältä Josefilta kahdeksantenatoista päivänä maaliskuuta? Mutta hän oli Marttyyriklubin jäsen ja nyt hän oli tilannut aition Covent Gardenista. Hän vilkaisi nopeasti Johnin kasvoihin. Tässä oli enemmän salaperäisyyttä kuin mitä hänen tiedonhalunsa saattoi oikeastaan sietää.

»Muistatteko, mitä sanoitte minulle kerran», hän aloitti, »naisesta, jolla on ymmärtämyksen lahja?»

»Kyllä; ensimmäisenä päivänä tavatessamme toisemme Kensington Gardensissa.»

»Hyvä; pidättekö minua ehdottomasti lahjattomana tässä suhteessa?»

John tutki tarkkaan hänen silmiään. Muistikohan Jill kaiken, mitä hän oli sanonut naisesta, jolle Jumala on suonut hyvän ymmärtämyksen lahjan? Tajuksiko Jill myönnytyksen sisältämän tunnustuksen — sillä hän uskoi Jillin omaavan tuon lahjan? Jill oli nuori kylläkin — tyttönen, lapsi, vauva — juuri kaksikymmentäyksi-vuotias. Mutta ymmärtämys on Luojan lahja eikä riipu kokemuksesta. Se on lahja samoinkuin nerous ja juuri samanluonteinen. Ehdoton yksinkertaisuus on sen lähde, ja mukanaan se tuo palkkana sydämen nuoruuden, joka ei riipu vuosista. Kokemus näyttää teille, että maailma on täynnä pahaa — ajatusten ja tekojen syntejä. Mutta jos teillä on jumalallinen ymmärtämyksen lahja, niin teidän lapsensydämenne kykenee näkemään hyvää kaikessa.

Sellaista kohtaan ei voi olla salaisuuksia eikä tekojaan voi piilottaa; sillä ei kukaan tahdo tehdä pahaa, mutta se kasvaa hänen sisäistä tahtoansa voimakkaammaksi. Ja tätä eivät monet ymmärrä, niin että tunnustus jää useimmiten tekemättä.

Ja jos John tunnustaisi, että hänellä oli tuo lahja, niin täytyisi hänen kertoa myöskin kaikki, mitä oli oppinut pääsiäissunnuntaina. Kysyikö Jill mahdollisesti siitä syystä? Halusiko hän tietää? Omalla tavallaan John oli aikonut kertoa hänelle, mutta ei tällä tavalla. Ja siksi hän etsi Jillin silmiä, mutta sai etsiä turhaan.

»Miksi sitä kysytte?» hän sanoi lopulta.

»Siksi — jos luulette minulla olevan ensinkään ymmärtämystä, ettekö luule minun käsittävän, vaikka sanoisitte asuvanne —» hän ei osannut ajatella kyllin köyhää asuinpaikkaa; tuskinpa hän tiesikään sellaista.

»Bedford-puistossa?» ehdotti John.

»No, — vaikka — Bedford-puistossa.»

»Te haluatte siis tietää, missä minä asun?»

»Kyllä.»

»Miksi?»

Jill katsoi häneen aivan kirkkaasti.

»No hyvä — ylpeyttä, luullakseni. Me olemme hyviä ystäviä, ainakin toivon sitä. Minusta tuntuu, että voisin kertoa teille mitä hyvänsä, ja luullakseni olen hiukan loukkaantunut, koska ette kerro. Teillä on varmasti pätevät syynne, miksi ette kerro vanhemmilleni, mutta se ei ole estänyt minua pitämästä teitä ystävänäni vastoin heidän toivomuksiaan. Minä myönnän, etteivät he ymmärtäisi. Mutta enköhän minä voisi. Olen varma siitä että voisin.»

Hänen valkohansikkainen kätensä lepäsi vaunun ovea vasten hänen edessään. John katsoi sitä hetkisen ja sitten, sydän sykkien pelosta, ilosta, yllätyksestä — tuhansista liikutuksista, jotka virtasivat yhteen, hän otti sen omaan käteensä ja puristaen kunnioittavasti antoi sen taas pudota.

»Tiedän, että voitte», hän vastasi syvään henkäisten. Ja sitten hän kertoi.

Muistiko Jill Wrigglesworthin? Unohtaisiko hän sitä koskaan? Korkeaselkäiset tuolit, papukaija häkissään keskellä huonetta, sahajauhot lattialla! Ja kukapa voisi unohtaa nimen Wrigglesworth?

Muistiko hän pienen vihanneskaupan, jonka John oli näyttänyt hänelle, ja kuinka hän oli sanonut haluavansa yhtä sellaista rusoposkista omenaa, joita oli ladottu ikkunaan? Mutta John oli vastannut välttelevästi, osoittamatta lainkaan halua sen hänelle lahjoittamiseen? Kyllä, hän muisti.

No, niin — sen vuoksi, että hän asui juuri tuon vihanneskaupan yläpuolella Fetter Lanella — kaupan kohdalla olevat kaksi ikkunaa olivat hänen.

Jonkin aikaa Jill tuijotti häneen hämmästyneenä; sitten hän kiinnitti katseensa ulkopuoliseen liikenteeseen. Hänen mielessään risteilivät ne uudet kiihdyttävät kokemukset, joita hän oli tuntenut ollessaan Johnin vieraana lunchilla. Salaperäisyys, uutuus, ummehtunut pieni ravintola, kaikki tuo oli näyttänyt silloin äärettömän romantilliselta. Pöytäliina ei ollut moitteettoman puhdas, mutta korkeaselkäiset tuolit olivat olleet siellä lähes kaksi vuosisataa. Tarjoilija oli tuttavallinen; mutta John selitti hänelle, että se kuului asiaan eikä siitä maksanut loukkaantua enemmän kuin papukaijankaan huomautuksista. Kaikki ne yhteensä muodostivat Wrigglesworthin; ja hän oli hyväksynyt kaiken Romaaniin kuuluvana. Mutta asua siellä! Hän muisti äkkiä, minkälaiset ihmiset olivat kulkeneet siellä sisään ja ulos ovista; sitten hän taas käänsi katseensa Johniin.

»Te olette siis hyvin köyhä?» hän virkkoi hiljaa.

»Jos tarkoitatte, ettei minulla ole paljon rahaa», John sanoi.

»Niin.»

»Sitten köyhä on oikea sana.»

Hän istui ja vartosi hiljaisuudessa. Jill ajatteli kiinteästi. John voi seurata hänen ajatuksiaan silmistä, samoinkuin näkee pilven varjojen liukuvan veden halki. Juuri nyt hän vaistosi Jillin ymmärtävän huolimatta kaikista istutetuista, perinnäisistä mielipiteistä. Mutta hän odotti Jillin puhuvan ensiksi. Hetki oli tämän. Hän uskoi Jillin saavan siitä esille parhaan mahdollisen.

»Miksi ette pyytänyt minua mukaanne katsomaan huoneitanne, kun olimme syöneet Wrigglesworthilla?» kysyi Jill äkkiä — ja Johnkin, joka odotti yksinkertaisuutta ja toivoi ymmärrystä, meni hämilleen.

»Pyytää teitä sinne? Noihin huoneisiin? Pienen vihanneskaupan yläpuolelle? Ylös noita matottomia portaita?»

Ja samassa he huomasivat olevansa oopperatalon portaitten edustalla; seuraavassa hetkessä ihmistungoksessa eteisessä; sitten ahtaan käytävän kautta kolmannen rivin etuaitiossa.

Vahtimestari avasi oven. He astuivat sisään kuin lapset, joiden on sallittu tulla salonkiin päivällisen jälkeen. Ja kaikki oli hyvin ihmeellistä, säkenöivä valopilvi ja ihmismeri heidän alapuolellaan. Oli todellista romaania tulla päästetyksi pieneen aitioon seinän vieressä, — pieneen aitioon, joka sulki heidät syliinsä niin turvallisesti ja erotti heidät penikulmien päähän ympäröivistä ihmisistä. Jillin sydän leiskui odotuksesta ja pelosta, sillä olihan tämä kiellettyä hedelmää. Ensimmäisinä kymmenenä minuuttina hän tuskin olisi hämmästynyt, jos aition ovi heidän takanaan olisi avautunut ja äiti ilmestynyt siinä vihan ja oikeuden peloittavassa hahmossa. Muutamat asiat tuntuvat liian suloisilta ollakseen totta.

Siitä hetkestä kun esirippu nousi paljastaen noiden neljän huolettoman boheemin elämän, hetkenä jolloin se laski Rudolfon ja Mimin lähdettyä kahvilaan, nämä kaksi istuivat aitiossaan kuin hiiret häkissä, liikuttamatta sormeakaan ja räpyttämättä silmiään. Vain Johnin sieraimet värähtelivät, ja Jillin kurkku nielaisi kerran, pari.

Vihdoin väliverho laski, hetkisen hiljaisuuden seurasi ja kättentaputuksen myrsky hajoitti hiljaisuuden tuhansiksi pieniksi kappaleiksi.

Musiikki on rohdos, viekas juoma, joka juodaan tietämättä, kuinka voimakas vaikutus sillä on verenkiertoon. Muutamiin se vaikuttaa harmittomasti, miellyttävästi, kulkien suonistossa kuin suihku kylmää lähdevettä. Toisille se on viiniä, kuohuvaa ja suloista, tuoden näkyjä mieleen ja hypittäen sydäntä, petkuttaen miesten huulet rakkauteen ja naisten silmät alistumiseen. Toisille taas se on huumausaine, tuoden mukanaan mitä villeimpiä ja mahdottomimpia unia.

Sillä aikaa kuin käsienpauke vielä väreili läpi salongin ja väliverho aukeni yhä uudelleen, John pisti kätensä taskuun, otti sieltä jotakin nopeasti, ja kun Jill kääntyi väliverhon lopullisen sulkeutumisen jälkeen, huomasi hän äkkiä edessään samettisella aition kaiteella pienen kupariukon. Tällä oli toinen käsi nostettu ylväästi lanteille ja toinen tarjoutui aivankuin puristamaan hänen kättänsä.

Hämmästys ja kysymykset täyttivät hänen silmänsä. Hän katsoi Johniin. Hän katsoi pieneen kupariukkoon ja kupariukko katsoi takaisin häneen. Tämä ei luultavastikaan nostanut hattuaan; mutta nähtävästi hän oli juuri tehnyt sen.

»Tekö tämän pistitte tänne?» Jill kysyi.

John nyökkäsi. Jill otti sen käteensä, ja heti kun hänen sormensa koskettivat ukkoa, sen ylhäisyyden lumous oli tiessään.

»Mikä hän on? Mistä John oli saanut sen? Mitä hän mahtanee tarkoittaa?» Kysymykset satelivat peräkkäin.

»Se on minun pieni kupariukkoni», John sanoi. »Hän on toista sataa vuotta vanha vekkuli.» Ja hän kertoi Jillille koko historian.

Hänen päästyään loppuun väliverho nousi taas — oltiin kahvila Momuksen ulkopuolella keskellä lasten melua ja ihmisjoukon naurua — sellaista elämää, jota ainoastaan Thamesin eteläpuolella oleva kaupunki saattaa tuntea tai ymmärtää. Koko näytöksen ajan pieni kupariukko seisoi uljaasti Jillin edessä kaiteella. Väliajalla hän kääntyi taas Johniin.

»Ettekö tunne itseänne aina hyvin kurjaksi, kun teidän on — erottava hänestä?» hän kysyi.

»Hyvin. Hän tuleekin takaisin niin pian kuin mahdollista. Mutta minä olen tehnyt päätöksen.»

»Minkä?»

»Minä aion tallettaa hänet loukkauksien saavuttamattomiin. Hänen ei tarvitse vaeltaa enää koskaan lunastamattomuuden kappeliin.»

»Mitä te sitten aiotte tehdä?»

»Antaa hänet teille. Te olette ainoa tuntemani ihminen, jolla on kyky ymmärtää köyhyyttä.»

»Minulle?» Vaistomaisesti Jillin sormet takertuivat ukon ympäri. »Minulle?» hän toisti.

John hymyili ja kumarsi. »Hän sinetöi meidän ystävyytemme», hän sanoi.

Tällä tavalla hän kertoi Jillille huomanneensa, että tämä ymmärsi. Lahjan täydellinen järjettömyys — mitätön kuparikuvio, joka oli maksanut seitsemän shillingiä ja ostettu takaisin kuudella lukemattomia kertoja — se ei merkinnyt mitään. Kaikki tässä maailmassa on järjetöntä, kun arvostelee sitä ulkonaisten merkkiensä mukaan. Sisäinen merkitys vasta antaa kuolleille kappaleille, kuten kruunulle ja vihkisormukselle arvonsa.

Sillä tavoin nämä kaksi järjetöntä lasta leikkivät lasten maailmassa — kolmannen rivin aitiossa. Jill tunsi kirkkaasti, mitä lahjaa pienen kupariukon täytyi tarkoittaa — chevalier d'honneur'in. John olisi saanut vannoa tuhansia kertoja, että hän tunsi Jillin myötätunnon ja ymmärtämyksen suuren voiman, mutta sellainen on nyt lapsen luonto, että hän ymmärsi tämän pienen kuparisymbolin kautta paljon selvemmin »ystävyys» -sanan merkityksen.

»Tahdotteko ottaa sen?» kysyi John hiljaa.

Jill katsoi vakavasti häneen.

»Yhdellä ehdolla.»

»Ja se on?»

»Että jos lakkaamme olemasta ystäviä, niin se on palautettava teille.»