II. KIRJE VENETSIAAN.

Näiden Palazzo Capellon vanhusten päivittäisiin puuhiin kuului eräs järkkymätön seremonia, joka toimitettiin samalla tarkkuudella ja täsmällisyydellä, kuin millä koneistolla liikkuvat olennot lyövät päivän tunnit San Marcon kellotornissa.

Kun kirkkojen kellot ilmoittivat, että kello oli kymmenen illalla, tuli pieneen huoneeseen Claudina, vanha nainen, joka hoiti näitä kahta vanhusta ja heidän talouttaan, kantaen käsissään isoa laatikkoa.

Olipa heillä askare mikä hyvänsä esillä, jokin peli tai tavallisimmin kirjeiden kirjoittaminen, heidän päänsä kohosivat hämmästyneinä, ja toinen sanoi italiaksi: »Ette suinkaan tahtone väittää, että kello on kymmenen, Claudina?»

Ja Claudina taivutti päätään nykäyksellä kuin nyökkäilevä mandariini; hänen isot korvarenkaansa heiluivat tuimasti hänen korvalehdissään, ja hän pani laatikon varovasti pöydälle.

»Si, signora», hän sanoi — aina samalla äänellä, aivan kuin hänestä olisi äkkiä tuntunut, ettei päännyökkäys ollutkaan ollut tarpeeksi kunnioittava.

Tämä ei kuulunut vielä seremoniaan, se oli vain seuraavan juhlallisen toimituksen alkusoitto. Claudina oli aseenkantaja. Hänen tulonsa ison laatikon kanssa oli merkkipuhallus.

Oli heinäkuun ilta, tänä samana vuonna, jonka on niin menestyksellisesti onnistunut piiloutua kalenterin rakosiin. Verhot eivät enää peittäneet näkyvistä kullankeltaista pilveä, johon muutamat tähdet olivat asettuneet kuin varhaiset kastepisarat. Claudina oli juuri tuonut postin jättämän kirjeen. Kello oli puoli kymmenen.

Vaikka vanha italialainen palvelija tunsikin uteliaisuutta, hän ei kuitenkaan näyttänyt sitä. Claudina poistui varovasti huoneesta tuotuaan kirjeen. Samassa kun ovi loi suljettu, seurasi erittäin sievä kohteliaisuuskilpailu.

Vanha herra sulki kirjansa.

»Se on Johnilta!» sanoi hän vilkkaasti.

Rouva nyökkäsi ja lykkäsi sen häntä kohden. Vaikka hän olisi vierittänyt maailman miehensä jalkojen juureen, ei hän olisi voinut tehdä sitä anteliaammin. Ja vaikka se olisi ollut maailma, ei vanha herra olisi ottanut sitä innokkaammin vastaan.

Hänen sormensa oli juuri vapisten ajautumassa kuoren sisälle, kun hän sattui lukemaan osoitteen.

»Mitä — sehän on kirjoitettu sinulle, rakkaani», hän sanoi, vetäen hitaasti sormensa takaisin.

Valkohapsinen lady hymyili. Hän nyökkäsi taas. Se oli tosin osoitettu hänelle, mutta jos asiat olisivat menneet oikeassa järjestyksessä, niin vuoro ei olisi ollut hänen. Jostakin tuntemattomasta syystä John oli osoittanut kaksi viimeistä kirjettään peräkkäin hänelle. Tavallista se ei ollut. Hän oli tavallisesti äärettömän omantunnontarkasti osoittanut kirjeensä vuoroin kummallekin, ensin isälleen, sitten äidilleen. Nyt hän rikkoi ensimmäisen kerran tätä kirjoittamatonta lakia. Oikeastaan tämä ei ollut äidin kirje, ja senvuoksi hän oli lykännytkin sen miehelleen. Tämä ei ollut koskaan pyytänyt saada avata Johnin kirjettä, jollei ollut hänen oma vuoronsa. Hänen käsiään usein nyki, kun nuo avuttomat kädet yrittivät avata koteloa, mutta hän ei ollut koskaan lähestynyt tuumaakaan ottaakseen sitä, ennenkuin vaimonsa ojensi sen hänelle omasta aloitteestaan.

Vanha herra tiesi nyt olevansa vuorossa, ja siksi hänen kätensä oli vallan luonnollisesti ojentunut ottamaan vastaan kirjettä, ja hänen vaimonsa antoi sen halukkaasti. Mutta valkohapsisen ladyn sydän riemuitsi, sillä kirje oli kuitenkin osoitettu hänelle. Sitä tosiasiaa ei voitu kiertää millään.

Hetkisen vanha herra sormieli sitä epävarmasti, sitten hän lykkäsi sen takaisin.

»Se on sinun kirjeesi, rakkaani», hän sanoi. »Sinun on avattava se.» Ja ottaen taas kirjansa hän oli syventyvinään uudelleen lukemiseensa. Mutta itse asiassa hän ei voinut erottaa yhtään sanaa. Jokainen hermo hänen ruumiissaan oli valmistautunut kuuntelemaan paperin kahinaa. Mutta sitäpä ei kuulunutkaan. Vielä hetkinen hiljaisuutta — ja vaimo seisoi kumartuneena miehensä tuolin takana, käsi olkapäiden ympärillä ja toinen pitäen kirjettä hänen edessään.

»Avataan se yhdessä», sanoi valkohapsinen lady.

Tällä tavoin hän sai toisen unohtamaan, että oli antanut perään. Miehen sormi tosin avasi kotelon; mutta sitten tämä pidätti kaikki tyydytyksen ilmaisut. Ja niin he lukivat yhdessä, vaimo nojautuen miehensä olkapäähän, keskeyttäen toisiaan pienillä ilohuudahduksilla ja reunamuistutuksilla, joita kynän on mahdoton tarkemmin kuvailla.

»Rakkaimpani —»

Juuri tämä sana aloitti kirjeen; mutta tuohon yhteen sanaan sisältyi jo äidille kokonainen kirje. Se sai hänen pienet ruskeat silmänsä sädehtimään, sydämen sykkimään nopeammassa tahdissa jäykän liivin alla.

»Olen jättänyt tämän kirjeen kirjoittamisen viimeiseen hetkeen, peläten etten ehkä voisikaan saapua lupaamanani päivänä. Mutta nyt on kaikki selvää. Lähden huomisaamuna ja tulen perille seuraavana päivänä tavalliseen aikaan — juuri auringonlaskun aikaan. En osaa sanoa Teille, kuinka iloinen olen päästessäni täältä erilleni. Tehän tiedätte, millainen Lontoo voi olla heinäkuussa, ja luullakseni haluan muutenkin vaihtelua. En ole osannut työskennellä ollenkaan näinä päivinä — mutta aikomukseni ei ole pahoittaa mieltänne. Taidan olla hiukan masentunut ja tarvitsen uutta ilmaa keuhkoihini. Menen huomenna ensi töikseni höyrylaivan keulaan, seison siinä suu auki ja nielen suolaisen tuntua riemulla.

»Luoja siunatkoon Sinua, rakkaani. Sano isälle rakastavat terveiset, mutta älä kerro hänelle, etten voi työskennellä. Tietysti hän sen ymmärtäisi, mutta luullakseni se masentaisi häntä yhtä paljon kuin minua itseänikin.»

Vanha herra katsoi yksinkertaisesti ylös vaimonsa kasvoihin antaessaan paperin takaisin.

»Näetkös nyt, minun ei olisi pitänyt lukea sitä», hän sanoi rauhallisesti.

Hetken mielijohteesta toimien vaimo kietoi kätensä miehensä kaulaan. Hän tunsi niin hyvin, että tämä oli haavoittanut isää.

»Mutta hänhän on vain arkatuntoinen sinua kohtaan», hän kuiskasi — »eikä suinkaan siksi, ettei hän olisi halunnut sinun näkevän. Hän kertoo sinulle heti tultuaan, ettei hän ole voinut työskennellä. Saatpa nähdä, eikö kerrokin. Hän ei voi pitää sellaista takanaan. Kirjeessä hän voi, siksi että luulee sen velvollisuudekseen. Mutta kun hän on ollut täällä viisi minuuttia, on hän parhaillaan kertomassa sinulle, ettei hän ole kirjoittanut riviäkään. Ja ajattelehan, hän on täällä ylihuomenna. Ooh — kyllä hän on vain kultainen poika, eikö olekin? Eikö hän ole kultaisin poika, mitä kellään kahdella vanhuksella koko maailmassa on?»

Tällä tavoin hän houkutteli taas hymyilyn takaisin miehensä silmiin; ei tauonnut hetkeksikään, ennenkuin näki tuskan ilmeen häipyvän hänen kasvoiltaan kokonaan. Ja niinpä Claudina tapasi heidät, niinkuin niin usein ennenkin, tuijottaen kerran vielä yhdessä kirjeeseen, tuodessa tapansa mukaan sisään ison laatikon.

Kaksi vanhaa päätä kohosi ylen hämmästyneinä.

»Ette suinkaan tahtone väittää kellon olevan jo kymmenen, Claudina?»

Sillä vanhoilta ihmisiltä tunnit kuluvat hyvin nopeasti; he ovat tuskin päässeet hereille, kun tulee jo makuullemenon aika. Aika rientää heidän ohitseen niin nopein, rauhallisin askelin, sipsutellen varpaisillaan, jottei häiritsisi viimeisiä rauhallisia hetkiä, jotka Luoja on suonut vanhoille ihmisille.

Claudina asetti ison laatikon pöydälle. Hän nyökkäsi, ja korvarenkaat heilahtivat.

»Si, signora», hän vastasi, kuten tavallisesti.

Vanha valkohapsinen lady piilotti kirjeen, pisti sen jäykän mustan liivinsä alle. Sitten he molemmat nousivat, ja juhlamenot, jotka Claudina oli julistanut, saivat alkaa.

Ensiksi avattiin puinen laatikko ja siitä poimittiin esille paljon pieniä valkoisia liinapusseja, kaikenkokoisia ja -muotoisia. Valkoisiako? No niin, ne olivat kerran olleet valkoisia, mutta pitkäaikainen palvelus näissä juhlamenoissa oli muuttanut ne harmaiksi.

Jokainen pussi oli numeroitu, ja numero oli ommeltu ulkopuolelle. Jokainen pussi oli tehty sopivankokoiseksi säilyttämään jotakin erikoista pientä koristusta tästä huoneesta, verhoamaan sitä, suojelemaan sitä tomulta yön aikana — siis aivan todellinen yöpaita niille. Kymmenen aikaan kalleudet pantiin vuoteeseen; kalleuksien jälkeen vasta vanhukset — mutta aarteet tulivat aina etusijassa. He seisoivat ääressä katsellen, kun Claudina kokosi ja kääri ne, toinen toisensa jälkeen, ja tämä antoi heidän tuntea tuota herkullista jännitystä, jota ainoastaan hyvin vanhat ihmiset ja lapset saavat tuntea — jännitystä, kun toiset menevät nukkumaan ennen heitä, ja he saavat jäädä istumaan hetkeksi.

He eivät tosin huomanneet tuntevansa tätä jännitystä juuri sillä hetkellä. Mutta teidän olisi pitänyt olla näkemässä, kuinka he kääntyivät hymyilemään toisilleen, kun iso dresdeniläinen paimentyttö oli kääritty kapaloonsa — silloin heidän sydämensä tunsivat varmasti tuota jännitystä.

Varsinkin tänä iltana heidän hymynsä oli säteilevämpää kuin koskaan. Vanha rouva unohti päästää tavanmukaisen kauhunhuudahduksensa, kun Claudina ei saanut dresdeniläisen paimenettaren päätä mahtumaan pussiin tai kolautti niitä vastakkain. Vanha herra unohti tyynen varoituksensa. »Olkaa varovainen, Claudina, olkaa varovainen? Sillä milloin hyvänsä hänen vaimonsa oli erikoisen kiihdyksissä, hän itse vakuuttautui olevansa aivan rauhallinen, erinomaisen hallittu. Mutta kumpikaan ei tuntenut tavallista levottomuutta tänä heinäkuun iltana. Kahden päivän kuluttua — viimeistään — John olisi täällä. Tätä hetkeä he olivat odottaneet kokonaisen vuoden; ja kokonainen vuosi on hyvin, hyvin pitkä aika vanhoille ihmisille, niin nopeasti kuin sen yksityiset hetket vierinevätkin.

»On eräs seikka», sanoi vanha herra äkkiä, kun viimeiset kalleudet olivat rivissä pöydällä valmiina astumaan yöpaitoihinsa. »On eräs seikka, josta minä en ole oikein selvillä.»

Vaimo pisti käden hänen kainaloonsa ja kysyi kuiskaten, mitä se olisi. Ei olisi tarvinnut ensinkään puhua kuiskaamalla, sillä Claudina ei osannut sanaakaan englantia; mutta hän arvasi tämän koskevan Johnia, ja Johnista äiti puhui melkein aina kuiskaamalla.

»Se on — kauppa», vastasi vanha herra; »minä — minä en tahtoisi kertoa siitä Johnille.»

»Oo mutta miksi et?» Vaimo painautui häneen kiinteämmin.

»Ei siksi, etten luulisi hänen ymmärtävän, mutta tunnen samantapaista kuin hän kirjoittaessaan tuon lauseen minusta. Pelkään häntä haavoittavan ajatuksen, etten minä voi enää myydä maalauksiani. Uskon hänen alkavan moittia itseään ja ajattelevan, että hänen olisi pitänyt antaa meille rahaa, jos hän saisi tietää minun avanneen tämän harvinaisuuksien kaupan olojamme parantaakseni.»

Vaimo nyökäytti viisaasti päätään. Hän olisi tahtonut kertoa kaiken pojalleen. Mutta että John luulisi olevansa velvoitettu avustamaan heitä — ei, se ei käynyt päinsä! John tarvitsi jokaisen ansaitsemansa pennyn voidakseen elättää naisen, joka hänen olisi mahdollisimman pian saatava puolisokseen. Vanha valkohapsinen lady myöntyi. Oli parempi, ettei John saisi tietää mitään.

»Mutta etkö luule hänen keksivän sitä?» hän kysyi, ja silmänsä suurenivat säikähdyksestä.

»En — enpä luulisi. Eihän minun tarvitse olla siellä koko päivää. Foscari osaa hoitaa sitä aivan hyvin. Vaikka minua peloittaa aina, että hän myisi joitakin sellaisia esineitä, joista minä en voi erota. Hän myi eräänä päivänä vanhan vaskisen juutalaislampun, jota minä en olisi tahtonut antaa maailmastakaan. Mutta enköhän minä uskalla, jos pyydän häntä olemaan varovainen — niinpä luulisin —»

Tämä harvinaisuuksien kauppa oli oikeastaan murheellinen kohta. Olisi ollut vieläkin murheellisempi, ellei hänen vaimonsa olisi pannut arvoa sen tarpeellisuudelle; ellei tämä olisi tehnyt sitä kevyemmäksi kestää kiittämällä hänen uljuuttaan, ja tällä tavoin haihduttaen häpeän tunteen siitä, ettei hän voinut myydä enää omia töitään.

Sillä täytettyään seitsemänkymmentäkolme vuotta oli hän sen saanut kuulla. Jollei hän olisi ollut maisemamaalari, olisi asia ollut toisin. Mutta seitsemänkymmenenkolmen ikäisenä ei käy enää lähteminen heikolla sydämellään kedoille ja vuorille etsimään uusia vereksiä aiheita. Sillä tavoin hänen täytyi jäädä kotiin ja yrittää maalata muistista kuvia, joita sinne oli kasattu. Silloin juuri taulukauppiaat alkoivat kertoa hänelle, etteivät he voineet saada enää hänen taulujaan kaupaksi. Hänen täytyi keksiä silloin uusia ansiomahdollisuuksia, jolleivät he tahtoneet tulla taakaksi Johnille. Silloin, muistaessaan omistavansa suuren määrän harvinaisuuksia ja taide-esineitä, koottuina kaikilta Euroopan kulmilta, hänelle juolahti mieleen perustaa kauppa, jossa vähitellen muuttaisi nämä rahaksi. Hän löysi sievän pienen huoneiston eräässä Mercerian rauhallisessa kolkassa, vuokrasi sen, asetti ulkopuolelle riippumaan nimikilven, johon oli himmeillä kultakirjaimilla maalattu: »Aarreaitta.» Sillä tavoin hän piiloutui yleisön uteliaisuudelta.

He olivat keskustelleet suunnitelmasta monta viikkoa etukäteen. Heidän täytyi uhrata kauppaan koko joukko omista aarteistaan, ja Claudina kantoikin joka ilta isossa laatikossa monia tyhjiä yöpaitoja edestakaisin. Mutta raha, jota kaupasta saatiin, korvasi osittain nämä sydäntäsärkevät menetykset. Heillä olisi tilaisuus lähettää Johnillekin silloin tällöin pieni lahja. Harvinaisuuksien kauppa onnistui mainiosti, jos vain oli tarjottavana todella arvokkaita esineitä, kuten heillä juuri oli.

Mutta siinäpä se pulma olikin. Kun vanha herra oli avannut liikkeensä, hän huomasi, että juuri esineiden harvinaisuus teki hänelle vaikeaksi niistä luopumisen. Hän rakasti niitä liian paljon. Ja tyhmimmätkin kokeilijat, brittiläiset lordit ruudukkaine hattuineen ja painavine päällystakkeineen, vanhat rouvat toisessa kädessä matkaopas ja toisessa jyviä kyyhkysille, nekin näyttivät iskevän kiinni juuri niihin esineihin, joita hän rakasti enimmän.

Hän pyysi hirveitä hintoja pelastaakseen aarteensa heidän kynsistään, ja useimmiten tämä menetelmä onnistuikin; mutta väliin ilmestyi hulluja, jotka maksoivat vaaditun hinnan. Sillä hän ei voinut moittia rakastamaansa esinettä. Jos se oli hyvä, alkuperäinen, todella vanha, niin hän melkein uhmasi itseään. Innostus ei sallinut hänen tehdä toisin. Mutta sitten, sanottuaan kaiken mahdollisen esineen ylistykseksi, hän pyysi siitä niin huikean hinnan, että halukkaat ostajat jättivät kaupan melkein loukkaantuneina.

Senvuoksi aarreaitta ei täyttänyt oikein kaikkia heidän toiveitaan. He saivat kylliksi jokapäiväisiin menoihinsa; mutta siinä olikin kaikki.

Ja nyt esiintyi kysymys, antaisivatko he Johnin saada tietää siitä. He pohtivat kysymystä myöhään yöhön, kaksi valkoista päätä vierekkäin tyynyillänsä, puhuen kuiskaten pimeässä.

»Kyllä minä luulisin hänen ymmärtävän», sanoi vanha pieni lady omalta puoleltaan; »hän on sellainen kultainen poju, olen varma siitä, että hän ymmärtäisi».

»Enpä tiedä — enpä oikein tiedä», vastasi vanha herra epävarmasti. »On jo kylliksi ilkeää, kun hän näkee minun viimeiset maalaukseni. Ei — ei; enpä taida kertoa hänelle. Foscari voi hoitaa liikettä. Minun tarvitsee tuskin ollenkaan mennä sinne hänen täällä ollessaan.»

Ja sitten tehden ristinmerkin toistensa otsalle, niinkuin he olivat tehneet joka ilta koko elämänsä ajan, he toivottivat toisilleen »Jumala siunatkoon sinua» ja nukkuivat herkästi kuin lapset.