I. VARJON SYDÄN.

Ihmisen ihanteet ovat kuin pääskysen lento, milloin korkealla, milloin maata kohden painuen, kiitäen kohti korkeutta kirkkaiden valoaaltojen kannattamina, vaipuen alas raskaan pilven musertamana.

Kun John oli sanonut viimeisen kerran hyvästi Jillille, kun heistä molemmista näytti siltä, että romaani oli päättynyt, kun Suloisen Järjettömyyden Kaupunki oli juuri häämöttänyt taivaan rannalla ikäänkuin luvattu maa Pisgahin kukkulalta ja sitten häipynyt mahdottomuuksien sumuun, — John palasi huoneisiinsa Fetter Lanelle; ja hänen ihanteensa oli painunut syleilemään maata, ja elämän koko yksinäisyys aukeni yksitoikkoisena hänen eteensä.

Mutta vasta nähtyään tyhjät teekupit pöydällä, juuri niinkuin he olivat jättäneet ne, ja Jillin puoliksi syödyn voileivän lautasella — vasta nähtyään tyhjät tuolit vierekkäin, jotka ikäänkuin toistivat kuiskaillen toisilleen hänen kertomustaan Suloisen Järjettömyyden Kaupungista — sitten vasta hän tunsi todellakin menettäneensä Jillin lopullisesti. Hän oli jäänyt yksin.

Minuutit kuluivat väsyneesti hänen siinä istuessaan ja tuijottaessaan ikäänkuin tyhjälle näyttämölle, jolta näyttelijät ovat karanneet tiehensä kesken näytelmän.

Kuullessaan askelten nousevan rappuja hän nosti silmänsä. Sitten kun koputus kuului ovelta, hän syöksähti jaloilleen. Jill oli tullut takaisin! Jill ei voinut kestää eroa paremmin kuin hänkään! He eivät eroaisikaan koskaan! Tämä yksinäisyys oli liian tukahduttava, liian kauhea kantaa. Rientoaskelin hän tuli ovelle ja lennätti sen auki.

Siellä seisoi pieni ulosottomies — tuo suuri Mr. Chesterton — juhlallisilla kasvoillaan suostutteleva hymy. Hän oli saanut näiden kahden tunnin aikana kokoon kolme viisasta ajatusta — kolme! Ja koska ne oli juuri keksitty, niin ne tuntuivat yhtä viisailta kuin tuo verraton luode ja vuoksi -vertaus. Hän kaihosi saada purkaa ne ulos.

Mutta nähdessään Johnin kasvojen ilmeen hän jarrutti äkkiä.

»Odotatteko vielä toista nuorta ladyä, vai?» hän kysyi. John kääntyi toivottomana takaisin huoneeseen, jättäen tien vapaaksi. Hän ei vastannut mitään pikkumiehen huomautukseen.

Mr. Chesterton sulki oven jälkeensä.

»Oliko teillä pieni kinastelu, vai?» hän kysyi osaaottavasti.

No, ulosottomiehen myötätunto saattaa olla hyvinkin herttainen asia, mutta kun miehen mieli on painunut alimpaan kuiluun, niin sitä ei tarvita. John kääntyi häneen päin kasvot ja koko olemus muuttuneina.

»Te olette tullut tänne tekemään työnne, eikö niin?» hän sanoi karkeasti, »te olette tullut ottamaan haltuunne kaikki ne kirotut esineet, mitä vain haluatte, No hyvä, ottakaa! Kerätkää koko siunattu roska! Minä en halua nähdä enää mitään tästä huoneesta!» Hän saapasteli ovelle. Pikkumies tuijotti häneen ällistyneenä. »Voitte repiä kaikki pahukset alas seiniltä», hän jatkoi villisti. »Ottakaa viisitoista puntaanne mistä ikinä haluatte! Älkää säälikö! Herran tähden, älkää olko tietävinänne! Ottakaa koko kirottu roska!» Ovi paukahti. Hän on mennyt.

Oli puoli seitsemän. Payne Wellcomella aiottiin juuri sulkea. John riensi sisään sivuoven kautta ja pisti lappunsa apulaisen eteen.

»Haluan saada nämä seitsemäntoista puntaa», hän sanoi, ja kymmenen shillingin raha suoritti huiman tanssin apulaisen edessä ja painui sitten pöytään kilahtaen.

Panttilainaaja vilkaisi ylös kummastellen, meni sitten pienelle kyyhkysenpesälle ja toi rahakäärön. John tempasi sen ja lähti.

Hänen jälkeensä tuijotettiin; sitten tuijotettiin toinen toisiinsa.

»Tuo raha ei ole kauan hänen hallussaan nyt», sanoi yksi.

»Seuraava temppu, minkä hän tekee», sanoi ylipappi, »on se, että hän menee lähimpään parturiin ja leikkaa kaulansa poikki».

Mutta äärimmäisen tunteettomana näille hellille huomautuksille John kulki kiireesti pitkin katuja, tietäen tuskin matkansa suuntaa, puristaen tulisesti kouraansa rahoja, ymmärtämättä, miksi oli ne oikeastaan lunastanut takaisin.

Mitä oli nyt väliä millään? Ihanteella täytyy olla jonkinlainen todellisuuden väritys, jokin punainen lamppu palamassa alttarilla, sillä muuten mieli painuu sokeasti ja kompastellen läpitunkemattomaan pimeyteen. Punaisen lampun täytyy palaa alttarilla päivät ja yöt, sillä kukapa voisi rukoilla tai uskoa äärimmäisessä pimeydessä.

Ja Jill oli varmasti jättänyt hänet nyt äärimmäiseen pimeyteen. Eiväthän he olisi voineet mennä vielä naimisiin moneen vuoteen; ehkäpä ei koskaan; mutta ettei saisi koskaan enää häntä nähdä, ei tuntea hänen kätensä ymmärtävää kosketusta, nähdä hänen silmiensä tajuavaa välkähdystä — se oli juuri tuulenpuuska, joka oli sammuttanut punaisen lampun Johnin alttarilta. Ja nyt hän oli pimeydessä. Hän ei voinut uskoa eikä rukoilla.

Kun kello löi puoli kahdeksan, hän poikkesi sisälle hienoon ravintolaan ja asettui yksinään erään nurkkapöydän ääreen.

Tarjoilija toi päivällislistan, viisi shillingiä, kuusi ja puoli, kymmenen shillingiä. Hän valitsi niistä viimeisen. Tarpeeton rahantuhlaus oli myöskin ilmauksena hänen mielensä myrkyttymisestä.

Tarjoilija esitti kumartaen viinilistan.

John pudisti päätään.

»Vettä», hän sanoi.

Hänen tapansa ei ollut hakea juomalla unohdusta. Mustimpinakin hetkinään hänen täytyi pitää silmänsä kirkkaina ja hereillään. Mies, joka juo unohtaakseen, unohtaa katumuksenkin yhtä helposti. Katumus on seikka, joka täytyy oppia eikä hukuttaa.

Tämä oli juuri sitä, vaikk'ei John sitä tietänyt, mitä isä oli tarkoittanut toivoessaan surua hänen elämäänsä Tällaisina hetkinä oppii valoisan maailmankatsomuksen arvon.

Koko aterian ajan, lähettäessään lajin toisensa jälkeen myös melkein koskemattomina, hän antoi vapaan vallan intohimoiselle katkeruudelleen, yrittämättäkään saavuttaa mielensä tasapainoa.

Korokkeella salin toisessa päässä jouhikvartetti soitti huonoa musiikkia — sellaista, jota kuulee kuuntelematta. Vähitellen nuo sävelmät löysivät tiensä Johnin mieleen ja muodostivat kiinnekohdan hänen ajatuksilleen. Mitäpä oli väliä sillä, mitä hän oli kuvitellut? Mitä väliä sillä, kuinka alas ihanne oli pudonnut? Hän ei voinut erottaa mitään tämän hetken ulkopuolelta, ei mitään muuta kuin että hän oli yksin, että häneltä oli ryöstetty suurin, korkein toive, minkä hänen koko olemuksensa oli omaksunut. Mitä oli väliä millään nyt, kun hän oli menettänyt sen?

Ja sitten alkoivat viimeistä kappaletta seuranneesta hiljaisuudesta soida La Bohèmen sävelet. Hän pani veitsensä ja kahvelinsa pöydälle ja nojautui kuunnellen taapäin tuolissaan.

Se soi erilaiselta — miksi? Mikä oli muuttanut sen tuon oopperaillan jälkeen? Nyt sen joka tahdissa oli aistillisuutta, joka hullaannutti hänet. Samat sävelkulut, jotka olivat vaikuttaneet ihanilta, kun hän kuunteli niitä yhdessä Jillin kanssa, tuntuivat nyt olevan täynnä mitä kehnoimpia mielikuvia. Syntiset ajatukset kohisivat hänen veressään. Hänen aivojaan polttivat villit ja käsittämättömät toiveet. Oliko syy soittajissa ja heidän esitystavoissaan vai hänessä itsessään?

Hän kutsui tarjoilijan, pyysi laskun, maksoi — ja asteli taas kadulle.

Hän ei osannut mennä minnekään, yhdenkään ystävän seura ei haluttanut häntä tällä hetkellä. Lopulta hän suuntasi askelensa aivan huomaamattansa takaisin Fetter Lanelle.

Vanhan miehen väsynein askelin hän kiipesi rappuja ylös, huomaamatta edes hiekanväristä kissaakaan — sanomatta sille edes hyvää iltaa.

Avattuaan huoneensa oven hän näki. Mr. Chestertonin, mukavasti majoittuneena nojatuoliin, puolustaen nähtävästi omavaltaisuuttaan sillä, että luki yhtä Johnin kirjoista.

Mutta Mr. Chesterton oli erittäin nöyrä ja kohtelias mies. Hän nousi ylös Johnin tullessa, sillä hän huomasi sen olevan epäilemättä Johnin yksityisen nojatuolin. Se oli ainoa nojatuoli koko huoneessa. Pikkuinen ulosottomies oli pannut sen merkille. Itse asiassa hän oli tästä syystä jättänyt sen hienotunteisesti pois tehdessään kalustoluettelon.

»Minä — minä olin juuri lukemassa erästä teidän kirjaanne, Mr. Grey», hän sanoi, »ja jos sallitte minun sanoa, niin olen lukenut huonompiakin historioita. Olen varmasti. Minä pidän riivatusti tästä kertomuksesta. Sennäköistä sattuu elämässä vaikka kuinka usein, se on niinkuin se kuva oli minun näköiseni, jonka poikani otti minusta viime viikolla viiden shillingin kameralla; kuinka kummalla te onnistutte tekemään sen, on minulle sula arvoitus. Onko teillä levy valmiina päässänne ja sitten painatte sen suoraan paperille? 'Henki liikkuu', sanoo muijani välistä, ja sitten hän painelee ulos hakemaan olutpulloa. Mutta se on tietysti kuvaannollista. Minä tarkoitan, kirjoitatteko te sen mitä liikkuu omassa päässänne, vai otatteko palasia muista kirjoista?» Hän kietoi kätensä tytön kaulaan ja syleili häntä intohimoisesti. »Sen minä olen lukenut vaikka kuinka monesta kirjasta. Minä luulen, että ne saavat sen toisiltaan.»

»Löysittekö sen minun kirjastani?» kysyi John.

»No, en — enpä uskalla väittää sitä. Mutta heidät on vasta juuri esitelty toisilleen. Etteköhän te tule vielä siihen, niinkuin kaikki muutkin.»

»Se on totta», sanoi John. »Siihen tulemme kaikki. Sitä ei voi välttää. Oletteko jo syönyt?»

»En — mutta minulla on hiukan ruokaa laukussani. Jos sallitte, menen syömään sen välikössä.»

»Oo, ei», sanoi John, »syökää täällä vain. Ei sillä ole väliä».

Niin että Mr. Chesterton avasi laukkunsa ja otti esille eväänsä. Kaksi kylmää makkaraa, voi ja leipä muodostivat hänen ateriansa, jonka hän nautti ilmeisellä ruokahalulla ja käyttäen pöytätapoja, joita närkäs ihminen tuskin olisi hyväksynyt. Voi hyvin kuulla hänen syövän, esimerkiksi. Samalla hän kehui, kuinka hyviä makkarat ovat kylminä. Hän jatkoi muijansa ruoanlaittoa kehuen samaan suuntaan, niin että Johnista lopulta tuntui, kuin kädet kaipaisivat pesemistä, ja hän lähti toiseen huoneeseen. Kun hän tuli takaisin, oli eväslaukku pantu syrjään, ja vieras kaiveli hampaitaan huoneen kaukaisimmassa kolkassa.

»Onko teillä tammipeliä, Mr. Grey?» hän kysyi selviydyttyhän siitä puuhasta. John nyökkäsi.

»Tulkaapas sitten», sanoi pikkumies. »Otetaanpa peli vai mitä?»