XVI. KANGASTUKSEN LOPPU.

Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, pikkuinen vanha rouva seisoi pää painuksissa kuunnellen poistuvien askelten kaikua. Sitten hiipien korkean ikkunan luo, joka avautui Rio Marinille — saman ikkunan, josta käsin hän oli lähes vuosi sitten yhdessä miehensä kanssa seurannut Jillin lähtöä — hän painoi kasvonsa ruutua vasten jännittäen katsettaan nähdäkseen heidät mahdollisimman kauan.

Oli hyvin pimeä. Silloin kun John auttoi Jillin gondoliin, hän saattoi erottaa heidät erikseen; mutta sitten syvä varjo telttakatoksen alla häivytti heidät hänen silmistään. Yhä vielä hän seisoi siinä tuijottaen airon jättämiin vesirenkaisiin, gondolin jo kadottua varjojen helmaan. Hän tarkkasi kauan, niinkuin ne tarkkaavat, jotka ovat kauan sitten lakanneet näkemästä. Ja kauan aikaa senjälkeen, kun he olivat hävinneet näkyvistä, hänen valkoiset kasvonsa ja vielä valkoisemmat hiuksensa olivat painuneet korkeata ikkunaa vasten, aivan kuin hän olisi unohtanut, miksi hän siinä seisoi, ja odottelisi nyt muistinsa palaamista.

Sellaisen vaikutelman olisi voinut saada hänestä, niin kutistuneelta ja hennolta hän näytti tuossa avarassa huoneessa. Mutta hänen sielussaan ei ollut muiston puutetta. Hän tajusi kaiken.

Eivät ne ole ainoastaan filosofit, jotka kääntävät parhaaksi elämän murheellisimmat hetket. Naisetkin voivat olla filosofisia; vanha valkohapsinen lady oli siis filosofinen tuijottaessaan illan tyhjään pimeyteen. Ja kuitenkaan ei nainen ole todellisuudessa filosofi. Ensiksikin, filosofiassa ei ole mukana ollenkaan sydäntä; se on katkeruuden kuivettunutta viisautta, josta järjen polttava aurinko on imenyt kaiken veren ja ravinnon; ja se, missä ei ole sydäntä, ei ole oikeata ravintoa naiselle. Naiselle on kaikki sydäntä, tai hän ei ole mitään. Jos hän osaa laskea yhteen kaksi ja kaksi ja kertoa sen, niin antakaa hänen tehdä se, mutta ei elämänne kirjan sivuille, jos pidätte arvossa paperia, jolle elämää kirjoitetaan. Sillä kun hän huomaa osaavansa laskea oikein, niin hän vie kynänsä muualle. Hallitsemisen toivo naiselle on sairaus, kun hän on kerran saanut maistaa sitä.

Mutta pikkuisen vanhan rouvan sielussa liikkui aivan muuta kuin filosofisia laskelmia tänä hänen elämänsä surullisimpana ja yksinäisimpänä hetkenä.

Kun hän nojautui ikkunaan tuijottaen mustaan veteen joka ympäröi taloa, oli hänen mielessään melkein riemua. Hän oli menettänyt kaiken, mutta hän oli tehnytkin kaiken. Hän oli äärimmäisen yksin; mutta vain siksi, että hän oli elänyt oman maailmansa ohitse. Ja vihdoin hänellä oli riemua sydämessään siksi, että hänen maailmansa oli täydellinen. Hän ei osannut pyytää siltä enää mitään. Hänen romaaninsa oli syttynyt uudelleen, hän oli nähnyt sen jo kukoistamassa. Hän oli nähnyt sen ainoan käden, jolla oli valta siunata, siunaavan tuon liekin. Mitä muuta hän voisi enää toivoa?

Hän muisti, kuinka hän laski aikaa epäilyksen ja pelon päivinä, jotta riittäisikö se, kunnes John ottaisi puolison. Hän muisti epäilleensä, etteivät he eläisi kyllin kauan nähdäkseen niin suuren onnen toteutumisen.

He olivat vanhoja. Ja kun todellakin se päivä oli koittanut, ei Johnin avioliitto ollut tullut hetkeäkään liian aikaisin. Jos se olisi joutunut liian myöhään; jolleivät he olisi saaneet vastaanottaa siunausta, jota samoin kuin harakanlennolle ja kuunkääntymiselle hänen yksinkertainen sielunsa piti taikauskoisessa arvossa, hän olisi todellakin nyt suruissaan tuijottanut ison huoneen ikkunasta.

Mutta ei — se onnettomuus ei ollut tapahtunut. Täydellistymisen elävä tunne täytti hänen sydämensä ja sai sen hetkeksi vilkastumaan.

Ja tässä on naisen filosofia ja stoalaisuus, että hän tahtoo kohdata elämän peloittavan yksinäisyyden sydän tyytyväisenä ja lämpimänä.

Kuka olisi voinut aavistaa tällaista alistuvaisuutta, kulkiessaan alhaalla ohitse pitkin mustaa vettä ja nähdessään nuo kalpeat kasvot häämöittävän korkeasta ikkunasta? Kuka olisi voinut loihtia mieleensä kuvan koko hetkestä? Vanha herra makaamassa pienessä huoneessaan kädet ristissä rinnalla ja lamppu palaen vielä alttarilla — viimeisessä unessaan; ulkona laguunilla ajelehtimassa kaksi rakastavaa, nuorta, täynnä elämänhalua, huumautuneina onnen äkillisestä toteutumisesta, ja pieni valkohapsinen lady yksinään isossa, raskaassa huoneessa, sydämessään kohottava kiitollisuus keskellä kaikkea lohduttomuutta. Kiitollisuutta siitä, että hänen elämänsä oli täyttynyt, että hänen suurin työnsä oli tehty ja korkein toivomuksensa saavutettu. Kukapa olisi voinut loihtia mieleensä kaiken tämän, nähdessään kalpeat, hauraat kasvot ruutua vasten painettuina?

Ja kuitenkin, nämä yksinkertaiset asiat ovat elämää. Ikkunasta tuijottavat kasvot, käden vavahtaminen kosketuksesta, äkillinen nauru, äkillinen hiljaisuus — ne voivat kertoa suuria asioita, jos kellä on silmät lukea.

Hän seisoi siinä enemmän kuin puoli tuntia melkein liikahtamatta, paitsi silloin, kun hän painoi kysyvästi käden sydämelleen tunteakseen sen sykinnän. Äkkiä hän värisi, ikäänkuin olisi nyt vasta huomannut ison huoneen autiuden takanaan, ja lähti liikkeelle.

Vielä olivat hänen askelensa vakavat, ja pää oli pystyssä hänen mennessään pieneen huoneeseen, jossa he olivat istuneet miehensä kanssa ilta illan ja vuosi vuoden perästä jutellen, kunnes heidän täytyi mennä vuoteeseen.

Huone oli epäjärjestyksessä; sillä sairauden aika on samanlainen kuin piirityksenkin. Ei ole aikaa järjestellä tavaroita, kun kuolema alkaa piirittää taloa.

Toisessa tilaisuudessa häntä olisi suututtanut tämä näky. Maailma sisältyy usein vanhan ladyn ompelukoriin, ja sen sotkeminen on samalla hänen maailmansa ylösalaisin kääntämistä. Mutta nyt pikkuinen valkohapsinen lady vain huokasi nähdessään sekasorron. Hän istuutui tavalliseen tuoliinsa ja katsoi vastapäiseen tyhjään tuoliin, jolla vanha herra oli vielä istunut samana aamuna, jolloin hän oli aikoessaan mennä puutarhaan Titoa haastattelemaan kaatunut isossa salissa, mistä hänet oli kannettu suoraan vuoteeseen.

Nyt se oli tyhjä. Koko huone oli tyhjä. Hän kuuli ääniä, joita ei koskaan ennen ollut huomannut. Hän kuuli kellon tikutuksen ja ihmetteli, miksi ei ollut kuullut sitä ennen. Hän kuuli Claudinan liikkuvan keittiössä. Hän kuuli gondolierin laulun kanavalta.

Äkkiä hän nousi ja käveli hitaasti laatikolle, joka oli kauan ollut suljettuna. Avaten sen hän otti esille vanhan keskentekoisen pitsivaipan, joka oli maannut laatikossa siitä päivin, kun Luoja oli sallinut hänen käsiensä kuihtua, ja ne tulivat voimattomiksi työhön.

Ottaen sen mukaansa hän istuutui taas tuoliinsa ja piteli sitä sylissään. Tämä oli ainoa päättämätön työ hänen elämässään. Muistot kirkastuivat, kun hän katseli sitä. Hän melkein muisti — ainakin uskotteli muistavansa — viimeisen piston, kun hänen oli täytynyt se jättää.

Ja siitä Claudina löysi hänet tullessaan toimittamaan välttämättömiä juhlamenoja.

Pieni valkoinen pää liikahti vilkkaasti, silmät kirkastuivat äkillisestä helpotuksen tunteesta.

»Kello on varmaankin yli kymmenen, Claudina?» hän sanoi.

Ja Claudina pudisti vakavasti päätään.

»Ei, signora. Muutamia minuutteja vaille. Mutta minä ajattelin, että jos Giovanino on mennyt, niin teidän pitäisi käydä vuoteeseen.»

Hänelle oli laitettu kuntoon toinen pieni huone makuuhuoneeksi; mutta ensin hän tahtoi käydä vielä kerran katsomassa miestään.

Alttarilampun valossa hän löysi tien vuoteen ääreen. Itkemättä ja epäröimättä, niinkuin tekevät ne, jotka on äkkiä tuotu kuoleman läheisyyteen, hän nosti lakanan hänen kasvoiltaan. Oli melkein kuin hän olisi odottanut näkevänsä hänet nukkuvana.

Hetken hän seisoi siinä, katsellen tyynesti rauhallista näkyä, sitten hän kumartui alas, ja Claudina näki hänen kuiskaavan jotakin miehensä korvaan. Lopuksi hän teki vapisevilla sormillaan ristinmerkin, painoi taas lakanan paikoilleen ja kääntyi pois ääntä päästämättä.

Hän oli kuin pieni lapsi Claudinan käsissä. Hänet riisuttiin kuin lapsi, pantiin vuoteeseen kuin lapsi, peitettiin lämpimästi, annettiin rukousnauha käteen.

Pitäen kynttilää päänsä yläpuolella Claudina jäi hetkeksi seisomaan ovelle. Lämpimät kyynelet valuivat hänen poskilleen, kun hän näki valkoisen pään yksinään tyynyllä ja ajatteli äänetöntä olentoa, jonka he olivat juuri jättäneet toiseen huoneeseen.

»Buona notte, signora», hän sanoi niin uljaasti kuin saattoi.

»Buona notte», vastasi pikkuinen valkohapsinen lady.

Claudina tuli aamulla tavalliseen aikaan pieneen huoneeseen. Tunnustellen tiensä ikkunan luo hän avasi verhot. Valovirta tulvahti huoneeseen ja muutti kaiken huikaisevan valkoiseksi. Claudina tunsi olevansa siitä kiitollinen. Oli uusi päivä. Oli ihana päivä.

Hän kääntyi vuoteeseen. Valkoinen pää oli siellä vielä yksin tyynyllä, voimaton käsi näkyi peitteellä pidellen vielä kiinteästi rukousnauhaa.

»Buon giorno, signora», hän sanoi, koettaen saada kaiken tuntemansa hellyyden mahtumaan ääneensä.

Mutta siihen ei tullut vastausta.

Kauempaa kuului kaupungilta gondolierin huuto. »Ohee —» — ja ikkunasta liihotteli sisään valkoinen perhonen, joka oli tarttunut siivistään verhoon ikkunan ulkopuolella. Se lensi huoneeseen keinuen ja tanssien juuri syntyneen päivän kirkkaudessa.