I. PALAZZO CAPELLO.

Teille sanotaan — tulkaa Venetsiaan yöllä; sillä silloin te voitte hiljaa tunkeutua sen ihmeelliseen mysteeriin; silloin tunnette vuosisatojen painon jokaisessa varjossa, joka vaanii syvissä porttikäytävissä; silloin te tajuatte murhenäytelmät, joita täällä on esitetty, romaanit ja mustat teot, joilla sen historia on kudottu. Kaiken tämän saatte tuntea, jos tulette Venetsiaan yöllä.

Mutta sitten on vielä toinen Venetsia, kaupunki, jonka saatte nähdä, jos saavutte sinne aikaisin aamulla — valon ja ilman kaupunki, kimaltelevan veden kaupunki, auringossa saippuakuplien lailla välkähtelevien kirkkojen kaupunki.

Tulkaa Venetsiaan aikaisin aamulla, ja te saatte nähdä kaupungin kylpevän valomeressä. Se on niinkuin aalloista kohoava merenneito, jonka olkapäiltä vielä valuvat sädehtivät pisarat. Silloin se ei ole varjojen ja mysteerin kaupunki. Varhaisena aamuna se on kuin ruusunvärinen opaali, jonka läpi katsotaan aurinkoa.

Silloin syvinkin varjo saa kullan hohteen, kirkkain valo esiintyy hopeaisessa sumussa. San Marcon ja Santa Maria della Saluten kirkot sulavat muodottomiksi hehkussa.

Grand Canalelta, juuri Palazzo Babarigon kulmassa, eroaa yksi noita lukemattomia pieniä polkuja, jotka puikahtavat salaa irti suuresta, leveästä vesitiestä. Kun käännytään tälle, Rio San Pololle, seurataan sen juoksua siltojen alitse ja käännytään ensitilaisuudessa vasempaan, niin kuuliainen gondolien saa teidät melkein yhdellä pitkän aironsa vetäisyllä käännetyksi Rio Marinille.

Hän voi valita tosin polveilevia teitä, vedoten teidän kauneudentajuunne ja käyttäen aikaa sivutulona. Mutta kuka hyvänsä voi kertoa teille, että tämä tie Rio San Polon kautta on lyhyin.

Rio Marinin kumpaakin rantaa kulkee pieni ahdas jalkapolku. Täällä talot eivät sukella aivan veden rajaan, valolla on enemmän liikkumatilaa, ja astelijan kiirehtiminen jalkatiellä antaa hetkeksi eloa ja puhelahjan paikalle, jossa kaikki on muuten mykkää ja hiljaista.

Tyhjäntoimittajat parveilevat silloilla katsellen alla keinuvia gondoleja. Täällä myöskin on mysteeri, joka hallitsee yöllä, ajettu tiehensä. Aurinko, avara kappale taivasta, joka ei enää ole vain talojen päätyjä sitova sininen kaistale, nämä yhtyvät uhmaamaan Rio Marinin mysteeriä. Ruusupuut ja kukkivat pensaat reunustavat harmaita muureja; ne kohottavat värirunsautensa pilvetöntä taivasta kohden ja hymyilevät teille alas muurintakaisesta puutarhastaan.

Melkein tämän pienen vesitien loppupäässä, vastapäätä Chiesa Tedeschiä, on Palazzo Capello, avara ja jokseenkin ruma talo, katsellen järkkymättömänä kuvaansa tyynestä vedenpinnasta. Siihen ei liity mitään suuria historiallisia tapahtumia. Mikään runoilija ei ole sepitellyt säkeitään sen ikkunassa istuen; opaskirjat eivät tiedä kertoa mistään murhenäytelmistä, eikä verta ole roiskutettu sen seinille. Te ette löydä siitä mainintaa mistään Venetsian kuvauksista; sillä ei ole koristelurikkautta, joka vetäisi silmän puoleensa. Mutta Venetsialle ominaisella komeilulla ja rehentelyllä se nimitettiin vuosisatoja sitten 'palatsiksi', ja vain sille, joka tuntee sen sisäpuolelta, saattaa nimi näyttää oikeudenmukaiselta.

Iso ovi voi jakaa harmaakivisen etuseinän, ja sille johtaa raput jalkapolulta — raput, joiden rakosista pilkistelee vihreää sieltä täältä, ollen täydellisessä sopusoinnussa kuluneiden askelmien kanssa. Tämä ovi on aina suljettu, ja koska sen kummallakaan puolella ei ole ikkunoita, ainoastaan leveä muuraus, saa paikka erittäin kolkon leiman, muistuttaen vankilaa tai kasarmia. Mutta kun tämä avara ovi avataan, tulee ikkunoiden puute selitetyksi osittain, ja teiltä pääsee varmasti ihastuksen huokaus. Tämä ei olekaan sisäänkäytävä taloon, vaan tunneliin, joka kulkee läpi talon pohjakerroksen, jonka toisessa päässä näette ihmeellisen takorauta-aitauksen läpi vanhan italialaisen puutarhan ihmemaan, joka välähtelee ja värehtii auringossa.

Holvikäytävää synkistyttävät raskaat varjot tehostavat vain sen takana paistavaa valoa. Vastakohdat aiheuttavat oikean päivänpaisteen purkauksen ja saavat autereen väreilemään tiivistettyjen väriyhtymien yläpuolella.

Mutta vielä ette ole sisällä talossa päästyänne holvikäytävään. Molemmin puolin tätä viileää, kosteaa tunnelia on seinään hakattu pienet holvikäytävät, joiden ovet johtavat palatsin molempiin puoliskoihin. Valitsette vasemmanpuolisen, ja ennenkuin silmänne ovat ehtineet tottua valojen ja varjojen sokaisevaan leikkiin, luulette joutuneenne matkalle maan uumeniin. Jalkanne kompastelevat, te tunnustelette tietänne, sormet koskettelevat kylmiä seiniä; äkkiä huomaatte porrasaskelmia, jotka kohoavat ylöspäin. Näin haparoiden saavutte toiselle ovelle, joka salpaa tienne tykkänään.

Ovessa on kello, mutta ei ole sanottu, että löydätte sitä — pitkä ketju, joka riippuu jostakin päänne yläpuolelta. Kun vedätte siitä, syntyy kilinä ja kalina, joka uhkaa lukita korvanne, rikkoen tuhansiin pieniin kappaleisiin hiljaisuuden, joka vallitsee kaikkialla.

Hetken kuluttua avautuu pieni ovi, verho työnnetään syrjään, ja kuljettuanne kumarassa matalan sisäänkäytävän läpi huomaatte olevanne avarassa huoneessa, joka ulottuu läpi koko talon. Tämä huone oikeuttaa monin kerroin palatsin nimityksen. Huoneen kummassakin päässä ovat ikkunat, niin avarat, niin korkeat, että sali, joka on korkealle laudoitettu, on yhtenä lempeänä valomerenä. Säteet lyövät kipinöitä kiilloitetusta parkettilattiasta ja tomuhiutaleet tanssivat sinertävänä autereena.

Kylmänharmailla seinillä riippuu maalauksia. Niitä on paljon, mutta huone on niin suunnaton, etteivät ne näytä kokoonahdetuilta; ne eivät tee kokoelman, taidegallerian vaikutusta. Ja huoneen molemmilla sivuseinillä riippuvat komeat, lämminväriset verhot, jotka peittävät taakseen jykevät, syvälle seinään upotetut ovet.

Kun avaatte toisen näistä, joudutte pieneen sievään huoneeseen — niin pienen pieneen, että sen mitättömyys saa teidät nauramaan, kun sitä katselee ison salin puolelta.

Sulkekaa ovi, ja huone näyttää aivan luonnolliselta. Siellä sisällä, istuen ehkä juuri iltapäiväteensä ääressä, pakinoiden ja tarinoiden aivankuin olisivat juuri tavanneet pitääkseen toisilleen seuraa, on kaksi pientä olentoa. Pieniä, koska he ovat vanhoja — toinen on vanha mies, jonka silmät näyttävät himmentyneiltä tuuheitten kulmakarvojen takaa, toinen kutistuneena ja rypistyneenä kuin silkkipuku, joka on kauan maannut laatikossa säilytettävänä, vanha pieni valkohapsinen lady.