XI. SIVUVALAISTUSTA ILMIÖIHIN.

John katseli viimeistäkin hameenheilahdusta ja pään taivutusta, kun neitonen juoksi takaisin keskikäytävälle, sitten hän toisti koneellisesti itsekseen: —

Jack ja Jill meni noutamaan vettä lähtehestä. Jack meni nurin innoissaan, ja Jill sai vaattehet pestä.

Ja ihmetellen sen tarkoitusta, ihmetellen, tokko tuossa lastenkamarilaulussa oli ylipäänsä ollenkaan järkeä, hän ohjasi askeleensa Victoria Gatelle. Valtakadulla hän huomasi tutun miehen, klubinsa jäsenen, silkkihatussa ja kävelypuvussa. Silkkihattu välähteli auringonpaisteessa. Se näytti juuri teidän mieleiseltänne silkkihatulta, näyttäen kaksi säkenöivää valojuovaa kuvusta hatunreunaan. Takkia piti kiinni yksi nappi. Moitteeton on oikea sana. John mietti. He olivat ystäviä, oikeita ystäviä, mutta hän mietti kuitenkin. Hänen omasta pehmeästä huopahatustaan saattoi esittää eri mielipiteitä. Hänestä itsestään se oli uljas; mutta sellainen mielipide saa niin pian vaikutteita muilta. Se seikkakaan, että hän oli ajanut edellisenä iltana ystävänsä kanssa ajurilla, jonka John oli maksanut, koska ystävällä ei sattunut olemaan rahaa mukanaan — ei riittänyt antamaan hänelle rohkeutta. Hän päätti pysyä omalla puolellaan Bayswater Roadia.

Mutta samassa ystävä näki hänet, nosti keppinsä ja heilautti sitä ystävällisesti tervehtien. Hän tuli juuri kadun poikki. No, hän saattoi tuskin tehdä muutakaan. John oli maksanut hänen ajurinsa edellisenä iltana. Hän muisti elävästi, kuinka, kun oli ollut puhe ajurin ottamisesta, hänen ystävänsä oli pistänyt käden taskuun, helistellyt avainkimppuaan ja sanonut silminnähtävällä hämmästyksellä, ettei hänelle ollut jäänyt yhtään pientä rahaa. Yleensä aina puuttuu pientä rahaa. Suuria seteleitä ei puutu koskaan. Mutta tällä kertaa Johnilla sattui olemaan runsaasti pientä, t.s. hänellä oli ollut puoli kruunua.

»Oh, — minulla on koko joukko», hän oli sanonut. On sallittua puhua tällä tapaa, silloin kun teillä on kylliksi. Ja hän oli maksanut koko matkan. Ei maksa siis kummastella, että ystävä tuli rakastettavasti yli kadun.

John tervehti häntä iloisesti.

»Kaupunkiinko?»

»Niin — entä sinä?»

John nyökkäsi. »Samoin. Menetkö aamiaiselle klubiin?»

»En — täytyy mennä Carltoniin tapaamaan muutamia ihmisiä. Paljonko kello on? — minun kelloni on sepässä.»

»En tiedä», John sanoi. »Minun kelloni särkyi juuri yhden paikoilla, luulisin.»

»Niinkö paljon? Täytyy rientää. Mennäänkö raitiolla?»

Erinomainen asia. John suostui kärkkäästi. Hänellä ei ollut mitään; tarkka lasku hänen tuhlauksistaan tänä aamuna selvittää sen teille. Mutta ystävä voisi maksaa. Nyt oli hänen vuoronsa.

He nousivat rappuja ylös ja ottivat paikan kuljettajan takana.

»Sinun on maksettava tänään minun puolestani», sanoi John. »Taskuni ovat aivan tyhjät; kunnes saan shekin vaihdetuksi.»

Veri kohosi hänen ystävänsä kasvoihin. Näytti hetken siltä, kuin tuo kaunis hattu olisi ollut liian ahdas hänen päälleen. Hän tunnusteli taskujaan. Sieltä löytyi pieni, kultanurkkainen postimerkkikotelo ja siinä yksi pennyn merkki.

»Olen hirveän pahoillani», hän virkkoi, »mutta — mutta minulla ei ole muuta kuin pennyn postimerkki». Hän nousi nopeasti ylös.

John nauroi — nauroi ääneen.

»Minne sinä menet?» hän kysyi.

»No — tietysti pois!» sanoi ystävä.

»Istu alas —» John virkkoi, »ei ole kiirettä».

»Onko sinulla sitten kaksi pennyä?»

»Ei — ei ropoakaan. Mutta mehän olemme menossa kaupunkiin, eikö niin? Eihän tässä ole mitään murisemista.»

Kun oli ehditty satakunta metriä vielä, John nousi.

»Nyt, kiipeä alas», hän sanoi. Ystävä seurasi viivyttelemättä. Konduktööri oli sisällä myymässä lippuja. John vilkaisi sisään.

»Meneekö tämä vaunu Paddingtonin asemalle?» kysyi kohteliaasti.

»Ei — Piccadilly-sirkus, Haymarket ja Strand.»

»Kuinka ikävää —» sanoi John. »Tule — meidän täytyy astua alas.»

He laskeutuivat alas seuraavalla pysäkillä, ja ystävä, vierailupukuinen — silkkihattuinen — moitteeton, tarttui Johnin käsivarteen.

»Minä näen», hän sanoi mitaten silmillään kuljettua matkaa.

Lontoossa on ihmisiä, joilla on vain penny taskussaan, enemmän kuin voisitte kuvitellakaan.