VIII. UHRI.

Usko ignatiaan todistaa suurta taipumusta romantillisuuteen.

Pienen valkohapsisen ladyn sielu kuului aikaan, jolloin rakkaus oli koettelemus, jota ei voinut parantaa muulla kuin loihtukeinoilla ja taikajuomilla. Hän nimitti menettelyään homeopaattiseksi. Sitten hän koetti kaikessa hiljaisuudessa uskotella seuranneensa urhoollisesti aikansa tasolla, ettei keskiajan taikauskolla ollut mitään tekemistä tämän kanssa.

Hyvä niin; mutta ei löydy tieteellistä nimeä pahoille enteille harakoiden lennellessä; ette voi piiloutua kauniiden sanojen taakse, jos tunnustatte mustan kissan tuovan onnea; ette kulje urhoollisesti ajan mukana, jos heitätte suolaa vasemman olkapäänne yli. Silloin ette astele uuden sukupolven mukana. Ja kaikki nämä olivat olennaisia seikkoja pienen valkohapsisen ladyn elämässä. Harakat eivät tosin lennelleet vanhassa italialaisessa puutarhassa Palazzo Capellon takana häiritsemässä hänen mielenrauhaansa hirveillä ennustuksillaan. Mutta keinot vanhan naisen taikauskon vireilläpitämiseksi eivät rajoitu harakan lentoon. Välineitä on lukemattomia.

Juuri päivää ennen Johnin ilmoitusta Pyhän Josefin neidon tulosta hän oli nähnyt uuden kuun, hoikan hopeisen sirpin, oikean olkapäänsä ylitse. Se on oikein hyvä enne. Hän oli tullut kotiin onnellisempana jo sen vuoksi. Sen merkitystä hän tosin ei silloin vielä kyennyt ratkaisemaan. Kohtalo ei ole näissä asioissa, enemmän kuin muissakaan, aina niin avomielinen kuin pitäisi. Mutta samassa kuin John oli kertonut uutisensa, hänelle muistui kuunsirppi mieleen. Tätä se siis oli ennustanut —. Pyhän Josefin neidon tuloa.

Heti päivällisen päätyttyä John lähti Piazzalle, sovitulle kohtauspaikalle jättäen äidin ja Claudinan tekemään valmistuksia vieraan vastaanottamiseksi. Kuinka nopeasti vanhan valkohapsisen ladyn sydän silloin tykytti, on vaikea sanoa. Hän oli yhtä kiihtynyt kuin Claudinan pakatessa aarteita iltaisin yöpaitoihin. Hänen pienet ruskeat silmänsä säteilivät, sillä naimiskauppa merkitsee vanhoille ihmisille yhtä paljon kuin lapsillekin. Sen valmistukset ovat kuin puuskatuuli, joka saattaa mielikuvituksen tapahtuman pyörteeseen. Ja tällä, mihin hän nyt oli valmistumassa, oli aivan selvästi romaanin väritys.

Väliin ehkä pieni mustasukkaisuuden aalto toi lämpimän veren hänen poskilleen. Entä jollei Pyhän Josefin neito vastaisikaan hänen odotuksiaan? Jollei hän täyttäisikään niitä toiveita ja vaatimuksia, jotka hän oli mielessään asettanut sille naiselle, jonka piti tuleman hänen poikansa vaimoksi? Kuinka hän voisi sanoa sen Johnille, varoittaa häntä ajattelemattomasta askelesta? Kuinka hän voisi todistaa Johnille, että tuo nainen ei ansaitsisi hänen rakkauttaan? Siitä tulisi vaikea tehtävä; mutta hänen huulensa ohentuivat sitä ajatellessa. Hän ei koettaisikaan päästä niin vakavasta velvollisuudesta.

Mutta hän viskasi nämä epäluulot ja arvelut menemään. Hänen oikeudentuntonsa käski tuomitsemaan vasta näkemisen perusteella, ja niinpä hän sitten, lähetettyään Claudinan ostamaan muutamia leivoksia Lavenalle, pujahti makuuhuoneeseensa ja polvistui pienen kotialttarinsa eteen.

Täältä hänen miehensä löysi hänet kymmenen minuuttia myöhemmin. Hänen tapoihinsa ei kuulunut rukoileminen tähän aikaan vuorokaudesta muuta kuin erikoistapauksissa, ja vanha herra jäi odottamaan hiljaisuudessa katsellen valkoista päätä, joka oli hautautunut liikuttavan hentoihin käsiin, ja tarkaten, kuinka kuvan edessä palavan pienen värillisen lampun arastelevat säteet hopeoittivat harmaat hiukset.

Kun vanha rouva viimeinkin oli lopettanut rukouksensa ja huomasi miehensä, hiipi hymyily hänen silmiinsä. Hän viittasi äänettömästi miestään tulemaan lähemmäksi. Kun tämä oli tullut hänen sivulleen, hän veti tämän hellästi myös polvilleen.

»Mitä nyt?» kuiskasi vanha herra.

»Minä rukoilin Johnin puolesta», äiti kuiskasi takaisin, sillä kun polvistutaan alttarin ääressä, olkoon se sitten tehty vaikka vanhasta laatikosta, niinkuin tämäkin, niin ollaan kappelissa tai tuomiokirkossa; ollaan Jumalan itsensä jalkojen juuressa, ja silloin täytyy puhua hiljaa.

»Minkävuoksi hänen puolestaan?» kysyi vanha herra taas.

Äiti lähensi huulensa hänen korvaansa ja kuiskasi.

»Pyhän Josefin neito on Venetsiassa. Hän tulee teelle tänä iltapäivänä.»

Ja sitten, vilkaistuaan olkapäänsä yli, oliko ovi suljettu — sillä vanhat herrasmiehet ovat arkatuntoisia tällaisissa asioissa — tämän käsivarsi soljahti hänen kaulaansa, ja molemmat vanhat päät painuivat toisiinsa. Itse asiassa he rukoilivat oman elämänsä puolesta. Jokainen oikea rukous tulee todellisuudessa koko maailman hyväksi.

Mitä he rukoilivat, kuinka he rukoilivat, mitä hentoja pieniä ajatuksia muovautuikaan heidän sieluissaan, sitä on mahdoton sanoa. Tosiasia on, että nainen tulee Jumalansa luokse uskonsa yksinkertaisimmassa pukimessa, mutta mies kantaa vielä ylpeyttään olkapäällään.

Sitten he nousivat ja menivät toiseen huoneeseen. Kaikki oli valmista. Sinivalkoiset kupit hymyilivät lautasillaan; kuparinen teekeittiö aloitteli juuri houkuttelevaa lauluaan spriiliekin yläpuolella.

»Pidätkö minun päähineestäni?» kysyi pieni valkohapsinen lady, ja vanha herra vastasi, katsellen, oliko etumuksensa liian rypistynyt, että se oli herttaisin päähine, mitä hän oli koskaan nähnyt. »John raukka tulee varmasti ujostelemaan», rouva jatkoi istuutuen ja pannen kädet helmaansa, näyttääkseen muka huolettomalta.

»John — ujostelemaan!»

Vanha herra nauroi moiselle ajatukselle ja suuteli hänen ryppyistä poskeaan salatakseen kiihtymyksensä. Johnko ujosteleisi? Hän muisti omaa kuherteluaikaansa. Hän ei ollut koskaan ollut ujo. Tämä oli melkein kuin syytös häntä itseään kohtaan. Ja mitä muuten hänen vaimonsa kaltainen ylväs nainen tekisi ujon miehen ihastuksella? John — ujo! Hän suoristi liivinsä toiseen kertaan, sillä vieraan tuloaika lähestyi. Teekeittiö uhkasi kiehua yli, ja hän alkoi tuntea itsensä hermostuneeksi.

»Sanoiko John, milloin he aikovat mennä naimisiin?» hän kysyi äkkiä.

»Herran tähden, siitä sinä et saa puhua hänelle mitään!» huudahti vanha rouva nopeasti. »Hän sanoi minulle, että he ovat vain ystäviä — ainoastaan ystäviä. Mutta minäkö en muka arvaisi! Minkä vuoksi hän tuli Venetsiaan? Hänen täytyi tietää Johnin olevan täällä. John ei vain tahdo kertoa siitä mitään. Meidän täytyy kohdella tuota neitiä vain hänen ystävänään. Mutta —» Hän pudisti päätään ymmärtäväisesti, huolimatta päättää lausettaan.

Tietysti hän arvasi kaiken — heidän tapaamisensa kappelissa — heidän kohtauksensa Kensington Gardensissa! Nuori mies ja nuori nainen eivät kohtaa tällä tavoin, jollei siihen ole jotakin painavaa perustetta. Muuten — tuo viimeinen kynttilä! Mikä nainen voisi olla rakastumatta mieheen, joka osoittaa sellaista ajatustavan hienoutta, vaikk'ei ottaisikaan huomioon tosiasiaa, että tuo mies on hänen poikansa? Nainen tietää eräitä asioita tässä maailmassa niin varmasti, ettei häntä vastaan maksa väitelläkään. Ensiksi, hän on päättänyt olla oikeassa ja toiseksi, vaikka voisikin todistaa hänen olevan väärässä, niin se vain vahvistaisi häntä mielipiteessään.

Vanha rouva tiesi vallan hyvin mitä puhui. Nämä kaksi olivat niin lopullisesti rakastuneet toisiinsa kuin he yleensä saattoivat olla. Heidän tapaamisensa täällä Venetsiassa, sitten kun John oli vakuuttanut, etteivät he näkisi toisiaan koskaan enää, oli ainoa todiste, mitä hän tarvitsi.

Viimeinkin kello soi äänekkäästi. Sen kilinä kaikui peloittavasti seinämästä toiseen heidän sydänkammioissaan. Vanha rouva korjasi päähinettään kahdennenkymmenennen kerran; kahdennenkymmenennen kerran vanha herra vetäisi suoraksi liivinsä, sitten hän hiipi ovelle ja katosi suureen saliin.

»Claudina menee juuri!» hän kuiskasi taakseen. »Hän avaa oven. Se on John!»

Hän tuli nopeasti takaisin tuolilleen, ja kun nuoret astuivat sisään, niin molemmat vanhukset istuivat toisiaan vastapäätä rauhallisina, järkkymättöminä, ikäänkuin maailmassa ei pystyisi tapahtumaan enää mitään. Harvoin on neljä sydäntä sykkinyt niin vilkkaasti tällaisissa rauhallisissa kehyksissä.

»Tässä on Miss Dealtry», sanoi John, samalla äänellä, millä hän käski ajurin ajamaan oopperaan.

Vanha herra oli noussut tuoliltaan ja astui esiin sellaisella kohteliaisuudella, että se saa naisen tuntemaan itsensä kuningattareksi, vaikka sattuisikin olemaan vain pesijätär, — otti Jillin käden, kumarsi syvään puristaen sitä varovasti ja johdatti hänet sisemmälle huoneeseen, kumartaen sitten taas uudelleen juhlallisesti.

»Vaimoni», hän sanoi, tavoittaen tarkalleen Johnin äänensävyn.

Pieni valkohapsinen lady tarjosi molemmat kätensä, ja kun Jill näki kärsineet, hennot sormet, hänen sydämensä värähti säälistä. Mutta ennenkuin hänen säpsähdystään huomattiin, hän oli kumartunut ja suudellut noita ryppyisiä kasvoja — ja siitä hetkestä he rakastivat toisiaan.

Naisten kesken tällaiset asiat käyvät välittömästi. Nainen saattaa olla suutelevinaan toista naista; hän saattaa työntää poskensa esille, mutista liikutettuja sanoja ja suudella ilmaa huulillaan. Eikä kumpaakaan petetä sillä tavoin. Katsojat tietävät yhtä hyvin, että nuo kaksi vihaavat toisiaan, ja esiintyjät ovat siitä itsekin selvillä. Mutta kun kahden naisen huulet yhtyvät, silloin heidän sydämensäkin koskettavat toisiaan.

Tämä suudelma oli sinetti heidän liitolleen. Molemmat rakastivat Johnia, ja tällä suudelmalla he kertoivat sen toisilleen. Äiti ei halunnut enempiä todisteita. Silloin kaikki mustasukkaiset tunteet haihtuivat. Tällä suudelmalla hän toi äidin uhrin, viimeisen, mitä luonnon lakkaamaton vaatimus asettaa hänen sukupuolensa kannettavaksi. Hän jätti rakkautensa poikaansa toisen naisen haltuun. Ja kun Jill nosti taas päänsä, oli vanhan rouvan sydän rauhoittunut, rauhoittunut taas hiljaiseen rauhalliseen tahtiinsa, ehkä hiukan hiljaisempaan kuin ennen. Hänen elämänsä oli päättynyt. Jäljellä oli vain odotus, ja hänen vielä kirkkaat silmänsä etsivät Johnin silmiä — mutta ne olivat suunnatut kiinteästi Jilliin.