III. VIHANNESKAUPPIAAN KATU.

Kaksi tai kolme vuotta sitten Fetter Lanella oi todellakin oikea vihanneskauppiaan puoti. Kadunpuoleista ikkunaa oli siirretty, jotta hedelmien ja kasviksien näyttely, joka sulki täydellisesti näköalan puodin sisustaan, tulisi paremmin esiin. Appelsiinit, banaanit, perunat, taatelit — kaikki veljeilivät siinä samassa kunnossa, missä olivat saapuneet Lontoon satamaan jonkin hyvän laivan painolastina. Porkkanat ja kukkakaalit, molemmat pienissä erikoisosastoissaan, oli paiskattu vierekkäin asteittain laskeutuville hyllyille kuin väriläiskät, jotka maalari jättää huolimattomasti paletilleen.

Iltaisin paloi tuulessa juuri siinä ulkopuolella kaasulyhty, syventäen vielä vastakohtia, rinnastaen appelsiinit ja mullanväriset perunat, kirkkaankeltaiset banaalit ja siniset pilkahdukset vihreissä kaalinpäissä. Voi, niitä sinisiä pilkahduksia vihreissä kaalinkuvuissa! Se oli enemmän vaikutelma kuin todellinen väri! Kuinka maalari olisikaan ihastunut siihen!

Nämä vihanneskauppiaitten puodit ja myymäläpöydät ovat todellakin maalauksellisia; ja niin paljon tuoksuvampia sitten kuin muut kaupat, lukuunottamatta tietysti rohdoskauppaa.

Verrattuna muihin liikkeisiin, kalamyymälöihin ja lihakauppoihin ja välttämättömään sekatavarakauppaan, josta ihmiset ostavat kaiken tällaisessa kaupunginosassa, tämä vihanneskauppiaan puoti oli tervetullut keidas hämäräperäisen ympäristön ja epämääräisten hajujen erämaahan. Sen tarjoamat väri-ilot: appelsiinien loistava liekki-pyramidi, omenien rusottavat posket, banaanikimppujen uhkea keltaisuus, ja niille lempeän vihreänä taustana kaalit ja muut vihannekset, mitä vuodenaika sattui tarjoamaan — tämä kaikki sai aikaan, että pieni vihanneskauppiaan puoti Petter Lanen varrella oli ainoa pelastava pykälä muuten sangen synkässä ympäristössä. Se ilahdutti teitä ohikulkiessanne. Te tunsitte olevanne sille kiitollinen. Appelsiinit näyttivät puhtailta ja tuoreilta. Ne välkkyivät kaasulyhdyn valossa. Siihen niillä olikin täysi syy, Mrs. Meakin kiilloitti ne esiliinallaan joka aamu, rakentaessaan tuota vaarallista pyramidia. Hieroipa hän omenatkin, kunnes niiden kasvot paistoivat kuin lasten, jotka ovat juuri valmiit lähtemään kouluun. Katsellessanne niitä johtui mieleenne maaseutu, hedelmätarhat, joissa ne olivat kypsyneet, ja Fetter Lane käheine kaupustelijoineen ja kirkuvine lapsineen häipyi hetkeksi mielestänne. Tällaisia vaikutelmia ette varmastikaan saa katsellessanne liha- tai kalakauppiaan ikkunaa. Kinkku, jolla pari kolme kärpästä astelee laiskasti, makkaroita pannussa, kiehumassa sihisten omassa rasvassaan — se ei tuo mieleen mitään korkeampaa aistimusta kuin nälkäisen miehen valikoimattoman ruokahalun.

Tällaisen myymälän te sivuutatte kiireesti; mutta vaikka ette ole aikonutkaan ostaa mitään, jäätte kuitenkin arvelemaan ja sitten pysähdytte lopullisesti Mrs. Meakinin pienen myymäläpöydän ääreen Fetter Lanen varrella.

Mrs. Meakin oli hyvin lihava. Hänen kasvonsa muistuttivat ihmeesti omenaa — ei vastapoimittua, vaan sellaista, joka on maannut oljissa ullakolla yli talven, hyvin säilyneenä ja maku tallella, mutta kuori rypistyneenä ja iän uurtelemana. Selkänojattomassa puutuolissaan hän istui puodissaan päivät pitkät, hengittäen terveellistä, puhdasta maaäidin tuoksua, jota leijaili perunasäkkien tienoilla. Siinä hän odotti ostajan tuloa. Kun sellainen ilmestyi ovelle, hän punnitsi hetkisen mielessään hänen ulkonäöstään kaupanteon mahdollisuutta, sitten hän alkoi hitaasti nousta, läjähyttäen kämmenet polviinsa.

Mrs. Meakin oli taitava nainen liikeasioissa. Hänellä oli ovela tapa selittää, kuinka äärettömän vähän tänä vuonna oli tullut juuri sitä hedelmää tai kasvista, jota ostaja halusi saada. Mutta ei tarvitse luulla, että hän olisi tällä verukkeella pyrkinyt pyytämään sen korkeampia hintoja kuin muuallakaan oli tapana. E-ei— pois se! Kunniallisuus puhui hänen kasvonjuonteistaan. Mutta tällä tavoin hänen onnistui saada ostajansa vakuutetuiksi siitä, että he olivat saaneet kasviksensa erittäin sopuhinnalla ja lähtiessään näin tyytyväisinä olivat halukkaat tulemaan uudelleenkin.

Mutta mitä herran nimessä on vihanneskaupalla ja Mrs. Meakinin asuinsijoilla tekemistä Suloisen Järjettömyyden Kaupungin kanssa? Onko juuri osa Järjettömyydestä tämä hyppäys Pyhän Josefin alttarilta kynttilöitä kauppaamasta Fetter Lanelle appelsiinimyymälään? Toistaiseksi tässä ei ole mitään järjetöntä. Tässä keijukaissadussa nämä kaksi tekijää ovat läheisissä suhteissa.

Minä selvitän sen heti. Talossa, jonka pohjakerroksessa Mrs. Meakinin kauppa sijaitsi, oli kolme kerrosta, ja juuri puodin yläpuolella asui John Grey, sanomalehtimies, kirjailija, kynänkäyttelijä — jo esitelty ilmiö tässä kertomuksessa. Sama mies, joka uhrasi Pyhälle Josefille aiotun lahjansa, jotta toistaiseksi esittelemätön ilmiö, turkisvaippainen nainen, suostuisi hänen toivomukseensa ja sytyttäisi viimeisen kynttilän — siten sinetöiden tuntemattoman rukouksensa aiheen.

Tällä tavoin olemme siis joutuneet tekemisiin Mrs. Meakinin ja hänen vihanneskauppansa kanssa Fetter Lanen varrella. Tämä pieni kauppa ylellisine värikylläisyyksineen on osa atmosfääristä, osa tästä romanttisesta kertomuksesta, joka alkoi maaliskuun kahdeksantenatoista päivänä — ah niin, kuinka monta vuotta sitten? Ennenkuin Kingsway oli rakennettu, ennenkuin Holywell Street oli syntynyt.

Ja sitten, rohkenen ehdottaa, koettakaa nähdä henkisillä silmillänne Mrs. Meakinin pieni puoti, keltaisine ja punaisine väritäplineen, karmosiinin ja vihreän pilkahduksineen, koettakaa nähdä se aamuvalaistuksessa, kun talojen varjot peittävät sen, kirkkaassa keskipäivän auringossa tai illalla kaasuliekin sinertävässä paisteessa — sillä nyt ette voi nähdä sitä tosielämässä. Mrs. Meakin luopui liikkeestään noin vuosi sitten. Hän muutti asumaan maalle ja hoitelee siellä nyt omaa keittiökasvitarhaansa, kasvattaa omia kaaleja, perunoita ja punajuuria. Ja hänen kasvonsa muistuttavat vieläkin omenaa — tosin vanhaa omenaa — sellaista, joka on maannut oljissa tilavalla ullakolla, maannut siellä koko talven ja — unohdettu sinne!