XVI. PÄÄSIÄISPYHÄT.

Pääsiäissunnuntaina, heti heidän ensimmäisen luvattoman kohtauksensa jälkeen, John istui yksin huoneessaan Fetter Lanella. Morrellin ja Brownin perheet — valajan ja teatterin vahtimestarin — olivat muodostaneet yhteisen seurueen ja lähteneet maalle — tai he nyt sanoivat sitä maallemenemiseksi. Hän oli kuullut heidän keskustelevan siitä laskeutuessaan matottomia puuportaita ja sivuuttaessaan hänen ovensa.

»Me ehdimme käydä Bull and Bushissa ja joudumme takaisin viideksi», oli Mr. Morrell sanonut voimakkaasti, ja Mr. Brown oli lisännyt: »Sanotaan puoli viideksi.» Sitten Mrs. Morrell oli puhjennut pieneen laulunpätkään —:

»Sydän sykkien armotta kaipaa vaan sun luo — sun luo —»,

ja Mrs. Brown koetti tulla mukaan, vaikk'ei pysynytkään äänessä. Vihdoinkin viimein katuovi oli auennut — läjähtänyt kiinni — äänet häipyivät vähitellen kaukaisuuteen, ja John oli jäänyt yksin kuuntelemaan, kuinka Mrs. Morrellin hiekanvärinen kissa piti portaissa herttaista peuhausta Mrs. Brownin mustan kissan kanssa. Jollette ole innokas kirkonmies, mikä pakottaisi teidät käymään kirkossa kolme kertaa näiden kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa, niin ensimmäinen pääsiäispäivä on kaikkine traditsioneineen Lontoon ilottomin päivä. Silloin ei voi tehdä kerrassaan mitään. Messukin, jos menette sinne, kestää vain noin neljännestä yli kahteentoista, ja jäljelläolevat tunnit aukenevat eteenne lohduttoman yksitoikkoisina. Painava tietoisuus siitä, että vapaapäivä seuraa heti tämän juhlapäivän kantapäillä, sälyttää hartioillenne raskaan eristyneisyyden tunteen. Vilkkaat pikkupuodit eivät ole auki huomenna, raitiovaunut eivät hyrrää edestakaisin. Suurkaupungin kadut tulevat olemaan kuolleen kaupungin katuja, ja kun te nyt mietiskelette tätä, soivat kellot ympäristössänne sävelin, joiden tarkoitus on olla iloisia, mutta jotka todellisuudessa kolkuttelevat sanoinkuvaamattoman murheellisina: Tiedätte varsin hyvin, kun tulette vain sitä ajatelleeksi, miksi ne ovat niin kiusalliset ja äänekkäät. Ne soivat siksi niin itsepäisesti, viskellen ääniä avaruuteen, että saisivat vedetyksi ihmisiä täyttämään velvollisuutta, josta monikin tahtoisi mielellään päästä.

Kaupungin kirkonkellojen täytyy olla äänekkäät, niillä on voitettavanaan suurempi elämän hämmennys. Kuunnelkaa vain St-Martin's-in-the-Fieldsin kelloja. Sen kellonsoittajat tietävät liiankin hyvin, kuinka äänten täytyy tulvia, ennenkuin he saavat kuljeskelevan jalkamiehen taivutetuksi astumaan sisään. Fetter Lanella oli sama juttu. John kuunteli niiden kilinää ja kuminaa — jokainen kello teki parhaansa päästäkseen kuuluville.

Hän ajatteli maaseutua, jonne yläpuolella asuvat perheet olivat lähteneet, maalla on toisenlaista. Maalla te menisitte kirkkoon, vaikk'ei siellä olisi kelloja ollenkaan, ja tuo herkkä, juhlallinen soitto, joka kumahtelee yli ketojen ja pujottelevan joenuoman, tuntuu teistä maailman viehkeimmältä ääneltä. Teidän tarvitsee vain kuulla se ja heti näette vanhan kääntöportin heilahtelevan edestakaisin, kun kansa käyskelee hiekkakäytävää kirkonovelle. Teidän tarvitsee vain kuunnella sitä, kun se hiipii pitkin niittyjä, joilla karja käy laitumella ja syö kasteista ruohoa, nähdäksenne sielunne silmillä tuon hennon, kalpean kynttilänvalon, joka varastautuu maalattujen lasi-ikkunoiden läpi kesäillan utuiseen ilmaan. Kirkonkellot ovat aivan erilaiset maalla. John kadehti sydämensä pohjasta Mr. Brownia ja Mr. Morrellia — kadehti heitä ainakin puoli viiteen saakka.

Lopetettuaan aamiaisensa hän istui tuijottaen tunnin verran sytyttämäänsä tulennokseen, liian yksin edes työskennelläkseen. Tuota sydämetöntä tyttöhuitukkaa, masentumista, ei voida sanoa toveriksi.

Sitten tuli Mrs. Rowse korjaamaan aamiaiskaluston ja siistimään vuoteen. John katsoi ylös hymyillen hänen tullessaan.

»Minkälainen ilma on ulkona?» hän kysyi.

»Kylmä, sir, ja näyttää siltä, kuin saisimme sateen.»

Hän kolisteli kuppeja ja lautasia, ja John kääntyi tuolissaan nähdäkseen hänen puuhaamisensa. Tämä on yksinäisyyttä — tuntea toverillista myötätuntoa vaimoon, joka tulee siistimään huoneita.

»Kun mies on yksin, niin Jumala lähettää hänelle koiran», kirjoitti Lamartine. Mutta aina ei käy siten. Muutamat miehet ovat onnellisempia kuin toiset. Väliin sattuu, ettei koiraa ole saatavissa, ja silloin Jumala lähettää Mrs. Rowsen korjaamaan aamiaiskalustoa.

Mutta Mrs. Rowsella oli kiire tänä aamuna. Hän ei ollut saamassa rahaa tällä kertaa. Nyt ette olisi voinut havaita minkäänlaista vitkastelemista hänen töissään. Sekään puheenaihe, joka tavallisesti huvitti häntä enimmän — hänen tyttärensä nimittäin — ei tällä kertaa kyennyt hajoittamaan hänen tarkkaavaisuuttaan.

Hän aikoi lähteä juuri heidän kanssaan maalle — he menisivät Denhamiin tervehtimään hänen sisartaan, heti kun hän olisi saanut työnsä valmiiksi — Lizzien, joka liimasi nimilappuja marmeladipurkkeihin Crosse and Blackwellilla, ja Maudin, joka pakkasi savukkeita Lambert and Butlerilla.

Monet sanoivat Fetter Lanella, että Lizziellä olisi kaunis ääni, jos hän vain olisi saanut harjoitusta. Hän osasi laulaa »Lemmi mua, ja mun on maailma». Hän lauloi sen oikein herttaisesti. Ja Maud — niin, Mrs. Rowse oli hankkinut oikean vanhan pianon heidän pieniin huoneisiinsa Maudia varten, mutta tätä ei tahtonut saada koskaan harjoittelemaan. Tosin hän rimputti heti kaikki kuulemansa melodiat aivan oikein oikealla kädellä, mutta vasen hakkasi mitä sattui.

Mutta näistäkään suunnattoman tärkeistä aiheista ei Mrs. Rowsea saatu puhumaan tänä aamuna. Heidän täytyi lähteä puolipäiväjunassa Denhamiin, joten aikaa ei ollut tuhlattavissa.

»Sallisitteko minun tulla mukaanne, Mrs. Rowse?» kysyi John äkkiä. Yhtä nopeasti hän katui kysymystään, mutta vain sen mahdottomuuden vuoksi.

On olemassa eräs kirjoittamaton laki, joka määrää, että jos seuraatte ladyä junamatkalle, on teidän myös maksettava hänen pilettinsä. Ja jokainen nainen on lady, jollei hän kiroile eikä sylje lattialle. Teidän on nostettava hattua kadulla jokaiselle naiselle, jonka tunnette. Olkoot he sitten siistijävaimoja, liimatkoot nimilappuja marmeladipurkkeihin tai pakatkoot savukkeita pieniin rasioihin — mutta kadulla he ovat naisia — ja jokainen nainen on, edellämainitut rajoitukset lukuunottaen, lady.

Mutta John ei voinut mitenkään maksaa heidän matkalippujaan. Tuskinpa hän olisi voinut maksaa omaansakaan. Ainakaan ei seuraavaksi päiväksi olisi jäänyt yhtään ateriaa. Ja olkoon nyt sitten tällä kohdalla kerta kaikkiaan sanottu, että John oli todellakin aina köyhä, paitsi juuri tultuaan panttilainastosta, ja ehkä viisi päivää sen jälkeen, kun oli nostanut palkkion teoksistaan. Siitä saatte ainakin olla varmat, että John helisteli rahoja taskussaan ja tunnusteli hopearahojen reunoja, kun hänellä niitä vain sattui olemaan. Jos hänellä oli kultaraha, niin voitte nähdä hänen ottavan sen esille pimeän aikana katulyhdyn valossa, vakuuttautuakseen siitä, ettei sovereign ollut shillingi. Mutta muulloin hän oli todellakin köyhä, siitä voitte olla vakuutetut. Niin ollen hänen oli heti peruutettava tarjouksensa saattaa Mrs. Rowsea ja hänen tyttäriään Denhamiin.

»Ei», hän sanoi, »toivoisin voivani tulla, mutta pelkään sen olevan mahdotonta. Minun täytyy tehdä työtä.»

Heti sen jälkeen Mrs. Rowse lähti.

»Huvitelkaahan nyt vahvasti», sanoi John.

»Niin teemme aina maalla», vastasi Mrs. Rowse pannessaan hattua päähän oven ulkopuolella. Ja sitten — »Hyvästi, sir — —» ja hänkin oli mennyt. Katuovi paukahti taas kiinni, ja koko talossa ei ollut muita kuin punainen kissa, musta kissa ja John.

Hän istui siellä hiljaisuudessa. Kissatkin väsyivät leikkimiseen ja asettuivat lepoon. Sitten tuli sade, sade muuttui lumirännäksi, joka pieksi kattoja ja koetti näyttää lumelta piiloutumalla savupiippujen suojaan. John ajatteli Kensington Gardensin tulpaaneja. Kevät voi tulla iloisesti Englantiin — mutta se voi tulla myöskin karvaana. Ihmisraukat, jotka olivat lähteneet maalle! Mutta ehkä maalla ei ollutkaan niin ruma ilma kuin täällä? Ja vaikka olisikin, eivät he sittenkään olisi niin yksin kuin hän. Mr. Morrell voi jutella Mrs. Brownin kanssa, ja Mr. Brownilla oli Mrs. Morrell seuralaisena. Ja Mrs. Rowsella oli Lizzie ja Maud. Ehkäpä he onnistuivat saamaan junassa oman osaston ja Lizzie laulaisi »Lemmi mua, niin mun on maailma». Ja Maud laskisi mielessään savukkeita ja pakkaisi niitä, tai luultavammin unohtaisi savukkeiden olemassaolonkin nähdessään lehteen puhkeavien pensasaitojen ihanuuden. Mutta kyllähän te joka ainoa tunnette orapihlajat ja niitten tenhon yhtä hyvin kuin minäkin.

Niin, kaikilla muilla paitsi Johnilla tuntui olevan kumppaninsa. Hän otti taskustaan äitinsä viimeisen kirjeen, joka oli tullut Venetsiasta — levitti sen eteensä. Kunpa vain hän olisi täällä! Jospa vain hänen kirkkaat ruskeat silmänsä olisivat lähettyvillä, niin heillä olisi tuhansia asioita haasteltavana! Millaisen määrän novelleja ja uusien kirjojen alkuja John lukisikaan hänelle! Ja kuinka osaaottavasti hän osaisi kuunnella! Kuinka usein hän pistäisikään rakkaat voimattomat kätensä Johnin lujiin kouriin, tämän lukiessa paikkoja, joista hän erikoisesti piti!

»Poika kultani — —»

John kuuli hengessä hänen hellän äänensä — samantapainen ääni, jonka voitte kuulla vanhoista kiinalaisista kupeista — hän kuuli sen sanelevan kirjettä miehensä kirjoitettavaksi:

»Nyt olen alkanut laskea päiviä sinun saapumiseesi. En ole uskaltanut alkaa ennemmin — liian monet numerot sekaannuttavat minut tyystin. Siihen on tänään juuri kolme kuukautta. Isäsi voi nyt paljon paremmin ja on näinä päivinä hiukan työskennellytkin.»

Tähän oli isä lisännyt pienen sivuhuomautuksen —

»Hän sanoo sitä työksi, poikaseni, vain miellyttääkseen minua. Mutta kun vanhat miehet leikkivät, heitä huvittaa kuulla sanottavan sitä työskentelemiseksi. Sinä olet saanut minun työni tehdäksesi. Nyt äiti huomasi, että minä kirjoitan tähän muuta kuin mitä hän saneli. Koetan taivuttaa hänet jättämään tämän tähän siitä huolimatta paikoilleen.»

Sitten kirje jatkui keskeytymättä:

»Minua ilahduttaa, että työsi sujuu niin hyvin. Minusta viimeinen kertomuksesi oli melkein liian surullinen. Täytyykö kertomusten päättyä onnettomasti? Sinun kertomuksesi päättyvät aina. Mutta isäsi sanoo, etten minä saa pahoittaa sinun mieltäsi tällä, ettet sinä voi maalata kullalla siinä missä näet harmaata, ja sen, minkä nyt näet harmaana, tulet jonakin päivänä näkemään kullanhohtoisena.»

Sitten tuli taas välihuomautus.

»Sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan, poikaseni. Minä olen lukenut kertomuksen ja minä ajattelin, ettei sen olisi pitänyt päättyä surullisesti. Nyt sinä epäilemättä sanot: 'Oh, hän on vanhamuotinen eikä tiedä, että surullinen loppu on taiteellinen'. Mutta ei se johdu minun vanhanaikaisuudestani, vaan siitä, että minä aivan yksinkertaisesti olen vanha. Kun olette nuoria, niin te näette vain onnettomia loppuja sen vuoksi, että olette kylliksi nuoria kantamaan niiden tuskan. Kun sinulla on ollut surusi, joita taiteilijana toivon sinulle, sitten sinä kirjoitat toisessa äänilajissa. Jatka vain surullisia loppujasi, älä välitä meistä. Kaikki työsi tulevat kerran olemaan onnellisia, muista: sinä et kirjoita meille vaan meidän tähtemme.»

Nyt siirryttiin taas saneluun.

»No niin, vaikka en tiedäkään siitä mitään, niin sinä kirjoitat ikäänkuin rakastaisit. Kerrothan minulle, etkös kerrokin, jos asia on niin? — Minusta se on ainoa tapa kirjoittaa, yleensä ainoa tapa tehdä jotakin. Isäsi sanoo, että hänen nykyisiltä tauluiltaan puuttuu varmuus ja joustavuus; mutta minusta ne ovat yhtä kauniita; ne ovat niin hillittyjä.»

Sulkumerkit —

»Ei voi aina olla rakastunut, niinkuin kaksikymmentäkuusi-vuotiaana. —»

»Hän kirjoitti taas jotakin, John, eikä tahdo sanoa, mitä se on. Jos hän sanoo olevansa liian vanha rakastamaan, niin älä usko häntä. Hän kumartui juuri ja suuteli minua otsalle. Pakotin hänet kirjoittamaan tämän. Kertomuksesi tytöstä kappelissa ja viimeisestä kynttilästä huvitti meitä suuresti. Minua erikoisesti. Jos minä olisin ollut tytön sijassa, olisin heti paikalla rakastunut sinuun, koska olit niin hienotunteinen. Minkänäköinen hän oli! Oletko nähnyt häntä sen jälkeen? Minusta tuntuu, ettei tuo kohtaus sattunut turhan vuoksi. Minäkin olen koettanut ajatella, mitä hän mahtoi rukoilla Pyhältä Josefilta, mutta en osaa arvata. Ei ole naisen tapa rukoilla itselleen rahaa. Ehkä jollakin hänen sukulaisistaan oli rahahuolia. Olen ajatellut asiaa joka päivä sen jälkeen kuin sain kirjeesi, mutta en pääse pitemmälle. Jumala siunatkoon sinua, rakkaani. Odotamme kiihkeästi sinun uuden kirjasi arvosteluja. Milloin se ilmestyy — tarkalleen sanottuna? Tahtoisin rukoilla sen puolesta esirukouksen, niin että anna minulle ajoissa tieto. Ja jos tapaat vielä Pyhän Josefin neidon, niin sinun täytyy luvata kertoa minulle kaikki. Isäsi haluaa käyttää lopun paperista. Niin että Jumala siunatkoon sinua aina.»

»Älä lue arvosteluja, kun ne ilmestyvät, John. Lähetä ne minulle, ja minä valitsen parhaat ja lähetän takaisin luottavaksesi. Mikäli ymmärrän asiaa, niin monet arvostelijat käyttävät arvosteluissaan persoonallista sävyä, ja niiden lukemisesta ei ole mitään hyvää, olkoot sitten moittivia tai kiittäviä. Tietysti lähetät minulle ensi tilaisuudessa kappaleen kirjaasi. Sinua rakastava isäsi.»

Tähän kirje päättyi. Vaikka olikin pitkä, se olisi saanut olla vieläkin pitempi. Nämä kaksi vanhaa ihmistä olivat hyviä tovereita, ja he puhuivat hänelle ohuitten paperiarkkien avulla, keskeyttäen tämän tästäkin toisensa asianmukaisella kohteliaisuudella, juuri kuin sanotaan jokapäiväisessä keskustelussa: »Lopeta vain, mitä aiot sanoa, rakkaani!»

Ja nyt hekin olivat menneet maalle — jättäneet hänet yksin. Kääriessään kirjettä kokoon hänestä tuntui, ikäänkuin ulko-ovi olisi paukahtanut kiinni kolmannen kerran.

Hän nojautui taapäin tuolissaan huoaten tahdottomasti. Kylläpä tässä maailmassa oli lopultakin vähän oikein tuttuja ihmisiä! Kuinka vähän oli sellaisia ihmisiä, jotka tarvitsisivat hänen toveruuttaan tällaisena päivänä! Hän nousi ja nosti molemmat kätensä ylös — tämä oli —

Hän pysähtyi. Hänen sydämeensä oli tunkeutunut ääni ja saanut sen lyömään kiivaammin. Kello oli soinut! Hänen oma sähkökellonsa! Sähkökello, joka oli kohottanut hänet toiselle tasolle Mrs. Morrelliin ja Mrs. Browniin nähden, joilla oli vain yhteinen kolkutin käytettävissä.

Se oli soinut, ja seuraavassa sekunnissa hän oli jo alhaalla. Mutta oven luona hän jäi nauttimaan hetkeksi iloisesta, jännittävästä odotuksestaan.

Entä jos se olisikin Jill? Hullu, toivoton houre! Eihän Jill tietänyt hänen asuntoaan. Taikka jos jokin kohtalonoikku olisi ilmaissut sen hänelle? Ja tulisiko hän koskaan tänne, vaikka tietäisikin? — Ei tämä oli liian valtava toive — liian suuri — liian suuri.

Sitten hän avasi oven.

Siellä ei ollut ketään. Katu oli tyhjä. Hän katsoi oikealle ja vasemmalle. Ei näkynyt muuta kuin leskivaimo, joka kantaen kääröä käsivarsillaan kulki hitaasti Holborniin päin.

Kiusallinen ajatus, että jollei hän olisi vitkastellut avatessaan, tahtoen nauttia kauemmin mielenkiihoituksestaan, hän olisi saanut kiinni tuon näkymättömän pienen karkuripaholaisen.

Hän kiipesi taas hitaasti rappuja ylös, koettaen hakea lohdutusta filosofiasta. Hän sanoi itselleen, että jollei olisi sattunut tuota salaperäistä soittoa, ei tänään olisi tapahtunut minkäänlaista aikakirjoihin merkittävää sensatsionia. Ja sitten hän suuttui äkkiä kaikkeen ja kellon lyödessä yhtä pisti hatun päähänsä, tuli kadulle ja lähti lunchille Marttyyriklubiin.