XII. LUNASTAMATTOMUUDEN TEMPPELI.

Seuraavana aamuna piti lupauksen täyttyä. John oli odottamassa jo puoli tuntia ennen määräaikaa, istuen pennyn tuolilla, lukemattomien ajatusten askarruttaessa aivojaan ja polttaen lukemattomia savukkeita. Väliin hän koetteli rahoja taskussaan, tunnustellen kynnellään puolikruunujen ja floriinien epätasaista reunaa erottaakseen ne pennynrahoista. Naiset, mitä etuoikeuksia heillä sitten lieneekään — eivät koskaan ymmärrä tätä iloa. Teillä täytyy olla housuntaskut ja niissä rahoja — myöskin kultaa, kun teillä sitä sattuu olemaan — voidaksenne tuntea omistamisen viatonta iloa. Miehillä on sentään aika paljon kiitollisuuden aihetta.

Tänä aamuna Johnilla oli rahaa. Hänellä oli kultaakin. Hän oli pantannut kultaiset kellonvitjansa aikomuksessa pyytää Jill lunchille, jos sopiva tilaisuus tarjoutuisi.

Muistanette kai, että kello oli mennyt rikki. Se on tavallinen teknillinen termi herrasmiesten ja hienotunteisten ihmisten kesken, siitä hyvä, että sen voi ottaa joko kirjaimellisesti tahi ei — mielin määrin.

Mahdollisesti ihmettelette, miksi kello meni ensiksi rikki eikä vitjat. Kellohan näyttää ajan. Mutta vitjat näyttävät, että teillä on kello, joka näyttää ajan, ja tässä maailmassa ulkonäkö näyttelee suurta osaa. Vitjat lähtevät kyllä viimeiseksi liikkeelle, niin kauan kuin nuo kolme messinkipalloa vielä riippuvat epäilyttävän näköisen puodin oven yläpuolella likaisella syrjäkadulla.

Johnin kello oli mennyt rikki jo muutamia viikkoja sitten; mutta vieläkin pienet pojat ja tytöt liehuivat kadulla hänen ympärillään aikaa tiedustellen.

Hakien toisella silmällänne kaukaista kelloa ja vetäen kädenkuvussanne taskusta pienen portinavaimen, joka riippuu vitjojen toisesta päästä ja pakottaa sen pysymään taskussa, te voitte helposti pettää nämä epäluulottomat pikku ihmiset. Jos satutte keksimään kaukaisen kellon, niin kaikki on hyvin. Jos ette, on vielä jäljellä satoja mahdollisuuksia. Voitte arvata — esim. auringosta, mutta jos olette omantunnontarkka, voitte pyytää anteeksi ja sanoa kellon seisahtuneen. Ja vihdoin, jos kyseessä sattuu olemaan pieni herttainen enkeli, jonka hymykuopat ovat aina valmiit toimimaan, voitte heiluttaa vitjoja hänen kasvojensa edessä ja tuntea tämän ilon lisäksi rehellisyyden jalostavaa nautintoa.

Kun Mrs. Rowse herätti hänet tänä aamuna, hän heräsi tuntien kiihkeästi, että jotakin piti tapahtua tänä päivänä. Jotakin oli järjestetty; jokin sopimus oli täytettävä; jotakin uutta mielenkiintoista oli astunut hänen elämäänsä, ja se saisi lopullisen muotonsa juuri tänä päivänä.

Hän kysyi Mrs. Rowselta kelloa — noin vain niinkuin velvollisuutena, joka on ennemmin tai myöhemmin täytettävä, eikä mistään todellisesta tiedonhalusta. Samassa kun tämä vastasi sen olevan neljännestä yli yhdeksän, hän muisti. Jill! Pyhän Josefin neito! Tänä aamuna hän saisi kuulla, kuinka paljon tämä oli pitänyt hänen kertomuksestaan.

Hän nousi istumaan vuoteessaan.

»Mrs. Rowse! Minä haluaisin kahvini puolen tunnin kuluttua. Nopeammin, kahdenkymmenen minuutin!»

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän oli valmiiksi puettu. Täytyy antaa anteeksi, vaikka hän valitsikin sukat, jotka sopivat kaulaliinaan, ja tuhlasi hetkisen valitessaan niihin sopivaa paitaa. Se on turhamaisuutta, jos tekee tämän vain itseään miellyttääkseen; mutta kun kaiken todennäköisyyden mukaan seisotte alkavan romaanin kynnyksellä, voi vallan hyvin ymmärtää, että katselette kuvaanne ovipeilistä. Mutta mies, joka kurkistaa joka kuvastimeen maleksiessaan haluttomasti katuja pitkin — hän on inhoittava. Se on sitä turhamaisuutta, josta Salomon Saarnaaja puhuu. Saarnaaja itse olisi ollut ensimmäinen oikaisemaan kaulaliinan tai poimuttelemaan nenäliinan uudelleen rintataskuun rakastajalta, joka menee kohtaamaan valittuaan.

Myöskin John hymyili tyytyväisenä kuvalleen. Sukat sopivat kaulaliinaan ehdottomasti; oli suorastaan naurettavaa, kuinka hyvin ne kävivät toisiinsa. Nyt ei hänellä ollut karkeaa sinistä sarkapukua yllään, vaatekomeron kätköistä ilmestyi hyvin harjattu kävelypuku. Sitten hän kävi aamiaisen kimppuun.

Mrs. Rowse puuhaili aterian aikana työhuoneessa, tomuutellen esineitä, jotka olisi helposti voinut jättää huomioonottamatta. John huomasi sen viimeinkin lehteään lukiessaan, ja veri karahti hänen poskiinsa. Mrs. Rowse oli eilen maksanut pesusta — kolme shillingiä yksitoista pennyä!

Jos teidän täytyy turvautua pesijättäreen Fetter Lanen ympäristössä, on se aivankuin veisitte vaatteenne panttiin. Te ette saa niitä takaisin, ennenkuin lasku on maksettu, ja sattuu aikoja, jolloin se on hankalaa.

Sen vuoksi siis Mrs. Rowse vitkasteli. Hän oli maksanut laskun. Hän vitkasteli aina kun oli saamassa rahaa. Se oli sukkela tapa nuhdella, hieno muistutus, jota aluksi tosin on vaikea ymmärtää.

Kun hän käytti sitä ensimmäisen kerran, John luuli hänen menettäneen muistinsa tai tulleen hulluksi. Hermostuneena hän oli tarkannut silmänurkastaan rouvan velttoa vaeltamista huoneessa, hänen pyyhkiessään tomut joka esineestä kuuteen kertaan. Kun nainen saa seitsemän shillingiä viikossa huoneitten siistimisestä, täytyy tällaisen toimeliaisuuden olla alkavan hulluuden merkki.

Lopulta kun John ei jaksanut kestää sitä enää, hän selitti olevansa tyytyväinen suoritettuun työhön. Toivottomana oli Mrs. Rowse silloin pannut pois tomuharjan, tuhlannut runsaasti aikaa mustan, kuluneen hattunsa kiinnittämiseen ja sanonut lopulta, mutta vasta ovelle ehdittyhän:

»Luulitteko voivanne säästää minun palkkani tältä päivältä, sir?»

Nyt hän vitkasteli taas. Mutta nyt John oli jo selvillä oireista. Tällä kertaa sen täytyi aiheutua pesusta. Hän seurasi toimitusta salaa sanomalehtensä takaa toivoen toivomistaan, että rouva väsyisi; sillä hänellä ei ollut kolikkoakaan. Mutta vitkastelemistaidon mestari ei tietänyt, mitä merkitsee väsyminen. Puhdistettuaan uunin päällä olevat lasiesineet kolmanteen otteeseen hän meni välikköön ja palasi sieltä mukanaan kaikki rievut ja pullot, mitä tarvitaan kuparin kiilloitukseen.

Silloin John antautui; piiritys oli päättynyt. Sanomalehden suojassa hän irroitti portinavaimen kellonvitjoistaan, pisti ne taskuunsa ja nousi.

»Minun pitäisi käydä hiukan asioilla», hän sanoi. »Voitteko odottaa, kunnes tulen takaisin?»

Mrs. Rowse näytti vastahakoiselta, aivankuin olisi ollut loukkaus pyytää häntä tuhlaamaan tällä tavoin aikaansa, mutta —

»Eiköhän tuota mahtane löytyä jotakin tekemistä vielä pariksi minuutiksi», hän vastasi.

John jätti hänet yrittämään. Tekeminen rajoittui pääasiallisesti riepujen ja kiilloitusainepurkkien paikoilleenpanemiseen.

Tässä tulee esille Johnin kyky aavistaa mahdollisuuksia ennakolta. Mrs. Rowsen voitto ei yksinään pakottanut häntä uhraamaan kellonvitjojaan. Ei ole oikein ihmisluonteen mukaista pantata arvoesineitään maksaakseen pesulaskuaan.

Pesulasku, samoinkuin verotkin, on yksi niistä elämän varjopuolista, joilla ei tunnu olevan mitään olemassaolon oikeutta. Tuntuu melkein siltä, kuin rehellisyytenne olisi tallessa ja te olisitte vielä kunnianmies, jos voitte välttää niiden maksamisen.

John ei päättänyt siis luopua kultaketjustaan vain pesulaskun maksamiseksi. Hänelle oli innostuksen hetkenä kangastanut mahdollisuus pyytää Jill lunchille, ja nämä kaksi aihetta yhdistettyinä saivat kaksi kompassin vastakkaista ilmansuuntaa näyttämään yhteen ja samaan päämäärään.

Reippain ja häikäilemättömin askelin John asteli sisään pienestä sivuovesta, sellainen on tunnusmerkillinen kaikille jalokivikaupoille, joissa on kolme messinkipalloa oven päällä. Häpeilemättä hän ajautui yhteen sellaiseen pieneen osastoon, joissa tehdään lukemattomia köyhyydentunnustuksia. Eikä näitä hirveitä tunnustuksia kuiskata myötämielisen kuuntelijan tuntehikkaaseen korvaan — hirveimpiä tunnustuksia, mitä yleensä voitte elämässä tehdä. Mies, jolle kerrotte häpeänne, on ahne ja halukas kuuntelemaan, heltymätön ja kiihkeä tekemään piinanne niin raskaaksi kuin suinkin. Ulosottomiehellä on ehkä yhtä kivinen sydän kuin panttilainaajalla; mutta he ovatkin molemmat ammattiveljiä. Elämän kalleimmat esineet ovat heidän käsissään, ja nämä molemmat ammattilaiset kilpailevat niiden sydämettömässä takavarikoimisessa.

Nainen, silmät kuopallaan, hihat kyynärpäistä rikki, joka tulee panttaamaan vihkisormustaan; mies, joka tulee kuluneissa vaatteissaan tuoden itsekunnioituksensa viimeistä jäännöstä, pyhäpukuaan — he ovat kaikki yhtä panttilainaajalle. Hän tinkii ne viimeiseen pennyyn, hyvin tietäen, ettei kukaan mielellään mene takaisin päätettyään kerran luopua omaisuuksistaan. He ovat hänen armoillaan. Heidän kasvojensa tarina ei kerro mitään hänen silmilleen. Hän merkitsee satoja kuolleita valtakirjoja lappuihin, joita joka päivä kirjoittaa — mutta ne eivät merkitse hänelle mitään, kuinka kalliita nuo tavarat lienevätkään olleet omistajilleen.

On peloittavaa todeta helppous, jolla yksilö menettää häveliäisyydentunteensa näissä seikoissa. Ensimmäisellä kertaa on kuin kuuma tuuli puhaltaisi kasvoihin ja purppuroisi posket.

Ensimmäistä kertaa yrittäessään John oli sivuuttanut tuon pienen salaperäisen sivuoven monet kerrat, ennenkuin hänelle lopulta karttui rohkeutta tarpeeksi pujahtaakseen sisään. Joka kerta, kun ratkaiseva askel olisi ollut otettava, katu oli äkkiä täynnä tuttuja ihmisiä. Siellä tuli kustantaja, joka oli hyväksynyt hänen viimeisen lyhyen kertomuksensa! Hän oli pyörähtänyt äkkiä kantapäillään ja ruvennut katselemaan jalokivikauppiaan näyteikkunaa ja sitten rientänyt katua eteenpäin aivankuin peläten tuhlaavansa aikaa. Katsottuaan olkapäänsä ylitse ja todettuaan, että kustantaja oli kadonnut näköpiiristä, hän palasi taas hitaasti. Tällä kerta hän pääsi puolen metrin päähän ovesta — puoli metriä ovesta! Vielä yksi askel, ja hän olisi tullut ahtaan pikkukäytävän varjoon! Samassa kulki ohi tyttö, joka myi hänelle merkkejä postikonttorissa — tyttö, joka hymyili hänelle ja sanoi lukeneensa hänen herttaisen novellinsa eräästä aikakauskirjasta. John oli katsonut nopeasti numeroa aivankuin olisi erehtynyt ovesta ja marssi sisään viereiseen kauppaan, joka sattui olemaan lihakauppa.

Teurastaja oli kysynyt kohteliaasti —

»Ja mitä saisi olla tänään, sir?»

»Minä haluaisin — voitteko sanoa, mitä kello on?» sanoi John.

Puolentunnin kuluttua oli katu viimeinkin sattunut olemaan tyhjä. John oli käyttänyt sitä hyväkseen ja saapunut pieneen erikoisosastoon. Mutta jumalantuomio ei ollut vielä lopussa. Hänen oli täytynyt kohdata köyhyyden ylimmäinen pappi, kertoa hänelle anteeksiantamaton, tukala tilansa. Ja viereisessä rippituolissa oli ollut joku — joku valmiiksi paatunut — joka saattoi kuulla hänen jokaisen sanansa ja oli vielä niin epähieno, että saattoi kurkistaa kulmauksen ympäri hänen puolelleen.

»Paljonko annatte minulle tästä?» John sanoi pannen kellonsa myymäläpöydälle. Se oli äidin antama kello, jonka hankkimiseksi tämä oli rakastavasti näännyttänyt itseään ennen hänen täysi-ikäisyyspäiväänsä.

Ylimmäinen pappi oli tarttunut siihen ylimielisesti.

»Haluatteko myydä sen?»

»En — oh en! Vain pantata.»

»Hyvä, paljonko pyydätte?»

»Olkaa hyvä, sanokaa te», vastasi John nöyrästi.

Ylimmäinen pappi oli kohottanut olkapäitään. Tämä oli turhaa ajan tuhlausta.

»Paljonko pyydätte?» hän toisti.

»Viisi puntaa», John sanoi; ja äkkiä, hänen tietämättään kuinka, kello oli taas hänen hallussaan. Ylimmäinen pappi oli kääntynyt paatuneeseen synnintekijään läheisessä osastossa ja heitti Johnin tutkimaan kelloa kourassaan. Hän tiesi tuskin, kuinka hän pääsi tämän hetken ylitse. Kesken kaupantekonsa panttilainaaja puhutteli häntä äkkiä olkapäänsä yli niin äänekkäästi, jotta kaikki huoneessa olijat sen kuulivat.

»Annan teille kaksi puntaa», hän oli sanonut, »ja enintään siitä summasta voisin ehkä myydä sen omasta puolestani».

Kaksi puntaa! Se oli loukkaus tuota vanhaa, pientä, kallista, valkohapsista ladyä kohtaan, joka oli ahertanut ja kiusannut itseään, voidakseen antaa hänelle parhaan, mitä tiesi.

»Se maksaa kymmenen puntaa», John sanoi uljaasti.

»Kymmenen puntaa!» Papin nauru oli kuin lasin särkemistä. »Henkilö, joka on antanut tästä kymmenen puntaa, on koettanut päästä rahoistaan mahdollisimman nopeasti.»

Koettanut päästä rahoistaan mahdollisimman pian! Jos tuo lurjus olisi nähnyt ne kaikki hienot pitsivaipat, jotka nuo ohuet, vapisevat sormet olivat nyplänneet, voidakseen koota kymmenen punnan omaisuuden, hän ei olisi puhunut noin jumalattomasti.

»Minä annan teille kaksi puntaa ja viisi shillinkiä, ei ropoakaan siitä yli», hän oli lisännyt. »Ja jos viette sen muualle ja tuotte tänne takaisin taas, annan teille vain kaksi puntaa niinkuin sanoin ensiksi.»

Kun veri kuumentaa päätänne ja hiki poreilee joka huokosesta, otatte mitä hyvänsä päästäksenne eroon asiasta. Panttilainaaja oli kirjoittanut lipun Johnin mutistessa nimensä ja osoitteensa.

»Onko teillä pennyn rahaa — lipusta?» mies kysyi.

Kun hänen oli pakko tunnustaa, että taskut olivat aivan tyhjät, hänen nöyryytyksensä oli täydellinen. Ylimmäinen pappi tuhahti nenäänsä, hymyili ja laski pöydälle loput rahat. Sitten John kääntyi ja häipyi.

Ulkona kadulla hän oli hengittänyt syvään. Ilma oli täällä tuntuvasti puhtaampaa. Ohikulkijat, kuullessaan rahojen kilinää hänen taskustaan, pitivät häntä suuremmassa kunniassa kuin nuo palvojat lunastamattomuuden temppelissä. Vieläpä hän saattoi seisahtuakin ja katsella liikkeen ikkunaan asetettuja arvoesineitä, jotka teeskennellyn hienoina ja paistavan kunniallisina salasivat kaiken hiljaisen köyhyyden rikollisuuden. Lunastamattomat esineet makailivat siinä puhtaina ja kauneina kuin olisivat vasta tekijänsä käsistä lähteneet.

Juuri tänä muistettavana päivänä, kun John oli tehnyt ensimmäisen tunnustuksensa, hän oli huomannut ikkunaan tuijottaessaan pienen kupariukon. Se seisoi siinä omalla lasialustallaan epälukuisten lunastamattomien korujen joukossa. Matalakupuinen silkkihattu, pitkäliepeinen Yrjö-kuninkaan aikuinen takki ja moninappiset liivit antoivat ukolle hienostuneen ulkomuodon, jota ei ollut yhdelläkään ympäröivistä esineistä. Hänen asentonsa ja eleensä oli hovimiehen, täydellinen chevalier d'honneur — ritarillinen, kohtelias, arvokas vanha ylimys. Toinen käsi oli ylhäisesti lanteilla; toinen oli ojennettu aivankuin kurottamaan jotakin, John tuli myöhemmin sattumalta tuntemaan sen täyden merkityksen. Heti ensimmäisestä hetkestä, kun John sai nähdä pienen kupariukon, se tuli merkitsemään puhtaine piirteineen hänelle kaikkea, mikä on ylhäistä, kunniallista ja jaloa.

Kun näki tämän pienen kupariukon, täytyi sitä myöskin himoita. John käveli enempää miettimättä takaisin kauppaan; mutta nyt pääovesta — tällä kertaa se tapahtui ostajan varmuudella, kahden punnan ja neljän shillingin itsetietoisena omistajana, eikä köyhyyden synnin musertamana myyjänä.

Ooh — kylläpä kohtelu oli toisenlaista myymäläpöydän tällä puolella! Vaikka te olisitte tulleet esittämään juhlamessua, ei köyhien pappi olisi voinut kohdella teitä suuremmalla kunnioituksella. He mahtoivat luulla häntä hulluksi — ja luulivatkin jokseenkin varmasti. Ei ole tavallista, että mies tulee panttaamaan kellonsa, voimatta edes maksaa pennyä säilytyslipusta, ostaa heti sen jälkeen umpimähkään pienen koristeen, josta ei ole minkäännäköistä hyötyä.

He olivat tuijottaneet häneen jonkin verran hämmästyneinä, kun hän astui sisään; mutta kun hän oli pyytänyt nähdäkseen kupariukkoa, he vilkuttivat toisilleen silmää aivankuin konsanaan ihmiset, luullessaan olevansa tekemisissä hiukan hassahtavan lähimmäisen kanssa.

»Kuinka paljon pyydätte tästä?» John oli kysynyt.

»Seitsemän shillingiä ja kuusi penceä. Se on oikein hyvä — vanhaa merkkiä, näettehän, melkein antiikkia.»

John muisti, että hän oli velkaa yhden punnan viisitoista shillingiä, ja se oli maksettava näistä rahoista.

»Taitaa olla liian paljon», hän sanoi.

»Oh — se on sen arvoinen. Se on yli sata vuotta vanha — melkein ainoa laatuaan.»

»Taitaa sittenkin olla liian paljon», toisti John.

»No hyvä, minä sanon, mitä teemme. Te saatte sen seitsemällä shillingillä ja me annamme teille siitä kuusi samana päivänä, kun tuotte sen takaisin.»

Parempaa vakuutta eivät olisi voineet tarjota näyttääkseen, missä arvossa he pitivät tätä esinettä. Jos panttilainaaja suostuu maksamaan esineestä melkein saman hinnan, millä hän myy sen, niin hän saa teidät todellakin vakuutetuksi hinnan huokeudesta.

John hyväksyi ehdot, maksoi seitsemän shillingiä ja otti mukaansa pienen chevalier d'honneurin.

Oli aika kolme kuukautta myöhemmin; hän oli kahtena päivänä saanut vain aamiaisen — aamiaisen, johon kuului paahdettua leipää — kymmenen päivää vanhasta kannikasta, iankaikkisesti riittävää savustettua makkaraa ja kahvia, jota saa luotolla jostakin; mutta on parasta, ettette tiedä mistä. Oli talviaika, ja kylmyys oli tehnyt hänet nälkäiseksi. Hiilet olivat loppuneet. Viimeisetkin tomuhiukkaset oli raavittu kokoon välikön kaapista. Sitten tuli masentuminen. Masentuneisuus on sydämetön letukka. Se tulee aina vieraskäynnille, kun sekä vatsa että kukkaro ovat tyhjät.

Painaen päätään käsiinsä John nojautui uunia vasten. Juuri silloin ei ollut edes mitään pantattavaa. Kaikki oli mennyt! Äkkiä hän huomasi tuijottavansa pieneen kupariukkoon. Tämän toinen käsi oli ylimyksellisesti nostettu lanteille ja toinen ojentui ikäänkuin tarjoamaan jotakin. John katsoi ja katsoi; sitten hän huomasi, mitä se oli. Pieni kupariukko tarjosi hänelle kuusi shillingiä, ja kun samassa nälän väre puistatti koko hänen ruumistaan — hän otti rahat.