XIII. TAVARALUETTELO.

Näistä tapahtumista oli jo enemmän kuin vuosi, ja hävyntunne, joka oli vaivannut ensimmäistä tunnustusta, oli muuttunut tylsäksi välinpitämättömyydeksi, joka ei piitannut hienommista mielenliikutuksista. John olisi astunut nyt uljaasti sisään tuosta mystillisestä ovesta, vaikka aivan kustantajansa nenän alla; hymyillen vastaukseksi tytölle, joka myi hänelle postimerkkejä, hän olisi häpeämättömästi taivaltanut lunastamattomuuden temppeliin. Se on palkkana jatkuvasta köyhyyden synnistä. Se tuo mukanaan tunteettomuuden lempeän unijuoman — ja se on ehkä kaikista synneistä surullisin.

Kellonvitjat muuttuivat rahaksi tuona aamuna totunnaisen toimituksen helppoudella. Tällä kertaa ei ollut tarpeellista riidellä hinnasta. Sama hinta oli maksettu jo monta kertaa ennenkin. Ketju esiintyi viimeistäedellisenä pantattavien esineiden listalla. Kaikkein viimeisenä oli pieni kupariukko — se pantattiin viimeisenä ja lunastettiin ensimmäisenä. Sillä näissä seikoissa vallitsee yleensä järjestys, joka ei koskaan vaihtele. Kun panttaatte, te lähdette listan alusta; kun alatte lunastaa, on menettely päinvastainen. Ja itse esineiden järjestys riippuu taas siitä kiintymyksen määrästä, mikä liittyy kuhunkin esineeseen.

Tässä seuraa oikeassa järjestyksessä luettelo niistä esineistä, jotka ajoittain katosivat Johnin maailmasta ja piiloutuivat panttikonttorin yksinäisyyteen:—

Turkki Savukekotelo Kalvosinnapit Kravattineula Tulitikkukotelo Kellonvitjat Kello Pieni kupariukko.

Ja sitten seuraa kertomus joka esineen yksityiskohtaisista vaiheista — yksityisseikat ovat aina kuvaavia ja mielenkiintoisia.

Turkki. — Tämän vaativannäköisen kappaleen John oli ostanut edullisena kauppana. Eräänä päivänä maksaessaan vuokraansa isännälle, miehelle, joka sulatti ja puhdisti kultaa, jolla oli jotakin tekemistä tekohampaiden kanssa, tämä kysyi, haluttaisiko Johnia ostaa jotakin hyvin halvalla. No, tiedättehän, miten suuri kiusaus tämä on. Se on niin suuri kiusaus, että te kysytte usein ensin: »Kuinka paljon?» — ja kuultuanne hinnan tiedustelette esineen laatua. Neljä puntaa ja vähän päälle, sanottiin hänelle. Mitä se sitten muka oli? Oikea turkki, jossa oli astrakaanikaulus ja -hihansuut! Myyjän täytyy puolestaan olettaa, ettei teillä ole aavistustakaan turkiksista, muuten hän ei puhuisi teille tuolla tavalla. Se oli todellakin halpa, mutta olisi sittenkin jäänyt ostamatta, ellei oikea omistaja olisi muka tarjoutunut lunastamaan sitä takaisin viidellä punnalla — kuten välittäjä kertoi. Harvoin pääsee »edullisen kaupan» ohitse livahtamaan, kun vain on vähänkään rahaa taskussa, mutta aivan mahdotonta on livahtaa, jos tavaran pitäisi antaa mennä jollekin muulle. John osti turkin. Siitä voisi olla hyötyä, kun menee tervehtimään kustantajia rahapulassa.

Mutta teidän on vaikea uskoa edeltäpäin astrakaanikauluksen petollisuutta. Johnilla ei ollut siitä minkäänlaista käsitystä. Se teki hänelle monta myrkyllistä kepposta. Juuri kun hän oli päättänyt nousta raitiovaunuun, se kuiski hänen korvaansa: »Sitä sinä et voi tehdä — todellakaan. Jos haluat ajaa, on sinun otettava ajuri. Jollet, voit mieluummin kävellä.»

Ei hyödyttänyt mitään selittää, että ajuriin ei ollut varaa ja kävelemiseen ei riittänyt aikaa. Painava astrakaanikaulus kuiski taas: —

»Ei missään tapauksessa raitiovaunua — sinulle nauretaan jo.»

Ja pirullisella ilolla se maalasi hänelle raitiovaunussa istuvien ihmisten ivalliset ajatukset. Siis hän hylkäsi raitiotievaunun ja vihelsi ajurin; hänellä oli kiire ja hän ajoi, samalla kuin astrakaanikaulus katseli itseään ylpeydellä ja ilolla vaunujen kapeasta peilistä.

Mutta tämä ei ollut ainoa petos, jonka turkki hänelle teki. Hänen poistuessaan vaunuista eräs mies hyökkäsi esille jostakin suojellakseen turkkia käymästä pyöriin, ja turkki kuiskaili hänelle taas mielihyvin: »Anna hänelle kaksi penceä — häntä ei voi sivuuttaa.»

»Olisin voinut varjella turkkiani yhtä hyvin itsekin» John vastasi. »Hän oli vain tiellä.»

»Viis' siitä!» astrakaanikaulus vastasi. »Jos sinä yleensä haluat näyttäytyä minun seurassani, on sinun annettava hänelle kaksi penceä.»

Vastahakoisesti John luovutti kaksi penceä.

Ja sitten, koko ajan kun hän hapuili taskustaan shillingiä, joka olisi jo ylittänyt laillisen taksan, astrakaanikaulus oli yhä hänen kimpussaan.

»Etkö kuule», se sanoi painavasti, »etkö kuule, mitä tuo ajuri sinusta sanoo, jos annat vain shillingin?»

Sitten se matki ajurin ääntä niin taitavasti, että John tunsi suonien takovan hiusjuurissaan. Ja tosiaankin hän antoi ajurille puolitoista shillingiä, sillä hän oli näinä aikoina turkkinsa orja. Se vallitsi hänen elämäänsä. Se kirjoitti laskuja hänen nimessään, ja hänen oli maksettava ne. Omasta puolestani tahtoisin mieluummin elää tuhlaavaisen vaimon kuin hienon turkin kanssa yhdessä.

Sillä tavoin kävi Johnille. Tämä edullinen osto astrakaanikauluksineen kohteli häntä häpeällisesti. Se oli pohjaton vaatimuksissaan, ja aivan väärien olettamusten nojalla; sillä tulipa kerran eräs hirveä päivä, jolloin John, joka ei tietänyt mitään näistä asioista, sai kuulla, että kaulus ja hihansuut olivatkin vain astrakaanijäljennöstä. Silloin John raivostui. Hän kieltäytyi ottamasta sitä enää ylleen, ja eräänä helmikuun pakkaspäivänä hän panttasi sen kahdesta punnasta viidestä shillingistä. Tämä oli kuitenkin hienoin työ, mitä turkki oli koskaan tehnyt, sillä se uhrautui pelastaakseen erään naisen velkavankeudesta. Tulee nimittäin joskus päivä, jolloin neuvotteleminen lunastamattomuuden kappelin ylipapin kanssa ei enää auta, ja silloin laki sekaantuu asiaan. Tuon naisen pelastaminen tästä häpeästä oli kunnia-asia, ja John teki sen. Ja sitten, kolmen kuukauden kuluttua, tuli päivä jolloin turkki siirtyi kenenkään itkemättä kaikessa hiljaisuudessa ylipapin lopulliseksi omaisuudeksi.

Kalvosinnapit. — Niihin ei liity mitään erikoista historiaa. Niistä sai aina kymmenen shillingiä.

Kello. Tämä on seuraava esine luettelossa, josta voi jotakin kirjoittaa, ja sen historia onkin jo itse asiassa tuttu. Johnin äiti oli antanut sen hänelle. Monet tunnit nuo kaksi kirkasta silmää olivat laskeneet silmikoita nyplätessään valkoisia pitsihuiveja.

Siihen sisältyi tuhannet kerrat, jolloin nuo hennot, tuntehikkaat sormet olivat saaneet asettua hetkeksi lepäämään lakkaamattomasta neulan kuljetuksesta. Se edusti hänen viimeistä pitsityötään, ennenkuin halvauksen kylmä ote pakotti nuo sormet liikkumattomuuteen. Mutta ennen kaikkea se oli merkkinä tuon suloisen sydämen rakkaudesta, joka sykki ilosta ja ylpeydestä nähdessään poikasen saavuttavan tärkeän ja ihmeellisen iän — kaksikymmentäyksi vuotta. Ja kaksi puntaa viisi shillingiä riitti hinnaksi kaikesta tästä.

Pieni kupariukko, Chevalier d'honneur. Hänen historiansa on jo kerrottu — hänen elämänsä, mikäli se koskee tätä kertomusta. Mutta kukaan ei tiedä, mitä hän oli kokenut elämänsä sadan vuoden aikana. Voi vain vakuuttaa pelkäämättä erehtyvänsä, että se on ollut todellisen herrasmiehen elämää.