VI. KYNTTILÄ PYHÄLLE ANTONIOLLE.

Jos tiedätte jotakin Venetsian historiasta, jos teille merkitsee mitään ammoin eläneiden muurahaisten uupumattomat ponnistukset luoda maailmaan jotakin kaunista ja pysyvää; jos voitte nähdä kasvoja ja uneksia unia liekkien värileikissä, joka hehkuu ja häipyy Ajan sulatusastiassa, — silloin ei ole ajan tuhlausta istua yksin aurinkoisena aamuna Piazzettalla, kasvot käännettyinä San Giorgio Maggioreen päin ja auringon räiskytellessä kipinöitä läikehtivästä vedestä.

Tällä tavoin John vietti erästä aamupäivää, kun työ ei maistunut, kun pieni valkohapsinen lady neuvotteli talousasioista Claudinan kanssa ja isä oli lähtenyt aikaavievään työhönsä, taulujen kehystämiseen.

Aurinko oli kuin sulatusuunista lähtenyt hohtava kiekko. Muutamia valkoisia pilvenhattaroita oli pysähtynyt turkoosinsiniselle pohjalle. John istui räpytellen silmiään, ja San Giorgion talojen ikkunat iskivät silmää takaisin unisen tuttavallisesti, ikäänkuin kuumuus olisi ollut mahdoton kantaa. Giudeccasta päin näkyivät alusrykelmien paljaat mastot kohoavan tyyneen ilmaan — jättiläismäisten meriruokojen tavoin, jotka myrskyn puuska saattaa niittää alas kuin rannalla kasvavat kaislat. Niiden varjot tanssivat vedessä kuin käärmeen pesät, mikä oli ainoa liikehtiminen tänä unisena päivänä. Muuten oli kaikki hiljaa.

John tuijotti kaikkeen tuohon puoliksi suljetuin silmin, kunnes Campanilen kellotorni veden toisella puolen näytti sulautuvan värisevään autereeseen, ja kirkontorni oli kadonnut valoon, jota aurinko valutti sen ylitse. Mikä oli muuttunut? Mitä erilaista näkivät hänen silmänsä kuin niiden tuhansien työmuurahaisten, jotka olivat hääränneet, eläneet ja kuolleet, saadakseen kohoamaan tämän ajattoman valon kaupungin, Suloisen Järjettömyyden Kaupungin? Mitä oli vaihtunut? Ehkä muutamat harjareunakkeen kivet, joitakin mosaiikkeja oli uudistettu; mutta siinä olikin kaikki. Kaikki oli samaa kuin Kymmenen Neuvoston päivinä; juuri samaa, mitä Petrarca oli nähnyt ikkunastaan Riva degli Schiavonin varrelta, katsellessaan suunnattomien galeerien lähtöä loistossaan ja vaakunakoristuksissaan soljumaan helmen- ja opaalinväristä laguunia.

Kohta olisi nykyisyys häipynyt hänen tajunnastaan. Hän olisi ollut joukon mukana odottamassa Piazzettalla Domenico Michelin loistokasta paluuta Pyhältä maalta, tuoden Pyhän Isidoren siunatut jäännökset Kioksesta ja Pyhän Donaton tomun Cephaloniasta. Seuraavassa hetkessä hän olisi ollut lastaamassa heidän ihmeellisiä tuomisiaan Idästä, hyviä hajuja ja ryytejä, silkkejä ja sandaalipuita, jollei nykyaikaisin kaikista nykyajan katukaupustelijoista olisi koskettanut hihnallaan hänen olkapäätään, valiten hänet uhrikseen.

»Harvinaisia rahoja, signor», hän sanoi — »rahoja jokaisesta maailman äärestä».

Ja yhden liiran hinnasta hän tarjosi Johnille englantilaista pennyn rahaa.

John mittaili häntä ylhäältä alas asti.

»Tämäkö on teidän käsityksenne huumorintajusta?» hän kysyi italiaksi.

Mies pudisti juhlallisesti päätään.

»Oo ei, signor! Tämä on harvinainen raha.»

John kääntyi pois ikävystyneenä.

»Menkää ensin opettelemaan ammattianne», hän virkkoi. »Tuo on englantilainen penny, arvoltaan kymmenen centesimiä.»

Kaupustelija kohautti olkapäitään ja vaelsi tiehensä. Hän oli saanut rahan eräältä kreikkalaiselta, jonka laiva majaili Giudeccassa. Ei ollut hyvä kertoa, mitä kreikkalainen oli sanonut. Signor ei uskoisi häntä.

John katseli hänen poistuvaa olentoaan sekavin tuntein — hiukan nolona, sillä mies luuli häntä varmasti englantilaiseksi hulluksi — hiukan nolona senkin vuoksi, että kaupustelija oli ilmaissut hänelle hänen huumorintajunsa puutteellisuuden.

Tarjota Englannin pennyä yhdestä liirasta! Ja kertoa aivan totisena, että se on harvinainen raha! Ja ottaa kaikki vastaan yhtä totisesti — erehtyä sanomaan loukkaavalla äänellä, että se on vain kymmenen centesimin arvoinen! Näinkö syvälle hän oli vajonnut? Oliko hänen huumorintajunsa kadonnut niin tyystin? Olihan se tietysti harvinainen raha! Eikö ollut sattunut useita kertoja, että penny olisi voinut pelastaa hänet sangen tukalasta tilanteesta? Kuinkas olikaan tuolin laita Kensington Gardensissa? Entä ystävä, jonka hän luuli ilomielin maksavan raitiotiekyydin? Totisesti se oli harvinainen raha! Olipa aikoja, jolloin se olisi ollut sadan liiran arvoinen!

Hän huusi kaupustelijan takaisin.

»Antakaa minulle raha», hän sanoi.

Mies otti sen esiin yllätyksestä irvistäen.

»Se maksoi minulle puoli liiraa, signor», hän valehteli silmää räpäyttämättä.

»Luuletteko, että sillä saisi kynttilän Pyhän Antonion alttarille?» kysyi John.

»Olette kadottanut jotakin, signor?»

Hän sanoi sen kovin myötätuntoisesti.

»Huumorintajuni», sanoi John ja lähti San Marcon toria kohti kaupustelijan jäädessä ihmettelemään.

Jollei äänessä ole naurua, niin se on kuin murtunut ruokohuilu; jollei sydämessä ole naurua, niin se on säröihin mennyt kivi; jollei rukouksessa ole naurua, ei siinä ole myöskään kirkkautta eikä kantovoimaa nousemaan taivasta kohti.

Mahtaakohan olla naista, joka ei olisi joskus rukoillut Pyhää Antoniota kaikessa juhlallisuudessa jonkin menetetyn pikkuesineen vuoksi, jota olisi ollut viisainta kysyä lähimmästä löytötavaratoimistosta? Miksi ei muiden mahdottomien asioiden ohella voisi yhtä hyvin rukoilla kadonnutta huumorintajuaan takaisin? Maailmassa ei ole sellaista toimistoa, joka tällaista arvokasta omaisuutta voisi toimittaa takaisin, kun se kerran on päässyt livahtamaan sormien lomitse. Pyhällä Antoniolla itsellään on runsaasti sitä tajua. Ajatelkaahan esineitä, jotka hän on antanut löytyä teidän omasta kädestänne, ilmaissut kadonneiden jalokivien olevan kaikessa rauhassa kaulallanne ja niin edespäin. Varmasti hänellä täytyy olla huumorintajua.

Samassa kuin John oli saapunut Pyhän Antonion alttarin luo, samassa kuin penny kilahti arkkuun italialaisten rahojen joukkoon, samassa kuin rukouksen ensimmäiset sanat kohosivat hänen huulilleen, naurukin alkoi pilkistellä hänen silmissään. Hän oli löytänyt jälleen huumorintajunsa, hän oli löytänyt kerran vielä naurun lahjan. Se oli hänen omassa rukouksessaan. Ennenkuin hän ehti lausua sitä, häntä hymyilytti ajatus, että Pyhää Antoniota varmaankin huvittaa koko tämä juttu. Sitten hänen ei tarvinnut tehdä muuta kuin olla kiitollinen, ja painaen pään käsiinsä hän ilmaisi kiitollisuutensa rukoilemalla muita asioita.

San Marco on yksi niitä harvoja kirkkoja maailmassa, joissa todellakin voi rukoilla — yksi niitä harvoja temppeleitä, joista Jumalaa ei ole ajettu ulos niinkuin rahanvaihettajia, kiiltokullalla ja kirjavilla koristeilla. Messu pääalttarilla on todellakin se mieltäylentävä kärsimysnäytelmä, joksi se on tarkoitettu. Se esitetään näyttämöllä, jota ei verhoa räikeät värit eikä ylen koreat jalokivet. Tuo ihana näytelmä on löytänyt tyyssijan Pyhän Markuksen kirkosta; mikään murhenäytelmä ei ole niin traagillinen kuin messu peloittavassa ylevyydessään Pyhän Markuksen tuomiokirkossa. Kun kohotetaan hostiaa, kun soinnukas kello on julistanut sanomansa ja tuhat päätä ja kaksituhatta kättä ovat vaipuneet rukoukseen — silloin sielu todellakin kohoaa valonsäteen siivillä Jumalansa luo.

John oli vaipunut rukoukseensa pää kumarruksissa, silmät suljettuina. Hän ei huomannut ohikulkevaa matkailijaparvea. Hän nosti taas päänsä, mutta silmänsä olivat suunnatut eteenpäin pientä alttaria kohti. Hän ei huomannut, kuinka muuan erottautui joukosta hiljaisesti ja tuli takaisin muiden mentyä, istuutuen tyhjälle tuolille Johnin viereen.

Vasta kun rukous oli päättynyt ja Pyhä Antonio oli kuullut kaikki, mitä hän oli menettänyt, koko hänen sydämensä pakottavan tarinan, hän kääntyi katsomaan mitä Pyhä Antonio oli suonut hänelle.

Hänen huulensa vapisivat. Hän hieroi silmiään hieromistaan.

Tuolilla hänen vieressään, kädet puolittain vedoten, silmät valmiina kohtaamaan hänen silmiään, istui Jill.