IX. LÄHTÖ VENETSIASTA.

Ennenkuin nämä pienet teekutsut olivat ohitse, olivat nuo molemmat vanhukset voittaneet Jillin sydämen. He olivat kuin kaksi lasta, uskoen elämän kaikkein juhlallisimpiin seikkoihin. Niinkuin lapset he katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä, kun jotakin tapahtui tai jotakin sanottiin. Niinkuin lapset he nauroivat tai olivat juhlallisen totisina syventyneet leikkiinsä. Niinkuin lapset he vain tuntuivat leikkivän olevansa vanhoja, vanha herra päätään nyökyttelemällä ja rouva kutistuneine vartaloineen ja kuihtuneina käsineen.

Väliin — he saattoivat katsoa toisiinsa ja hymyillä Johnin sanoessa jotakin. Se oli muistuttanut heitä ehkä jostakin vuosien takaisesta asiasta, josta John enemmän kuin Jillkään eivät tietäneet mitään. Tässä he olivat taasen kuin lapset, joiden kasvoilla usein viivähtää kaukainen muiston katse — hyvin ihmeellinen ja viisas katse — niinkuin he näkisivät taaksepäin aikojen pimentoon, josta kohtalon käsi on heidät tuonut.

Mutta ei se ollut ainoastaan tämä yksinkertaisuuden ihmeellinen viehätys — vaan joka kerta kun Jill katsahti ylös, hän huomasi heidän katseittensa olevan hellästi häneen kiintyneet. Hänestä näytti, ikäänkuin he olisivat koettaneet äänettömästi kertoa hänelle, kuinka paljon he pitivät hänestä.

Kun vanha herra ojensi hänelle teekupin, jonka hän tunsi Johnin kuvauksesta, hän kääntyi hymyillen Johniin.

»Ovatko ne juuri nämä kupit?» hän kysyi hiljaa.

John nyökkäsi ja yritti myöskin hymyillä. Vanha rouva pani merkille heidän hymyilynsä. Hänen silmänsä eivät jättäneet heitä hetkeksikään.

»Minulle on kerrottu näistä kupeista», Jill selitti toisiin kääntyen. »Poikanne kuvaili ne minulle eräänä päivänä, kun — kun hän kertoi teidän asuinpaikastanne.»

»Ne ovat oikeata Kiinan porsliinia», sanoi vanha herra. »Tietysti John mainitsi teille sen.»

»Niin — ei — kuvaus ei ollut niin yksityiskohtainen — paitsi —» äkkiä hän tunsi veren lainehtivan poskilleen. »Minä — minä tiesin, että ne olivat korvattomia.»

Miksi hän punastui? Pieni vanha rouva oli tietenkin nähnyt tuon äkillisen värinmuutoksen. Miksi hän oli punastunut? Jonkin muiston vuoksi? Jonkin Johnin lausuman sanan vuoksi? Hän katsahti nopeasti Johniin. Tämän silmät seurasivat koko ajan Jillin kasvoja.

Ah niin, he rakastivat! Ei voinut erehtyä sen suhteen. Heidän välillään oli salaisuus; salaisuus, joka oli punannut Jillin posket ja tuonut tarkoittavan katseen Johnin silmiin. Mikä muu salaisuus saattaisi olla pojan ja tytön välillä kuin rakkaus?

Ennenkuin tee oli juotu, he olivat ilmaisseet sen pienelle vanhalle rouvalle tuhansin eri tavoin. Kun vanha herra kilpaili Johnin kanssa vieraan hyvänä pitämisessä ja pakotti hänen ottamaan tarjoamaltaan lautaselta, silloin hän taivutti päänsä ja hymyili nähdessään miehensä ylpeyden ja John-paran pettymyksen.

»Hän rakastaa Johnia! Hän rakastaa Johnia!» kuiskaili sydämessään »Hän on juuri oikea vaimo Johnille!»

»Ihastuttava neitonen!» kuiskasi vanhan miehen turhamaisuus, hänen auttaessaan varovasti lautasta takaisin pöydälle. »Juuri se vaimo, jonka olisin itse valinnut Johnille.»

Ja Johnin valtasi lohduton ihmettely, miksi Jill oli niin ilmeisesti hylännyt hänen tarjouksensa, jos hän kerran rakasti häntä.

Miksi hän oli kieltäytynyt? Vanha valkohapsinen lady tiesi sen. Jill halusi miellyttää hänen isäänsä, koska rakasti Johnia. Tämä oli heidän salaisuutensa. Mitä sillä oli tekemistä sinivalkoisten kuppien kanssa, sitä hän ei saattanut arvata, mutta tämä oli heidän salaisuutensa — he rakastivat.

Vain mitä suurimmalla itsehillinnällä hän saattoi kieltäytyä vetämästä Jilliä viereensä ja kertomasta hänelle kaikkea, minkä oli nähnyt, minkä oli arvannut ja mitä toivoi.

Äkkiä tilaisuus tarjoutui aivan etsimättä. He olivat syöneet marmeladikakkuja, jotka Claudina osasi leikata niin ohuiksi, että ne melkein tuntuivat tarvitsevan parsimista. Ne sulivat suussa, mutta ne tekivät myös sormet tahmeiksi. Jill katseli surkeana käsiään, kun teenjuonti oli päättynyt. Pitäen niitä käsivarren mitan päässä hän teki pienen irvistyksen. Lapsena on suu parhain, nopein ja koetelluin apukeino tällaisissa tapauksissa. Ehkä hän olisi halunnutkin tällä kertaa olla lapsi, mutta se pysähtyi toivomukseen. Hän pyysi lupaa saada pestä ne.

»Haluatteko tulla minun huoneeseeni», sanoi vanha pieni rouva innokkaasti ja vei pois hänet sinne, minne John ei voinut heitä seurata.

Ah, kuinka ovela äiti olikaan saatuaan hänet yksin haltuunsa! Mitä viekkaita pikku kohteliaisuuksia hän sanoikaan! Teidän on vaikea uskoa, kuinka nokkela hän tosiaankin saattoi olla.

»Tässä on teidän pikku alttarinne», sanoi Jill kuivaten kätensä. Kun hän meni sen luokse, niin vanha rouva tarttui hänen käsivarteensa. Siitä hänen oli helppo sujahuttaa kätensä Jillin käteen. Hakiessaan Jillistä tukea hän osasi näyttää sadoin hellin tavoin, kuinka rakastettavana ja suloisena hän piti Jilliä.

Niin hellät, niin ilmeiset olivat nämä merkit heidän välillään, että Jillin omaantuntoon pisti, ja hän ihmetteli syyllisyydentuntoisena, mitä he mahtaisivatkaan ajatella hänestä, jos tietäisivät kaiken. Heidän ei pitäisi saada tietää. Hän ei voinut sietää ajatusta, että nuo kaksi vanhusta, vaikka asuen kaukana Venetsiassa, kantaisivat häntä kohtaan sydämessään muita tunteita kuin sen mieltymyksen, jota he olivat osoittaneet tänä iltana.

»Minä olin juuri rukoilemassa ennen teidän tuloanne», sanoi vanha rouva kuiskaten.

Jill pusersi kuihtunutta kättä.

»Tiedättekö, mitä minä rukoilin?»

Äkillinen pelko valtasi Jillin. Hän tunsi otsansa kylmenevän.

»En», hän yritti hymyillä. »Mistä minä tietäisin?»

»Minä rukoilin Johnin puolesta.» Hän katsoi ylös Jillin kasvoihin yksinkertaisesti. »Hän on niin kultainen poika, ettette tiedäkään. Ajatelkaas esimerkiksi matkaa, jonka hän tekee joka vuosi meidän luoksemme — Lontoosta saakka. Sitä ei jokainen poika tekisi. Vai luulisitteko?»

Hän kysyi niin viattomasti, aivan kuin vaikka asiasta olisi ollutkin epäilyksiä, niin hän ei halunnut kuulla niitä. Hänen omassa mielessään siitä ei ollut pienintäkään epäilystä.

Mutta pieni kotialttari on vaarallinen paikka sellaiselle keskusteluaiheelle. Jill veti häntä hellästi pois ovea kohden.

»Luuletteko kenelläkään muulla pojalla olevan sellaista äitiä?» hän sanoi. »Miksi ette tee itsellenne sitä kysymystä?»

Vanha rouva katsahti ylös silmät välkähtäen. »Luulin teidän ehkä ymmärtävän paremmin minun tavallani», hän vastasi. »Muuten — on helppoa olla äiti. Teidän tarvitsee vain omistaa poika. Ei ole niin helppoa olla poikana, koska te tarvitsette enemmän kuin äidin sitä varten.»

Jill katsoi häneen hellästi ja kumartui sitten suutelemaan hänen poskeaan.

»Minä luulen Johnin olevan hyvin teidänlaisenne», hän kuiskasi. Hän ei voinut pidättää sitä. Ja tämä olikin kaikki mitä pieni valkohapsinen lady oli odottanut. Pää voitonriemuisesti pystyssä hän tuli Jillin kanssa takaisin toisten luo.

Kohta senjälkeen Jill selitti, että hänen täytyi lähteä — ystävät olivat jo varmaan odottaneet häntä.

»Mutta milloin —» alkoivat vanhukset puhua samassa henkäyksessä, ja pysähtyivät sitten kumpikin.

»Sano sinä, rakkaani», vanha herra virkkoi. »Minä voin odottaa.»

Oi ei, hän ei tahtonut kuullakaan siitä. Vanhan herran oli puhuttava ensin. Tämä pudisti päätään ja kumarsi. John tavoitti Jillin katseen, ja he koettivat olla nauramatta.

»Milloin sitten» — molemmat alkoivat taas yht'aikaa, mutta nyt he päättivät lauseensa, — »milloin saamme nähdä teidät taas?»

Meillä on usein samat ajatukset, kun tunnemme toisemme oikein hyvin. Oli herttaista nähdä näiden kahden vanhuksen seisahtuvan tielle antaakseen toisen kulkea ohitse, aivan kuin he olisivat olleet menossa eri suuntiin, huomatakseen sitten, että he lausuivatkin vain toistensa ajatuksia.

Kaikki nauroivat, mutta nauru kuoleutui pois, kun Jill ilmoitti, että hän matkustaisi ylihuomenna Milanon kautta Englantiin.

»Ettekö viivy muuta kuin kolme päivää?» huudahti pieni vanha rouva ja katsoi Johniin. Mutta John oli saanut kuulla sen jo, hänen kasvoillaan ei näkynyt hämmästystä. Hän huokasi syvään ja katsahti ikkunasta ulos vanhaan italialaiseen puutarhaan, siinä kaikki.

He pyysivät Jilliä tulemaan huomenna lunchille — teelle, jos häntä haluttaisi — jäämään tänne koko päiväksi. John katsoi häneen hartaasti odottaen hänen vastaustaan.

»Mutta minä en voi jättää ystäviäni koko päiväksi», Jill sanoi epäröiden. »Minä tulen lunchille; koetanpa jäädä teellekin — mutta enempää en luvata.»

Sitten John saattoi hänet alas gondolin luo. Holvikäytävässä, ennenkuin he tulivat fondamentalle, hän otti Jillin käsivarren ja puristi hänet lähelle itseään.

»Oletko varma siitä, että se on liian myöhäistä?» hän virkkoi käheästi. »Oletko varma, ettei voi tehdä mitään asioiden muuttamiseksi — eikö ole enää mitään mahdollisuuksia?»

Jill kietoutui häneen levollisesti. Pimeydessä hänen silmänsä näyttivät tutkimattoman syviltä; ne tuntuivat etsivän kaukaisimpiakin mahdollisuuksia näköpiirin rajoilta, mutta eivät nähneet muuta kuin polun, jota niin monet naiset ennen häntä olivat saaneet kulkea.

»Liian myöhäistä», hän kuiskaili. »Ah, minun ei olisi pitänyt tulla! Minun ei olisi koskaan pitänyt nähdä sinun ihmeellisiä vanhempiasi! Nyt minä vasta tiedän, mitä Suloisen Järjettömyyden Kaupunki tarkoitti. Sinä elävöitit sen jo melkein minulle Fetter Lanella, mutta nyt minä tunnen sen. Ah, en ihmettele, että sinä rakastat heitä! En ihmettele, että sinä palaat tänne joka vuosi — vuosi vuodelta heitä katsomaan! Jos minun isäni ja äitini olisivat tällaisia, kuinka toisenlaista kaikki silloin olisikaan.»

»Eikö sinulla ole rohkeutta jättää kaikkea ja murtautua vapaaksi?» kysyi John rauhallisesti —, »ottaaksesi minun vanhempani omiksi vanhemmiksesi? Jollen minä voisi pitää sinua Lontoossa, niin sinä asuisit täällä heidän luonaan, ja minä tekisin täällä niin suuren osan työstäni kuin mahdollista.»

Jill katsoi kiinteästi hänen silmiinsä.

»Luulisitko meidän tulevan siten onnellisiksi?» hän kysyi. »Olisitko sinä onnellinen, jos sinun pitäisi hylätä heidät, voidaksesi mennä minun kanssani naimisiin? Eivätkö heidän kasvonsa ahdistaisi sinua täydellisimpinäkin onnen hetkinä? Eivätkö heidän silmänsä seuraisi sinua kaikissa töissäsi? Eivätkö nuo kuihtuneet kädet aina tavoittelisi sinun sydäntäsi? Ja jos sinun vielä pitäisi ajatella, että he olisivat köyhiä — —»

»Mutta he ovat köyhiä», sanoi John. Hän muisti Aarreaitan; liikuttavan olennon sen pimennossa, joka ei tahtonut myydä tavaroitaan, koska rakasti niitä liian paljon.

»Voisitko jättää heidät köyhyyteen sitten?» Jill kysyi.

»Siis kaikki on myöhäistä?» John toisti.

»Minä olen antanut sanani», vastasi Jill.

John nosti hänen kätensä uljaasti huulilleen ja suuteli sitä.

»Sitten sinä et saa tulla huomenna», hän sanoi rauhallisesti.

»Enkö saisi nähdä heitä enää?»

»Et. Lähetä jokin anteeksipyyntö. Kirjoita äidilleni; Sano hänelle, että ystäväsi ovat päättäneet pysähtyä päiväksi Bolognaan Milanon matkalla ja että teidän on heti lähdettävä. Hän rakastaa jo sinua — ja hän luottaa jo liian paljon sinuun. Kestää aikoja, ennenkuin minä saan ajetuksi hänen päästään pois ajatuksen, että sinusta tulee minun puolisoni. Enkä minä mielelläni kertoisi hänelle, että sinä menet naimisiin jonkun muun kanssa. Sitä hän ei ymmärtäisi. Hän kuuluu vanhaan kouluun, jolloin kiharat ja päähineet ja kainosteleva pieni musta kenkä ja valkoiset sukat vaikuttivat ihmeellisellä tavalla käytökseen. Hän ei voisi ehkä ymmärtää, miksi sinä haluat tulla heitä tapaamaan näissä olosuhteissa. Hän voisi tuskin uskoa, että sinä välität minusta, ja vaikka uskoisikin, niin ajattelisi, ettei meidän sovi tavata toisiamme ehkä kaiken jälkeen. Ei, sinun ei pidä tulla tervehtimään heitä enää huomenna. Totuuden kuuleminen tulee kyllä melkein murtamaan hänen sydämensä kerran, mutta melkein ei ole kokonaan.»

»Enkö saa sitten nähdä heitä enää koskaan?» Jill kysyi tukahdutetusti.

Hän pudisti päätään.

»Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinä näet ketään meistä.»

Jill pani kätensä hänen olkapäilleen. Sitten hän painautui Johnia vasten ja katsoi häntä aivan läheltä kasvoihin, aivankuin painaakseen hänen kuvansa sieluunsa ikiajoiksi. John sulki silmänsä. Hän ei uskaltanut suudella tyttöä. Kun huulet yhtyvät, niin vuolaat virrat, joita ei voi vaimentaa, murtavat patonsa. John sulki silmänsä ja taivutti päänsä taaksepäin, vaikka Jillin tukan kosketus ja hänen lämmin hengityksensä pyrkivät horjuttamaan hänen päättäväisyyttään.

»Kuinka minä voisin taipua siihen?» kuiski Jill. »Minusta tuntuu, kuin minun olisi nyt jäätävä; ikäänkuin en koskaan tahtoisi mennä takaisin kotiin».

John ei virkkanut mitään. Hänen äänensä sävykin olisi voinut vaikuttaa pakottavasti Jilliin. Hitaasti tämä antoi sormiensa hellittyä ja yhtä hitaasti vetäytyi erilleen Johnista. Tämä oli viimeinen silmänräpäys, jolloin hän olisi voinut voittaa Jillin. Sillä Jill oli hänen, niin totta kuin veri kuohui hänen suonissansa, niin totta kuin Jillin suonet sykkivät villisti hänen suoniensa tahtiin. Mutta rakkaudessa — sodassa saattaa olla toisin — ei näitä asioita voida ottaa siten. Jokin epämääräinen, mystillinen hyvyyden käsky ei salli sitä.

»Sinun täytyy mennä nyt», sanoi John hellästi. »Me emme voi seisoa täällä.»

Hän johti Jillin ovelle. Kun se aukeni ja valo tulvi sisään, silloin hän tunsi, että kaikki oli lopussa.

Jill astui odottavaan gondoliin, ja gondolieri lykkäsi sen irti rapuista. John seisoi liikkumattomana fondamentalla, kunnes se katosi näkyvistä. Väliin Jill katsoi taakseen ja vilkutti nenäliinallaan. John vastasi siihen taivuttamalla päätään.

Mutta kumpikaan heistä ei huomannut kahta valkoista päätä, jotka olivat vieri vieressä ylhäällä ikkunassa kuiskaillen toisilleen onnellisina, tietämättä mitään kurjuudesta, jota pieni valkoinen nenäliina ilmaisi.

»Näethän, kuinka kauan he viipyivät rapuissa», vanha rouva kuiskutteli.

»Ooh — enpä tiedä voiko siitä mitään päätellä. Nuo raput ovat sangen pimeät ja vaivalloiset, kun ei vaan ole tottunut niihin».

Pieni valkohapsinen lady otti hänen käsivartensa ja katsoi hänen kasvoihinsa. Hänen ruskeat silmänsä säikkyivät.

»Ne ovat hyvin pimeät — melkein yhtä pimeät kuin siinä talossa, missä minä asuin, kun me ensiksi tapasimme toisemme.»