II. AMBER.
Heikki Teittinen translation
Mutta tammipelistä ei löydä unohdusta. Muutamia päiviä John kesti rakastettavan Mr. Chestertonin seuraa. Hän kuunteli tämän kertomuksia vierailuistaan muissa taloissa, joissa hänet oli pantu tekemään milloin mitäkin, niinkuin kiilloittamaan veitsiä ja saappaita y.m.s. Ainoa kerta, jolloin hän oli päättäväisesti kieltäytynyt tekemästä mitään, oli silloin kun hän oli viettänyt seitsemän päivää neiti sanomalehtimiehen luona, jolla oli hiukan partaa ja kauniit hennot viikset.
»Minä en olisi ajanut hänen partaansa», sanoi Mr. Chesterton, »vaikka hän olisi rukoillut sitä polvillaan».
Nämä saattavat olla huvittavia juttuja; mutta kaikella on aikansa ja paikkansa. Näissä huoneissa, joissa Jill oli istunut muutamia päiviä aikaisemmin — tänä ajankohtana, jolloin toivo oli matalimmillaan ja masennus riemuitsi, John ei löytänyt siitä mitään huvittavaa.
Hän toivoi unohdusta. Elämä oli kerta kaikkiaan mennyttä — hän toivoi jotakin, joka olisi pyyhkinyt siitä pois muistonkin, niinkuin suljetaan loppuun luettu kirja. Mutta se ei onnistunut pelaamalla tammipeliä Mr. Chestertonin kanssa. Eikä sitä saanut niilläkään tavoin, mitkä useimmat miehet valitsevat. Hän oli koettanut niitä, huomannut kelvottomiksi ja viskannut syrjään.
Silloin hän muisti tytön, joka oli ollut hänen ystävänsä, ennenkuin hän tuli tuntemaan Jillin, ja olikin ollut suora ja vilpitön ystävätär. Jollei hän olisi kohdannut Jilliä — jollei hän olisi rakastanut — jollei hän olisi löytänyt Jillissä ihanteensa toteutumista — Amber olisi ollut vielä paikallaan. Ja nyt — nyt kun hän oli menettänyt kaiken — miksi ei voisi palata vanhaan? Sehän olisi maailman inhimillisimpiä asioita. Elämä ei ollut mahdollista yksistään ihanteiden varassa.
Näin hän päätteli pimeyden hitaasti ohentuessa — mutta katkeruus oli vielä jäljellä.
Eräänä iltana hän sitten jätti Mr. Chestertonin lopettamaan kirjansa lukemista. Hän otti ensimmäisen kohtaamansa ajurin ja kyyristyen istuimen nurkkaan hän veti syvän helpotuksen huokauksen ajaessaan eteenpäin.
Mutta sitten virisi pelko, ettei hän löytäisikään Amberia, että tämä olisi kadottuaan hänen elämästään muuttanut mielensä, löytänyt uusia mielenkiinnon esineitä, tai ettei hän sattuisi olemaan kotona juuri nyt. Ja nyt, kun kerran päätös oli tehty, hän pelkäsi ankarasti kohtalon pettävän hänen toiveensa.
Hän hyppäsi reippaasti vaunuista, maksoi kyydin, juoksi raput vauhdilla ja kolisti kirjelaatikon kantta. Se oli ystävien tapa koputtaa. Kaikki ne, jotka soittivat ovikelloa, olivat velkojia, eikä niille avattu, ennenkuin oli huolellisesti kurkistettu pitsiuutimien raosta.
Muutamia hetkiä hänen sydämensä työskenteli vilkkaasti. Ei kuulunut ääntä, ei näkynyt valoa. Sitten kuului äkkiä korkeakantaisten kenkien tapsutus. Hän huokasi helpotuksesta. Ovi avautui. Hän näki Amberin hämmästyneet kasvot pimeässä.
»Sinä!» huudahti Amber. Ovi avautui selälleen. »Tule sisään.»
John otti hatun päästään ja astui sisään. Hänen esiintymisensä oli omituista, ja hän tunsi sen itsekin.
Hän ymmärsi kysymyksen Amberin silmissä — ne heijastivat hänen omia ajatuksiansa.
»Oletko yksin?» John kysyi.
Amber nyökkäsi.
»Tätini asuu täällä», hän selitti, »mutta hän on mennyt jo makuulle. Hän sai makuuhuoneen. Minä nukun vierashuoneen lattialla. Tule vain sisään.»
John seurasi häntä vierashuoneeseen. Lattialla oli hänen vuoteensa — patja, lakanat ja huopapeite. Siinä kaikki.
»Nukutko sinä tuossa?» kysyi John.
Tyttö sanoi — »hym» viskaten hiukan niskojaan ja maailman luonnollisimmalla tavalla. Kun John luuli olevansa köyhä, niin se oli itsensä pettämistä. Hän oli jäänyt välistä päivällisettä, mutta hän ei ollut koskaan nukkunut lattialla.
»Eikö siinä ole kova nukkua?» hän kysyi. »Saatko ollenkaan unta?»
Amber nauroi hiljaa.
»Taivaan isä, mainiosti! Minä olen tottunut siihen. Mutta mitä varten sinä tulit?»
Hän istuutui vuoteelleen jalat ristissä kuin räätäli ja katsoi Johniin. Ensin tämä ei tietänyt, kuinka esittäisi asiansa. Sitten hän purkautui kömpelösti.
»Toivoisin, että tulisit taas tapaamaan minua Fetter Lanelle!»
Tyttö hymyili ylpeästi. John oli lähettänyt hänet pois Fetter Lanelta. Kaikki tuo oli mennyttä — ohitse —.
»Tämä on jokseenkin odottamatonta, eikö olekin?»
»En voi auttaa sitä», huudahti John kuohahtaen.
»Mutta kaiken sen jälkeen, mitä puhuit viimeksi?»
»En voi sille mitään, että puhuin yhtä ja toista. Se ei pidä paikkaansa enää. Minä otan kaikki takaisin.»
Tyttö nousi nopeasti polvilleen. Arvokkuus voittaa usein naisessa inhimillisyyden, mutta sääli on molempia voimakkaampi. Johnille oli tapahtunut jotakin. Johnin entinen vaikutusvoima häneen sai taas vahvistusta hänen tuntemastaan säälistä. Hän pani kätensä Johnin olkapäälle.
»Mitä on tapahtunut?» hän kysyi. »Kerro minulle, mikä sinua vaivaa.»
John painui istumaan patjalle ja kertoi hänelle kaiken. Kertoi hänelle, kuinka alas hänen ihanteensa olivat vaipuneet viime päivinä. Hän riisui koko sielunsa toisen pisteltäväksi, jos tätä haluttaisi; hän riisui sen niinkuin lapsen alastomaksi kuritusta varten.
Kun John oli lopettanut, Amber istuutui takaisin entiseen asentoonsa. Hän tuijotti tyhjään tulisijaan.
»Ihmettelenpä», sanoi hän, — »ihmettelenpä, löytyykö ylipäänsä miestä, joka voisi kantaa pettymyksensä tulematta tuollaiseksi?»
Tämä oli ainoa kuritus, minkä hän antoi. Ja vaikka hän ei satuttanutkaan sitä suorastaan Johniin, sattui se kuitenkin tämän alastomaan sieluun kirvelevänä iskuna. Hän kiemurteli sen alla. Se sai hänet ikävöimään, että hän olisi ollut juuri tuo mies.
»Miksi sanoit tuolla tavalla?» hän kysyi.
»Koska minä luulin sinun olevan toisenlaisen», sanoi tyttö.
»Minä olen ihminen niinkuin muutkin», sanoi John. »Minä olen epävakainen olio, mutta niinkuin ihmiset yleensä ovat. Tuletko taas katsomaan minua?»
Tyttö nousi taas polvilleen. Hän vapisi, mutta sitä peittääkseen hän otti Johnin käden omiinsa ja puristi sitä kovasti.
»Mitä sinä sitten sanoisit jälkeenpäin?» hän kysyi hiljaa. »Mitä sinä tuntisit? Katuisit katkerasti — vihaisit itseäsi. Mihin joutuisi ihanteesi?»
»Ei minulla ole sellaista», John huudahti umpimähkää.
»Niin minäkin sanoin kerran», tyttö kuiskasi, — »ja sinä sanoit minun olevan väärässä, että minulla on ihanne, että jokaisella on, mutta monet ovat kadottaneet sen näkyvistään.»
John muisti sen kyllä, vieläpä, perustelunsakin. Hän tiesi sen olevan totta vielä nytkin.
»Nyt sinä olet kadottanut näkyvistäsi omasi», jatkoi Amber. »Mutta se tulee vielä esille, huomenna jo taas uskoisit siihen, ja sitten — voi taivas, kuinka sinä vihaisit minua! Kuinka sinä vihaisit itseäsi!»
John tuijotti häneen pitkään. Olivatko kaikki naiset yhtä hyviä ja hienoja kuin tämä? Oliko hän itse ainoa kehno olento koko luomakunnassa? Mitä Jill ajattelisi, jos saisi nähdä hänen sielunsa kuiluun tällä hetkellä? Hän oli vajonnut niin syvälle, että tuntui mahdottomalta päästä enää kohoamaan ylöspäin.
Amber tarkkasi hänen kasvojensa vaihtelevia ilmeitä. Hän oli tehnyt äärimmäisensä. Enempää hän ei voinut tehdä. Jollei John kyennyt taistelemaan itseään irti painajaisestaan, niin silloin asiat saisivat mennä menojaan. Silloin sen täytyi tapahtua.
Yhden asian hän voisi vielä tehdä: puhua Venetsiasta. Mutta miksi hän sanoisi sen. Tämä oli Johnin taistelu eikä hänen. Hän oli antanut Johnille aseita taistelemaan häntä itseään vastaan. Miksi hän sanoisi sen? Mutta samassa parempi minä voitti. Tässähän oli yhtä hyvin kysymys hänen omasta ihanteestaan.
»Milloin lähdet Venetsiaan?» hän kysyi käheästi.
John kertoi hänelle tuhlanneensa jo osan rahoista; oli mennyt jo enemmän kuin punta.
Amber haki esille kukkaronsa, nopeasti, kuumeisesti.
»Milloin sinä voisit sitten päästä lähtemään?» hän kysyi.
»En toistaiseksi.»
»Eikö äitisi tule pahoilleen — tuo vanha valkohapsinen lady?»
John koetti saada niellyksi liikutuksensa; sitten hän äkkiä tunsi kädessään jotakin kylmää ja kovaa. Hän katsahti alas. Se oli sovereign.
»Sinun täytyy ottaa tämä», sanoi Amber hengästyneenä. »Maksa takaisin sitten joskus ja mene matkusta huomenna Venetsiaan.»
John katsoi suoraan hänen silmiinsä.
»Ja sinä väität olevasi kärpänen meripihkassa», hän sanoi. Sitten hän puristi Amberin sormet lujaan rahan ympärille, suuteli niitä ja lähti ovea kohti.
»Minä matkustan Venetsiaan tavalla tai toisella», sanoi hän. »Aion olla se mies, joka kantaa pettymyksensä tulematta tuollaiseksi. Sinun ei tarvitse hävetä minun tähteni.»
Hän tuli vielä kerran takaisin ja puristi Amberin kättä. Sitten hän riensi ulos.
Amber kuunteli oven paukahdusta. Hän kuuli Johnin askelet tyhjältä kadulta, sitten hän vaipui patjalleen vierashuoneen lattialle.
»Ooh — sinä hullu!» hän kuiskasi hengittäen syvään. »Voi, sinä hullu!»
Mutta viisaus ja hulluus — ne ovat monesti läheisiä sukulaisia. Maailman ihmeellinen tyydytys oli noiden sanojen takana: — »Ah, sinä hullu!»