XI. SELVIÄMÄTÖN SOLMU.

Jospa vain asiat olisivat voineet jatkua tällä tavalla — mutta voi! ne eivät voineet! Me puhaltelemme kuplia, joissa kaikki sateenkaaren värit kimaltelevat, mutta me emme voi estää niitä haihtumasta ilmaan. Kun yritämme koskettaa noita loistavia tähtiä, niin tavoitamme tyhjää, ja kupla on kadonnut!

Tällä tavoin särkyi Johninkin kaunis ja järjetön saippuakupla. Niin kauan kuin Jill oli siitä tietämätön, niin kauan kuin hän leikki itsekseen tätä kaunista leikkiä, siinä oli kylliksi. Mutta elämän arki, jossa kuolema on yhtenä kumoamattomana tekijänä, astui väliin. Tuollaista ihmeellistä leikkiä ei voi jatkua kauan; ei voi mennä naimisiin vain paperilla, mikä ehkä on vahinko. Elämä ei salli sitä. Painovoiman laki on universaalinen. Te tulette takaisin maahan.

Kun John oli elänyt keskeytymättömän onnellisessa avioliitossa kaksi kuukautta, tuli Fetter Lanelle samana päivänä kaksi kirjettä. Kumpaakin hän katseli yhtä suurella hämmästyksellä. Toinen oli Venetsiasta, ja päällekirjoitus oli vierasta käsialaa; toinen oli Jilliltä. Hän avasi sen pelokkaasti — ei kai siinä ollut häihinkutsu? Ei tietenkään — mutta mitä sitten?

»Onko mitään syytä, jonka vuoksi emme voisi tavata taas? Olen huomenna 11.30 Kensington Gardensissa.»

Hän pani sen pöydälle. Hetkeksi hän unohti toisen kirjeen olemassaolon. Tämä Jillin sanoma oli vaikea ymmärtää — sitä ei ollut helppo sovittaa mielikuviin, joiden parissa hän oli elänyt.

Naiset ovat sentään omituisia ja yllättäviä olentoja! Tiesivätköhän ne koskaan, mitä oikeastaan halusivat!

Oliko Jill naimisissa? Tultuaan takaisin Venetsiasta ei John ollut kuullut Jillistä sanaakaan — ja nyt tämä kirje! Kuin hävityksen vasama siniseltä taivaalta se oli pudonnut hänen puutarhaansa murskaten todellisuudentunnullaan hänen istuttamansa hennot kukkaset.

Jill tahtoi nähdä hänet taas. Pelkkä toivomus oli käsky; pelkkä olettamus, että hän olisi Kensington Gardensissa, oli haaste. Koko hänen uhrinsa ja luopumisensa Jillin Venetsiasta-lähdön jälkeen oli tullut arvottomaksi silmänräpäyksessä. Saippuakuplassa oli ollut todellisuutta kyllin ennen tämän kirjeen tuloa. Tähän hetkeen saakka hän oli elänyt onnellisissa naimisissa maatalossaan Middlesexissä, Richardson-ruusuineen ja omenapuineen ja ylipääsemättömine puuaitoineen. Joka päivä hän oli tullut Fetter Lanelle työskentelemään ja saamaan kirjeensä. Ja nyt, koska hänen täytyi totella ja mennä Kensington Gardensiin puhumaan joutavista asioista, etteivät vain joutuisi ajelehtimaan tärkeiden asioiden merelle, kaikki hänen kauniit unelmansa olivat pirstautuneet. Ainoa todellisuus, mikä hänelle oli jäänyt, oli yksinäisyys. Alistumisen syvällä huokauksella hän kääntyi toiseen kirjeeseen ja avasi sen.

»Arvoisa Mr. Grey.

Kirjoitan tämän äitinne pyynnöstä, kertoakseni Teille ikävän uutisen, että isänne on hyvin huonona. Hänellä oli ankara kohtaus, eikä hän luultavasti voi kestää enää kuin muutamia päiviä. Mrs. Grey kehoitti minua pyytämään Teitä ja puolisoanne matkustamaan tänne mitä pikimmin. Hän tietää pahimman ja toivoo näkevänsä Teidät ennen kuolemaansa.»

Paperi riippui veltosti Johnin sormissa. Hän tuijotti sokeasti vastapäiseen seinään. Jäinen käsi tuntui laskeutuvan hänen otsalleen; toisen kylmät sormet puristivat hänen sydäntään.

Kuolema — kaiken loppu — välttämätön katoaminen läpitunkemattomaan pimeyteen! Oli hyvä kylläkin uskoa kuolemanjälkeisiin seikkoihin, mutta sen sovelluttaminen käytäntöön vaati enemmän voimaa kuin uskoa. Vanha herra oli kuolemaisillaan. Pieni valkohapsinen lady jäisi yksin. Kuinka hän saattaisi uskoa sen? — Vanhojen ihmisten täytyy kuolla. Hän oli toistanut sitä usein itselleen heidän terveinä ollessaan, kun ei ollut pelkoakaan kuoleman lähestymisestä. Hän oli sanonut sen, niinkuin filosofi sanoo kaiken tapahtuman olevan parhaaksi. Nyt hänen piti panna se koetteelle.

Hänen isänsä oli kuolemaisillaan. Muutamien päivien kuluttua hänestä olisi vain tomu jäljellä. Sitten kuvat ja kohtaukset isän elämästä ilmestyivät kulkueena hänen sieluunsa. Viimeksi hän näki hänet, kädet vavisten, silmät kirkkaina ja kiihtynyt ilme kasvoilla auttamassa dresdeniläistä paimenta takaisin Aarreaittansa ikkunaan — samaa iloista porsliiniveitikkaa, joka oli saapunut kumppaneineen onnittelemaan Johnin kuviteltuna hääpäivänä.

Tämä kuva sai kyynelet tulvimaan hänen silmistään. Ja koko ajan dresdeniläiset paimenet soittelivat iloisesti luutuillaan uuninreunustalla.

Mielikuvituksen lennellessä hän ei ollut tullut ottaneeksi huomioon tätä petoksensa seurausta. Isä oli halunnut nähdä hänen puolisonsa ennen kuolemaansa. Nyt hän olisi kernaasti antanut vaikka koko maailman, jos petos olisi ollut tekemättä. Hän oli nyt jo näkevinään tuskan vanhan herran silmissä hänen sanoessaan — ja niinhän hänen oli sanottava — ettei Jill ollut voinut lähteä mukaan. Nyt hän jo tunsi omantuntonsa piston, kun hän seisoessaan isänsä vuoteen ääressä Sepittäisi Jillin lähettämän viimeisen sanoman, tehdäkseen hänen poislähtönsä helpommaksi.

Olisi ollut jokseenkin helppo asia keksiä tuhansia sanomia ja kirjoittaa ne paperille; oli ollut yksinkertaista kirjoittaa nuo kirjeet, joiden oletettiin lähteneen Jillin omasta kädestä. Mutta toimiminen — naamiohuvien järjestäminen isän kuolinvuoteen ääreen haavoitti hänen jokaista tunnesäiettään. Hän ei voisi tehdä sitä. Jillin täytyi saada tietää kaikki, koko kertomus hänen mielikuvituksensa hurjasta lennosta. Hän luotti Jillin hyvään sydämeen — että saisi edes omakätisen tervehdyksen häneltä, jotakin, jonka hän voisi toistaa isälleen ilman omantunnon pilkkaavaa tietoisuutta, että kaikki on valhetta, teeskentelyä.

Siinä samassa hän alkoi kirjoittaa Jillille kyynelten vielä valuessa pitkin hänen poskilleen, kertoen tälle kaiken; sulkien vielä mukaan viimeisen saamansa kirjeen.

»Anna minulle sanottavaksi jotakin», hän rukoili, »joka on lähtöisin Sinun sydämesi hyvyydestä eikä minun mielikuvitukseni kehnoudesta. Niinä muutamina hetkinä, kun näit hänet, tulit varmaankin tuntemaan hänen luonteensa hienouden; hän näytti Teille varmaan itsestään jotakin, joka ansaitsee tämän hyväntyön Sinun puoleltasi. Älkäämme puhuko häpeästä, jonka minä ansaitsen ajattelemattomuudellani. Minusta on tullut kerjäläinen, tungetteleva kerjäläinen, mutta kaikessa nöyryydessä. Kirjoita minulle yksi rivi. Ymmärrät kai, etten uskalla tulla kohtaamaan Sinua huomenna, nyt kun tiedät kaiken. Mutta lähetä minulle edes yksi rivi heti tämän saatuasi, minä opettelen sen sitten ulkoa ja toistan hänelle. Ja omatuntoni on kirkkaampi, kun tiedän Sinun tosiaankin lähettäneen ne sanat hänelle.»

Pantuaan tämän postiin John alkoi koota matkalla tarvittavia esineitä. Hän käveli panttilaitokseen ja tarjosi sinne koko kirjavan kokoelmansa arvoesineitä. Ylipappi kietoi ne yhteen kääröön, viittasi apulaiselleen.

Seuraavana aamuna tuli Jillin vastaus. John avasi sen ja luki ja luki yhä uudelleen.

»Kohtaa minut perjantaiaamuna klo 12 Piazzettalla».