XIX. TUO MR. CHESTERTON.

Johnille oli aika ponnistus saada kokoon Venetsian matkaan tarvittavat seitsemäntoista puntaa heinäkuuhun tultaessa. Mutta suurempi ponnistus oli koottuaan ne kävellä muutamat päivät ennen lähtöään pitkin katuja — ja olla niitä tuhlaamatta. Sillä raha on vettä sellaiselle, jolla sitä ei ole, ja se valuu sitkeimmänkin siannahkakukkaron läpi, tulee taskuun ja kerran sinne päästyään on seulassa, jonka avarat silmut eivät pidätä mitään.

Näinä muutamina päivinä ennen jokavuotista matkaansa John aina juoksi suoraan päin esineisiin, joita mieluimmin olisi halunnut ostaa. Kauppiailla oli paha tapa asettaa viettelevimmät tavaransa ikkunoiden huomattavimmille paikoille. Ja itse asiassa kaikki tuntui olevan huokeampaa heinäkuussa. Ja seitsemäntoista puntaa tuntui olevan niin ääretön summa, ettei kolmekymmentä shillingiä voinut tehdä siihen kerrassaan minkäänlaista lovea.

Mutta John oli kokemuksesta oppinut, että jos ottaa kolmekymmentä shillingiä seitsemästätoista punnasta, jää jäljelle viisitoista puntaa kymmenen, epätasainen luku, joka vaatii tuon kymmenen shillingin tuhlaamista tasoitukseksi. Sitten tuo jäänyt viisitoista puntaa on vielä yhtä ääretön, ja toimitus alkaa taas alusta, kunnes jäljellä on vain osa alkuperäisestä omaisuudesta.

Viisitoista puntaa seteleissä lompakossaan ja kaksi kullassa taskussaan John huomasi katselevansa erästä Payne and Welcomen ikkunaa, jossa pieni tyylipuhdas nankinilainen kerma-astia komeili, yrittäen vangita juuri sellaisen huomion puoleensa, joka olisi tahtonut päästä ohitse.

Tänään iltapäivällä Jill oli tulossa teelle — hänen ensimmäinen vieraskäyntinsä Fetter Lanella, ja sen aiheutti, Johnin ajatuksen mukaan, hänen kohta tapahtuva poislähtönsä. Ja tämä pieni kerma-astia pyrki myöskin mukaan.

Hän seisoi pitkän aikaa katsellen sitä. Se ei maksaisi varmaankaan enempää kuin viisitoista shillingiä — joka sekin tosin oli liian paljon. Mutta viisitoista shillingiä ei tuntuisi ensinkään niin huikaisevassa rahasummassa kuin seitsemäntoista puntaa. Ääni kuiskutteli näin hänen korvaansa, hänen takanaan — juuri olkapään ylitse.

»Sinä haluat kerma-astiaa», sanoi ääni, »ja tuo on niin kauniin sininen. Se sopii suurenmoisesti yhteen teekannun ja pienten sinivalkoisten kuppien kanssa. Ota se, mies! Ota se!» Ja se muistutti hänelle naljaillen, nauraen ovelasti poika-aikojen viisastelusta: »Makeiset ovat syötäväksi, rahat tuhlattavaksi.»

Äkkiä tullen ratkaisuun hän käveli sisään; mutta ei myyntipuolen ovesta. Hän marssi lunastamattomuuden kappelin rippituoliin. Siellä hän otti esille kolme viidenpunnan seteliänsä ja kaksi kultarahaansa laskien ne apulaisen eteen.

»Minä haluaisin näistä kymmenen shillingiä», hän lausui.

Siellä alettiin jo olla tottuneita Johnin omituisuuksiin, mutta näin hulluksi he eivät olleet koskaan luulleet häntä.

»Mitä ihmettä, siinähän on seitsemäntoista puntaa» sanoi mies.

»Oikeaan osattu», sanoi John. »Laskin ne itsekin. Saanko niistä kymmenen shillingiä?»

Kymmenen shillingiä riittäisi hänen ruokaansa viikon ajaksi. Hän purjehti taas ulos puodista kymmenen shillingiä taskussa ja seitsemäntoista puntaa varmassa tallessa ylipapilla. Muuan mies oli hänelle velkaa neljätoista shillingiä, ja kun tuli aika lähteä Venetsiaan, niin hän ehkä luovuttaisi nämä puuttuvat kymmenen lainana. Sellainen lainaa teille mielellään kymmenen shillingiä, joka on jo ennestään velkaa neljätoista; mutta velan takaisinmaksamiseen hänellä ei ole minkäänlaista halua.

Tultuaan kadulle John ei katsonutkaan kerma-astiaan päin, vaan piti päänsä jäykkänä. Hän oli tehnyt kerma-astialle kepposen, aika ilkeän. Siinä ei ollut todellakaan mitään ylpeilemistä.

Kun hän saapui takaisin numeroon 39, oli siellä eräs mies odottamassa oven ulkopuolella, puettuna vaaleanruskeaan, tuleentuvan rukiin väriseen pukuun. Hänellä oli loistavan punainen silkkikravatti ja siinä neula — helmillä koristettu hevosenkenkä. Hänen kasvonsa olivat lihavat, pyöreät ja juhlalliset — sitä lajia juhlallisuutta, joka saa teidät nauramaan. John tuli hyvälle tuulelle heti hänet nähdessään, unohtipa nankinilaisen kerma-astiankin. Joku oli jättänyt katuoven auki ja sillä tavoin mies oli päässyt sisään.

»Kuka te olette?» John kysyi.

»Jaha — nimeni on Chesterton, sir, Arthur Chesterton.»

John aukaisi ovensa lapsen viattomuudella, ja mies, seurasi sisälle huoneeseen aivan hänen kantapäillään.

»Ja mitä te haluatte?» John tiedusteli.

Mr. Chesterton ojensi hänelle paperin. John luki sen.

»Vai niin — todellakin — kahden neljänneksen vuokra. Maksetaan», hän sanoi kevyesti. »Minulle tulee rahaa ensi kuussa.»

Mr. Chesterton yskäsi kouraansa.

»Sen täytyy tapahtua nyt», hän sanoi tyynesti. »Se tahtoo sanoa — minun täytyy jäädä odottamaan, kunnes olen saanut sen.»

Ulosottomies! Ja Jill oli tulossa teelle! Puolen tunnin kuluttua hän olisi täällä! Hän tiesi Johnin köyhäksi; hän kuvitteli Fetter Lanea pöyristyttäväksi seuduksi; mutta millään mielikuvituksella hän ei voisi sulattaa tätä.

Oli ainoastaan yksi keino: selittää kaikki. Hänen luokseen oli tulossa eräs lady nyt iltapäiväteelle — lady, hieno nainen — ymmärsikö hän? Joka tapauksessa, mies nyökkäsi. No niin — oli suorastaan mahdotonta, että lady löytäisi hänet täältä — ulosottomies! Eihän ollut tietystikään hänen syynsä, että hän oli ulosottomies, mutta hänen piti huomata, kuinka mahdoton tilanne oli. Pikkumies nyökkäsi taas. No niin, eikö hän tahtoisi mennä tiehensä; vain lyhyeksi aikaa, kunnes he olivat juoneet teensä. Hän voisi palata sitten, John lupasi päästää hänet sisään. Hän tiesi, että niin pian kuin ulosottomies oli huoneiston ulkopuolella, tämä olisi voimaton; mutta tämä oli kunnia-asia. Kunniasanallaan hän lupasi päästää hänet sisään taas.

Mr. Chesterton iski silmää.

»Väliin», hän virkkoi rauhallisesti, — »väliin ne kertovat minulle, että heidän isänsä on tulossa — sitten taas, jos se on nainen, hän sanoo, että mies tulee minuutin perästä ja että mies on hirveän pahalla päällä ja valmis tekemään vaarallisia tekoja. Ja väliin se on tyttö, jota he rakastavat — aivan kuin tekin.»

»Mutta minä vannon, että se on totta!» John huusi villisti.

Mr. Chesterton hymyili.

»Eikö olisi parempi maksaa rahat kuin vannoa?» hän sanoi. »Vain viisitoista puntaa. Väliin ne pääsevät minusta sillä tapaa — ja se onkin ainoa tehokas tapa. Minä olen nyt sisäpuolella. Jos minä olisin ulkopuolella, niin te voisitte pistää ovenne lukkoon ja näyttää minulle pitkää nenää ikkunasta. Voi luoja! Kerrankin olen saanut sanoa tätä ihmisille — ja ne eivät huomaa sen totuutta — ei kukaan.»

John tunsi ihmeellistä ymmärtämystä heidän tylsyyteensä nähden.

»Te ette siis halua mennä?» hän kysyi.

Mr. Chesterton pudisti päätään, hyvin kärsivällisesti.

»Eikö teitä ole koskaan heitetty ulos kadulle?» kysyi John. Mies oli niin pieni, että tämän ajatuksen täytyi heti tulla useimpien mieleen.

Hän hymyili herttaisesti.

»Kyllä — tekeehän ne väliin niinkin. Vapauden menettäminen kahdeksi kuukaudeksi väkivallasta, tiedättehän. Minä puolestani en siitä oikein pitäisi. Mieluummin ottaisin väkivallan vastaan, se on ohi pikemmin.»

Elämässä on muutamia murhenäytelmiä, jolloin te tulette melodraamallisiksi, jollette osaa oikeaan aikaan nauraa — ja se on anteeksiantamaton synti.

John pelasti tilanteen viime hetkessä. Hän istuutui nojatuoliin ja nauroi ääneen.

»Ja kunnes olen maksanut rahat, minun täytyy majoittaa teidät», hän sanoi. »Missä aiotte nukkua? Minulla on vain oma makuuhuoneeni tämän vieressä ja välikkö, jossa ei ole muuta kuin hiilikaappi.»

Mr. Chesterton tutustui ympäristöönsä.

»Tuo seinäpenkki näyttää mukavalta», hän sanoi. »Olen nukkunut pahemmissakin paikoissa.» Hän käveli huoneen poikki ja koetteli sen kimmoisuutta nyrkillään. »Mutta täällä ei ole kyllä paljon tilaa. Pelkään olevani hiukan tiellä.»

»Hyvä luoja!» John purskahti taas. »Tänä iltana ainakin!» Hänellä olisi ollut Jillille paljon puhuttavaa. Nyt tämä murskasi kaiken. Heidän täytyisi mennä ulos juomaan teetä, koska hänellä ei ollut rahaa maksaa. Hän ei voinut lunastaa seitsemäätoista puntaansa pois ja panna niitä tähän, sillä silloin ei Venetsian-matkasta tulisi mitään. Ja pieni valkotukkainen lady odottaisi turhaan saadakseen kiertää voimattomat käsivartensa hänen kaulaansa — ei, siihen hänellä ei ollut sydäntä.

»Te ette siis usko, että eräs lady tulee tänne tänä iltana teelle?» hän kysyi kiihtyneenä.

Mr. Chesterton levitti likaiset kätensä.

»Minä tunnen tämän ladyn niin hyvin», hän sanoi.

»Hän on kiireestä kantapäähän sellainen lady, joka ei ymmärtäisi minun kaltaisiani. Mutta minuahan on niin helppo ymmärtää. Sanokaa hänelle, että minä olen teidän ystävänne. Minä en tahtoisi pilata peliä.»

Oh! Tämä oli hullunkurista! Nauru yritti taas varastautua Johnin huulille, mutta sammui yhtä nopeasti pois. Oli liian paljon kyseessä. Hän oli kuvitellut kaikki niin selvästi. Jill olisi tullut pettyneen näköiseksi kuullessaan Johnin lähdöstä. Hän olisi kysynyt minkä vuoksi tuo katse oli sumentanut hänen silmiään. Jill olisi vastannut välttelevästi, ja sitten, sana sanalta ja katse katseelta, hän olisi johtanut Jillin sydämensä ovelle, kunnes sydämen huuto — »minä rakastan sinua» — olisi vastustamattomasti purkautunut esille.

Ja nyt tämä järkkymätön vihollinen ulosottomiehen hahmossa oli tullut viemään karille suurimman hetken hänen elämästään.

John tarkasteli häntä ylhäältä alas asti.

»Minkälaisena ystävänä minun pitäisi esitellä teidät?» hän kysyi.

»Arveletteko muistuttavanne minun ystäviäni?»

Pikkumies vilkaisi kenkiinsä, vaaleanruskeihin housuihinsa, joiden lahkeet oli käännetty ylös ja näyttivät parin villasukkia, värisävyltään hyvin lähellä kravattia.

»No hyvä — eiköhän?» hän sanoi. »Minä jään tänne, enkö jääkin? Ne sanoivat teidän olevan kirjailijan — kirjoitatte kirjoja. No hyvä, oletteko koskaan nähnyt näin hyvin puettua henkilöä, joka kirjoittaisi kirjoja? Minun piti kerran saada vuokra eräältä naiselta — hän nimitti itseään sanomalehtimieheksi. Hänelle oli kasvanut kyllä hiukan partaakin — ja, koira vieköön, hän oli pukeutunut niin kummallisesti, ettei minun muijani koskaan työntäisi sellaista päälleen. Minua melkein hävetti, kun piti jäädä hänen luokseen.»

John nauroi taas; nauroi katketakseen. Mr. Chesterton oli niin huvitettu tuosta muistosta, että nauroi myöskin. Äkkiä heidän naurunsa taukosi, niinkuin kivikynä katkeaa. Ovelta kuului arka, hiljainen koputus.

»Se on hän», John kuiskasi. »Alaovi oli auki — hän on tullut rappuja ylös. Mitä perhanaa minä nyt teen?»

Viimeinkin pikkumies uskoi häntä. Hän saisi tosiaankin nähdä tällä kertaa ladyn, ladyn, joka ei koskaan ymmärtäisi hänen kaltaisiaan, ja hän alkoi tuntea olonsa hiukan hermostuneeksi. Hän alkoi hävetä ulosottomiehen ammattia.

»Esitelkää minut ystävänä», hän kuiskasi. »Se menee hyvin, esitelkää minut vain ystävänä.»

»Istukaa sitten, tuolle seinäpenkille.»

Sitten John aukaisi oven ja Jill astui arvellen huoneeseen. Mr. Chesterton nousi kömpelösti jaloilleen.

Tämä oli nyt lopultakin ruumiillistunut lady. Tottuneena ammatissaan arvioimaan ihmisten laadun yhdellä katseella hän määritteli Jillin yhdessä silmänräpäyksessä. Äänen rauhallisuus hänen sanoessaan: »Melkein pelkäsin koputtaa, sillä luulin tulleeni väärälle ovelle», hellyys silmien syvyydessä, jotka eivät sallineet äkillistä tutustumista, huulien luja mutta hieno kaarros ja koko kasvojen ilme, joka puhui mielen puhtaudesta — kaikki tuo todisti epäämättömästi Mr. Chestertonille, että tässä oli todellakin lady, joka ei ymmärrä hänen kaltaisiaan.

John puristi Jillin kättä. Mr. Chesterton huomasi kaiken pienillä juhlallisilla silmillään. Hän oli tiellä; hän ei ollut koskaan ollut niin paljon tiellä kuin nyt. Kun heidän kätensä koskettivat, hän tunsi Johnin juuri kertovan ladylle, kuinka tiellä hän oli.

»Saanko ehkä esitellä teidät?» John sanoi sitten kääntyen. »Tässä on ystäväni, Mr. Chesterton, Miss —» hän keskeytti. Hänestä tuntui pyhyydenloukkaukselta sanoa Jillin nimi ulosottomiehelle, ja pikkumies tunsi voimakkaasti saappaissaan joka sekunnin tästä keskeytyksestä. Hänen punaiset sukkansa polttivat häntä; hän saattoi nähdä kravattinsa värin heijastuvan kaikkialta — nyt se pyrki nousemaan hänen poskiinsa.

»Miss Dealtry.»

Hän aikoi astua esiin ja puristaa kättä, mutta Miss Dealtry vain kumarsi. Sitten tämä, huomattuaan hänen hämmennyksensä, ojensi ystävällisesti ilman muuta kätensä.

»Oletteko te myöskin kirjailija?» hän kysyi.

John aikoi tulla väliin; mutta pikkumies tahtoi olla hyvissä kirjoissa ladyn kanssa. Hän tunsi, että punaiset sukat ja kravatti ja ruskea takki täytyi saada jollakin tavalla selitetyiksi — ja mikäpä olisi luonnollisempi selitys kuin tämä?

»Kyllä, minä olen kirjailija», hän virkkoi nopeasti. »Kirja — ja, tiedättehän — vähäisen sanomalehtiin myös — noin vain — että juuri hengissä pysyn. Samalla huvikseni. Sanomalehtityö on vaihtelua, näettekös, niin sanoakseni lepoa, kun aina kirjoittaa kirjoja.» Sitten hänen mieleensä juolahti määritelmä, mutta mistä, sitä hänen oli tuiki mahdoton sanoa. »Ja kirjojen kirjoittamisella, näettekös, — ainakin niin sanotaan — sillä ei ole koskaan loppua.» Ja hän hymyili tyytyväisenä itseensä.

»Mutta, tosiaankin, minähän tunnen teidän teoksenne», sanoi Jill. »Oletteko te tuo sama Mr. Chesterton?»

Pikkumiehen kasvot säteilivät. Sillä nimellähän häntä juuri sanottiin — tuo Mr. Chesterton.

»Aivan niin», hän sanoi ilostuneena, »no niinkuin ota ja anna». Ja kuuluisuuden ja neron manttelin suojassa hänen omituisuutensa muuttuivat sukkeluuksiksi, hänen tyhjänpäiväisimmät lauseensa tuntuivat paradokseilta.