V. KATUSOITTAJA FETTER LANELLA.

Kensington Gardens on romaanin oikea kotipaikka. Moni todellinen, moni tarumainen henkilö on löytänyt sen sieltä. Sen löytää sieltä aina, niin kauan kuin tämä suuri Lontoon kaupunki pysyy samana miljoonien ihmis-mehiläisten pesänä, jotka parveilevat ovesta sisään, toisesta ulos, parveillen tai työtä tehden, laiskoina tai ahertaen, itsetiedottomasti totellen lakia, jota ei kukaan ymmärrä.

Kensington Gardens on kaikista Lontoon puistoista edellämainitussa suhteessa ensimmäinen. Te voitte nähdä siellä romaaneja, jotka alkoivat puistopenkin molemmista päistä ja tästä edistyen. Romaanin kaikissa lukemattomissa asteissaan, joita on äärettömän paljon enemmän kuin miehen seitsemän ikäkautta; sillä romaani on ihmeellisempi kuin itse elämä. Se esiintyy tuhansin muunnelmin, kujeilee tuhansin kepposin ymmärryksen kanssa. Elämä on todellinen, meille sanotaan, — elämä on vakavaa; mutta romaani sisältää kaiken oleellisen epätodellisuuden; se on kaikki, mikä on ja mikä ei ole, kaikki, mikä on ollut ja tulee olemaan. Ja te löydätte eräitä sen voimakkaimpia ilmauksia noitten mahtavien jalavien alta, pieniltä epämukavilta pennyn istuimilta Kensington Gardensista. — Kun Fetter Lanen huoneet kävivät sietämättömiksi, John Greylla oli tapana lähteä puistoon, istuutua pyöreän lammikon rannalle, jossa mahtavat laivat suorittivat vaarallisia matkojaan, tahi isojen puitten alle tuon pikku talon läheisyyteen, joka kohoaa niin kauniisti sitä ympäröivästä kukkasmerestä.

Kuka asuu tuossa pienessä talossa? Tietysti jokainen sen tietää — niinkö, jokainen? Tunnustan nöyrästi, minä en tiedä. Mutta koko muu maailma tietää, ja mitäpä hyvää on oikeastaan mielikuvitusten lentelystä, kun lähin poliisi voisi antaa herttaisesti mainitun tiedon. Mutta jos mielikuvituksenne yleensä lentelee, niin ajatelkaapa, miten somia kertomuksia voisittakaan kertoa itsellenne tuon pienen talon salaperäisestä omistajasta Kensington Gardensissa! Minä en ole tullut kysyneeksi poliisilta, niin että minulla on täysi vapaus tehdä mitä tahdon. Se on varmasti paras tapa tässä maailmassa; paljon mielenkiintoisempi kuin tietäminen. Tietäminen, lopultakin, on… vain tosiasioitten luettelemista, jotka eivät mahdollisesti ensi vuonna olekaan enää tosiasioita. Tosiasiat kuolevat. Mutta kun kuvittelette, luotte jotakin, joka voi jäädä elämään ikuisiksi ajoiksi.

Eräänä perjantaina, noin kolme viikkoa Sardiniakadun kappelissa sattuneen turhanpäiväisen tapahtuman jälkeen, nuo huoneet Fetter Lanella, N:o 39, tulivat sietämättömiksi. Ne muuttuivat peloittavan pieniksi, seinät kutistuivat kokoon ja liikkumatila katosi kokonaan. Kadulta kuuluvat äänetkin kuuluivat tarkoituksettomilta. Ne olivat niin äänekkäitä ja kolisevia, että hukkuivat toisiinsa.

Perjantaisin tuli sitäpaitsi klarinetinsoittaja. Se oli hänen päivänsä, eikä mikään voinut muuttaa sitä. — Tänä erikoisena aamuna klarinetinsoittaja tuntui aivan sietämättömältä.

Melkein joka viikossa on päivä, jolloin esineet, joita on tottunut aina näkemään, äänet, jotka on kuunnellut kuulematta, maisemat, joita on katsonut näkemättä, tulevat yhtäkkiä selviksi ja viiltäviksi. Silloin kuulemme nämä äänet kaksi kertaa suurempina kuin pitäisikään, näemme esineet eloisammin kuin on aihetta. Silloin tulee juuri sana »sietämätön» aivan merkityksensä ylikuormittamana. Ja juuri sellainen päivä oli tämä perjantai huhtikuun keskivaiheilla — samantekevää kuinka monta vuotta sitten.

John oli ollut työssä, kirjoittanut lyhyen kertomuksen — kertomuksen, jota ei tahtonut helpolla saada kokoon. Se oli melkein lopussa, huone oli tullut pienemmäksi ja pienemmäksi, äänet kadulta yhä itsepintaisemmiksi. Posetiivi oli juuri lähtenyt edelleen, jättäen katuliikenteeseen hiljaisuuden, joka oli ainakin yhtä sietämätön kuin soittokoneen vavahteleva ulvonta; ja silloin klarinetinsoittaja rupesi puhaltamaan —

»Oi, Charlie on mun armaan', mun armaan', mun armaan» — »Charlie on mun armaan', tuo nuorin urhokas.»

Tämä oli yksi hänen tuntemistaan neljästä melodiasta. Loput ovat helpot arvata. Hän soitti ne aina läpi, toisen toisensa jälkeen, aina samassa järjestyksessä — »Charlie on mun armaan'», »Arethusa», »Salli on mulle kallis», »Hei tyttöset, pojat, tulkaa». Hän oli viisukauppias. Hän oli viisukauppiaan näköinenkin — mutta hän soitti viisunsa klarinetilla. John Leech on piirtänyt hänet jo kauan sitten »Punchin» sivuille — avarat housut, alhaalta poimuissa, kauhtunut musta takki, jota ei ainakaan oltu leikattu niitä olkapäitä vasten, joilla se nyt sattui roikkumaan, jokainen vaatekappale kotoisin yleisestä armeliaisuudesta luovutettu tosin vasta rappion viimeisellä asteella.

»Oi, Charlie on mun armaan', mun armaan', mun armaan' —».

Hän sai siihen mahtumaan jonkinlaisen odottamattoman mollisävyn; se olisi saattanut olla valitusvirttä. Aivan kuin hän olisi laulanut sen. Nämä katusoittajat ovat surullisia luontokappaleita; heidän elämänsä on kovaa, kurjaa, ja se painaa leiman heidän musiikkiinsa.

Onneton olio, joka soittelee katukäytävällä kohisevassa sateessa, voi saada iloisimpaankin sävelmään sopimaan karmivan epätoivoisen sävyn. Taide on useimmiten yksilöllisyyden sisin huuto.

Klarinetinsoiton alkaessa John löi kirjansa kiinni, nousi tuoliltaan ja meni ikkunaan. Ikkunat olivat puhdistuksen tarpeessa. Neljän ikkunan pesu maksaa vain yhden shillingin — usein on vaikeata löytää sen tekijä — vielä useammin on vaikeata löytää mainittua shillingiä.

Joku heitti ikkunasta pennyn kadulle. Musiikki lakkasi äkkiä. Soittaja sai vierivän lantin kiinni aivan viemärin reunalta ja seisoi sitten suorana näyttäen punaiset ja kiitolliset kasvonsa.

Hän nuolaisi huuliaan, pisti pennyn taskuunsa ja alkoi taas. Tämä penny oli ansainnut työtä vielä ainakin toiset viisi minuuttia. Aurinko paistoi alas kadulle. John otti hattunsa ja lähti rappuja alas. Maailmassa ei ollut, enää muuta paikkaa kuin Kensington Gardens.

Ulkona hän sivuutti soittajan, kun tämä pudisti pois kosteuden suukappaleesta. Eipä ihme, että klarinetin puhaltaminen on niin janoista ammattia. John ei ollut oikealla tuulella voidakseen panna arvoa tälle tarpeelliselle soittokoneen puhdistukselle. Tällä hetkellä kaikki katusoittajat olivat tarpeettomia ja heidän tapansa inhoittavia. Hän pysähtyi.

»Ettekö tunne muita lauluja kuin nämä, jotka soitatte joka perjantai?» hän kysyi.

»En, sir.» Ääni oli nöyrä ja yhtä surullinen kuin soittokin.

»Hyvä — mutta ettekö usko, että me kaikki väsymme niihin vähitellen?»

»Olen ajatellut sitä useinkin. Monesti olen ajatellut, sir. Mutta tehän kuulette ne vain perjantaisin.»

»Tarkoitatteko, että te itse kuulette ne joka viikon päivä?»

»Sitä minä juuri tarkoitan, sir.»

Asioita voidaan katsella aina kahdelta näkökannalta. Sen voitte oppia missä hyvänsä aina uudestaan, kadulla kuljeskellessanne yhtä hyvin kuin muuallakin. Mies, joka törmää teihin katukäytävällä, on menossa omaan suuntaansa samoin kuin te omaanne, eikä ole niinkään helppo päätellä, törmäsittekö te häneen vai hän teihin. Joka tapauksessa voitte olla varma, että hänellä on oma mielipiteensä tapauksesta.

John hymyili.

»Ja tekin olette jo kyllästynyt niihin — vai?»

Katusoittaja kiersi huolellisesti suukappaleen kiinni koneeseensa, joka soitteli noita kultaisia sävelmiä.

»No hyvä — jos suvaitsette, sir, olen jo oikeastaan sivuuttanut tämän asteen. Ne ovat näihin aikoihin jo veressä, niin sanoakseni. Ne soivat aina. Nukkuessani kuulen soittokuntien soittavan niitä kadulla. Ne jatkuvat itsestään, — ja välistä on aivan järkyttävää kuulla, millä tavoin ne soittavat niitä. Voisitte oikeastaan sanoa, että minä en ansaitse rahoja, joita ihmiset antavat, soittamalla tällä klarinetilla. Mutta se, että minä soittelen niitä aina päässäni, — se on ammatti, josta minulle maksetaan.»

John katsoi häneen. Miehellä oli elämänkatsomus. Hän osasi nähdä sisäisemmän puolen asiasta, ja sen osaavat hyvin harvat. Johnin alkuperäinen aikomus hänen tullessaan kadulle, nim. sanoa miestä kiusanhengeksi, katosi hänen mielestään. Hän tunnusteli taskujaan. Siellä oli yksi kuudenpennyn raha. Sormieltuaan sitä hetken hän tarjosi sen.

»Ostakaa itsellenne jokin uusi laulu», hän sanoi, »ja antakaa sen soida ensi perjantaina. Se ajaa entiset ulos.»

Mies otti sen, katsoi häneen, mutta ei sanonut sanaakaan kiitokseksi. Sanat vain turmelevat lahjan. John käveli pois tuntien arvonantoa.

Kadun päässä hän muisti, ettei hänelle ollut jäänyt yhtään pennyä tuolia varten Kensington Gardensissa. Mitä tehdä? Hän käveli saman matkan takaisin. Katusoittaja veteli parhaillaan »Arethusan» viimeistä säettä.

Lopetettuaan hän katsahti taakseen.

John sammalteli. Hänen mieleensä välähti, että hän kerjäsi nyt ensimmäisen kerran elämässään, ja totesi, että kutsumuksena se mahtaa olla aika työlästä harjoittaa.

»Voisittekohan antaa minulle pennyn takaisin siitä kuudenpennyn rahasta?» hän kysyi; ja saadakseen sen kuulumaan vähän paremmalta, hän lisäsi: »minulta on myös aivan lopussa».

Mies kaivoi viivyttelemättä esiin rahan.

»Ottakaa se vain kokonaan takaisin, sir», hän virkkoi nopeasti. »Se on teille enemmän tarpeen kuin minulle.»

John pudisti päätänsä.

»Antakaa minulle penny, jonka saitte kiinni katuojan reunalta.»