XIII. KUOLEMA.

Tämä oli vaikeampi jumalantuomio kuin mitä he tiesivätkään; sillä kuolema, vaikka hän onkin aina meidän keskuudessamme, peittää aina kasvonsa, emmekä me koskaan tunne hänen piirteitään ennenkuin viime hetkessä. Silloin hän avaa pukunsa laskokset kutsuvalla liikkeellä ja ilmoittaa rauhallisella äänellä, niin hiljaa, varovasti: »taistelu on päättynyt».

Pienen oven aukeamassa he näkivät rakkaan valkohapsisen ladyn. Hänen kätensä syleilivät heitä molempia ja koettivat, puristaa heitä avuttomalla tavallaan itseään vasten. Se ei ollut järjettömän naisen hysteeristä itkua, joka tahtoo purkautua apua etsien jokaiseen olkapäähän suojautuen. Mutta nämä kaksi olivat nyt ainoat mitä hänelle oli jäänyt jäljelle.

»Kuinka hän voi?» John kysyi kun äiti johti heidät pienen makuuhuoneen ovelle.

»Tulette juuri parahiksi», hän vastasi. »Pappi on hänen luonaan. Loppu on käsissä.»

Hänen äänessään soi uskollinen ja vakava alistuminen.

Hän tiesi ja oli ottanut vastaan välttämättömän sillä hiljaisella rohkeudella, jonka hyvät naiset omaavat. Hän oli oppinut rauhallisesti katsomaan kasvoista kasvoihin puolisonsa poislähtöä viimeisten päivien aikana. Ensimmäinen vuolas kyynelvirta oli itketty kuiviin Claudinan avaralla povella. Kun puuska oli ohitse, hän nosti taas päänsä ja kuivasi pois kyynelet. Claudina hautoi hänen silmiään lämpimällä vedellä, ja sitten, urhoollinen hymyily vapisevilla huulillaan, hän oli astunut miehensä vuoteen ääreen valvomaan.

Nyt hän avasi hiljaa oven ja laski heidät sisään, sulkien taas heidän jälkeensä. Verhot olivat alaslasketut. Aurinko varastautui huoneeseen hentoina valojuovina ja valaisi sen heikosti kuin ambranväristen kirkonikkunoiden läpi.

Pienen alttarin yläpuolella paloi ohut punainen liekki. Sen edessä polvistui pappi, joka luki mumisten rukouksia, lausuen vain viimeiset äänteet selvästi. Kaikki oli niin rauhallista, yksitoikkoista, viihdyttävää — ikäänkuin lempeästi vaivuttaakseen hengen viimeiseen uneensa.

Huoneen pimeimmässä nurkassa, erillään muista, oli Claudina polvillaan, pää rinnalle painuneena ja olkapäät nousten ja laskien nyyhkytyksistä, jotka kuuluivat epäselvästi hiljaisuudessa. Hän ei huomannut heidän sisääntuloaan. Pappikaan ei liikauttanut päätään. Kaikki jatkui niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja tyynyillä makasi hiljaa, melkein hukkuneena isoon vuoteeseen, valkotukkaisen gentlemannin hiljainen olemus, liikahtamatta, ääntä päästämättä, ikäänkuin papin mumina olisi jo vaivuttanut hänet lopulliseen uneen.

He polvistuivat kaikki vuoteen viereen, peittivät kasvonsa ja laulaminen jatkui.

Mitä ajatuksia risteili silloin noiden kahden polvistuvan sieluissa, heidän näytellessään osiaan, leikkiessään elämää, jonka toteutumisen he tiesivät mahdottomaksi, sitä ei voi sanoa. Kuoleman kasvojen edessä sielulla on tuntemuksia, joita sanat tuskin voivat kosketella, vielä vähemmin ilmaista. Heitä saattoi ruoskia katumus; ehkäpä he tunsivat tehneensä parhaan mahdollisen, nähdessään hänen rauhallisen hengen lähtönsä; tai ehkäpä he syvimmällä sydämissään toivoivat, että se olisikin ollut totta.

Äkkiä papin ääni vaikeni. Kaikkien päät painuivat syvemmälle, kun viimeinen voitelu annettiin. Jumala ilmestyy maan päälle hiljaisina hetkinä. Silloin vallitsi ihmeellinen hiljaisuus. Viinin hiljainen solina kalkkiin, pienen käsiliinan aukikehittäminen, vanhan herran viimeinen urhoollinen ponnistus rippileipää niellessään, olivat ainoat äänet, jotka värisivät ja soivat hiljaisuudessa.

Sitten oli kaikki ohitse, synninpäästö annettu; pappi kokosi laukkuunsa pyhät esineet ja livahti ulos huoneesta. Muutamia hetkiä kului vielä syvimmässä hiljaisuudessa. Vihdoin Claudina nousi. Hän teki ristinmerkin sivuuttaessaan pienen alttarin, hiipi ovelle ja katosi.

Nyt oli hiljaisuus vieläkin keskitetympi, ikäänkuin nuo kaksi olisivat vieneet mukanaan verevän elämän häiritsevät ainekset tästä huoneesta, jossa elämän liekki lepatti niin hentona ja ohuena.

Ja kolme jäljellejäänyttä olivat edelleen liikkumattomina polvillaan — liikkumattomina siksi kunnes hiljaisuuden katkaisi väsyneen äänen kuiskaus — äänen, joka lausui sanomattomalla vaivalla yhden yksinkertaisen sanan:

»John — John.»

John suoristautui nopeasti. Hän ojensi käden ja tapasi toisen käden, joka ei jaksanut puristaa enää, lepäsi vain hellällä alistuvaisuudella hänen kädessään.

»Isä», hän sanoi; ja sehän on lopultakin ainoa sana, jonka poika voi sanoa — isä tai äiti — ne ovat viimeiset sanat miehen sydämen syvimmästä pohjukasta, kun liikutus uhkaa tukahduttaa puheen.

»Missä on Jill?» kuiskasi ääni taas.

Jill tuli hänen viereensä, ja John tarttui toisella kädellään hänen käsiinsä pimeässä. Ne avautuivat ja sulkeutuivat, kun nyyhkytykset uhkasivat murtaa patonsa.

Vanhan herran silmiin syttyi valo hänen nähdessään heidät vuoteensa vieressä. Suurella ponnistuksella hän yritti kohoutua toiselle kyynärpäälleen vuoteessa, ja laskien toisen kätensä heidän päittensä päälle, hän kuiskasi siunauksen, joka on ollut isän vallassa antaa ikimuistoisista ajoista:

»Jumala siunatkoon teitä! Eläkää elämänne rakkaudessa, niinkuin minä olen elänyt omani. Syntykööt lapsenne rakkaudessa, niinkuin minun lapseni on syntynyt. Tehkää työnne rakkaudella, niinkuin minä olen tehnyt työni.»

Hänen äänensä hehkui heikosti, mutta se hehkui vielä. Liekki oli siinä jäljellä. Se poltti heidän sydämiään. Jillin sormet lepäsivät Johnin kädessä kuin nääntymäisillään oleva lintu. Hänen poskensa olivat kalvenneet, hänen silmänsä tuijottivat villisti eteensä korupeitteelle, ja kyynelet vuotivat taukoamatta.

Hetket kuluivat taas, kun vanha herra oli painunut takaisin tyynyilleen. Lopulta hän liikahti taas. Hänen kätensä ojentui kerran vielä ja tunnusteli Johnin kättä.

»Jumala siunatkoon sinua, poikani», hän sanoi, kun John oli kumartunut hänen ylitseen. »Sinä olet tehnyt meidät hyvin onnellisiksi. Sinä olet ohjannut elämäsi juuri niinkuin me olemme toivoneet. Nyt tee työsi. Toivon saavani kuulla vastaisuudessa, kuinka sinä menestyt. Sitä ne eivät voi minulta kieltää. Nyt suutele minua — muistatko sinä — silloin kerran — muistatko?»

John suuteli häntä, niinkuin pyhiinvaeltaja suutelee jumalan jalkoja.

»Ja sano minulle —» kuiski vanha herra. Hän keskeytti vetääkseen henkeä ja muistaakseen hämärän ajatuksensa lopun. »Sano minulle — miksi sinä suutelit minua — otsalle — tuona iltana — vuosi sitten?»

»Minä olin nähnyt teidät Aarreaitassa, sir — ja minä —» sanat kangertelivat hänen kurkussaan. »Minusta te olitte hienoin mies, mitä koskaan olen tuntenut.»

Vanha herra painui takaisin tyynyilleen. Hänen silmiinsä oli syttynyt ylväs valo. Hänen poikansa oli sanonut hänelle — sir. Se merkitsi kaikkea. Tällä hetkellä hän tunsi olevansa kuin muinainen viikinki, joka on kannettu palavalle laivalleen saamaan uljaan hautauksen merellä. Hänen poikansa oli sanonut hänelle sir. Hän makasi hiljaa, kuunnellen voittolaulua, joka pauhasi hänen korvissaan. Hänen poikansa, josta oli tuleva paljon suurempi kuin mitä hän oli koskaan ollut, jonka työt olivat paljon hänen töittensä yläpuolella — oli nimittänyt häntä kunnianimellä — sir.

Sitten oli kaikki taas hiljaista jonkin aikaa. Päät painautuivat taas käsiin. Viimein vanha valkohapsinen lady, niinkuin kuningatar kaikessa loistossaan, nousi hitaasti ylös.

Ennenkuin hän oli ehtinyt miehensä sivulle, tämä kutsui murtuvalla äänellä: —

»Marie! Marie!» Ja hänen äänessään oli lähestyvää tuskaa.

Kuihtuneet kädet ojentuivat sanattomasti vedoten hänen puoleensa.

»Marie», vanha herra kuiskasi, »se on tulossa, rakkaani. Minä tunnen sen — kurkussani. Siunaa minua — —».

Vanha rouva teki nopein, vapisevin sormin ristinmerkin hänen otsalleen ja rinnalleen — sitten hän viimeisellä ponnistuksella yritti tehdä ristinmerkin vaimonsa otsalle — niinkuin he olivat tehneet joka ilta koko yhteisen elämänsä ajan.

»Jumala siunatkoon sinua — rakkaani — ainoani», hän mutisi, ja sitten hän painui hitaasti takaisin, vetäen vaimonsa mukanaan.

Ja näin hän oli siirtynyt suureen hiljaisuuteen.