XXXXIII.

VIIMEINEN TAISTELU.

Ei ole mikään taistelu niin kiihdyttävä, niin kiihkeä ja niin täynnä uhrautuvaisuutta, kuin se, minkä taitava lääkäri suorittaa kuoleman kanssa. Se voi olla puhtaasti urheilun luontoista, mutta se voi myös olla täynnä sielun jännitystä ja hypnootista tahdon voimaa. Lääkärillähän on se etu, että hän on elämän puolella, että hän taistelee liitossa koko sen sitkeän koneiston kanssa, jota nimitetään elintoimintojen itsesäilytysvaistoksi.

Sellaisen taistelun suoritti tohtori Jonas Fjeld Isabella Duncanin sairasvuoteen ääressä. Hän pani liikkeelle kaiken tarmonsa ryöstääkseen kuolemalta sen melkein varman saaliin. Ja hänellä oli hyvä liittolainen tämän nuoren naisen rautaisessa ruumiinrakenteessa. Huolimatta runsaasta verenvuodosta ja siitä että Jim Fraserin veitsi oli vahingoittanut hänen sydänjuuriansa, ei hän kadottanut tajuntaansa koko ensi vuorokautena. Hänen kirkkaat, harmaat silmänsä riippuivat Fjeldissä selittämättömin, miltei veitikkamaisin ilmein. Niissä ei ollut mitään pelkoa, ne puhuivat vain ylhäisestä rauhasta, kärsivällisestä odotuksesta, syvästä, resigneeraavasta ilosta. Fjeld oli kieltänyt häntä puhumasta, mutta hänen katseensa ilmaisivat selvästi mitä hänen sisässään liikkui.

Ja tämä katse voi saada Fjeldin epätoivoiseksi, sillä se ei ilmaissut kaipuuta elämään, jota Fjeld toivoi. Ne näyttivät ennemminkin sanovan: koettakaa kaikkea, mikä tehtävissä on, vaikka se onkin aivan toivotonta. Minä tiedän että minun on kuoltava.

Fjeld ja Burns eivät väistyneet hänen luotansa. He olivat ottaneet kumpikin sohvansa, joilla nukkuivat kuin suuret vahtikoirat, jotka vartioivat haltijattarensa turvallisuutta.

Yöllä heräsi Fjeld äkisti. Hän kuuli alhaalta pihasta ihmeellisen äänen. Se oli kuin sairaan koiran heikkoa uikutusta. Burns nukkui, Isabella makasi suljetuin silmin ja hengitti vaikeasti. Yölampun valossa näki hän että kalpeita kasvojansa elvytti heikko puna.

Fjeld rypisti kulmiansa, tarttui Isabellan käteen ja tunsi kauhuksensa että se oli kuuma ja polttava… Hän ajatteli herättää Burnsin, mutta kuuli samassa jälleen tuon heikon uikutuksen. Se kohosi kuin kuolettavasti ammutun eläimen ulvonta ja vaipui kuin sairaan lapsen hiljainen valitus.

Fjeld päästi Isabellan käden. Puistatus kävi tuon voimakkaan miehen jäsenissä. Hän oli aikasemminkin kuullut tuon äänen, kun kuolema seisoi jonkun talon kynnyksellä. Se oli itse luonnon valittava varoitushuuto yössä. Hän heitti silmäyksen Isabella Duncanin kasvoihin ja niiden petolliseen punaan. Niinpä siis hän kuitenkin kuolisi hänen käsiinsä. Oi, hän oli vain ihminen, ja kuolema oli ihmisten suuri voittaja!

Hiljaa huokaisten nousi hän ja meni ateljeriin, missä Burnsin voimakkaat henkäykset selvästi ilmaisivat, että hänen hyvä unenlahjansa uhmaili kaikkia kapean sohvan puutteitakin.

Fjeld avasi ulko-oven ja astui pihamaalle. Oli pimeä ja kaamea yö. Nopeasti kiitävien, repalaisten pilvien lomitse pilkoitti silloin tällöin pienenevän kuun viime tähteet. Luoteistuuli vinkui jättiläiskaupungin yllä.

Nyt käsitti hän mikä ääni hänet oli herättänyt. Sehän oli myrsky, joka oli kuljettanut kuoleman enteen hänen horrosuneensa. Mutta hän ei sittenkään ollut täysin varma. Hän sytytti taskulamppunsa.

Mutta yhtäkkiä hän jäi seisomaan. Tuo omituinen ääni kuului uudelleen ja tällä kertaa aivan hänen läheisyydestänsä. Hän suuntasi lyhdyn kanihuonetta kohti. Ja katso — keskellä tuota suurta häkkiä, kaalinlehtien ja vesikaukaloiden välissä makasi ihminen — risainen, nälkiintynyt mies, synkin, tuijottavin ja kuumekiiltoisin katsein. Kanit olivat vetäytyneet joka soppeen, jäykkinä kauhusta, peläten tuota ihmistä, joka siinä makasi hapuillen jotakin näkymätöntä ja silloin tällöin päästellen pieniä valittavia äännähdyksiä kuin koppiinsa suljettu koira.

Fjeld katseli miestä mitä syvimmän säälin vallassa. Hän oli ilmeisesti aivan murtunut, ja luonnottomasti tuijottavat silmät katselivat mielipuolisuuden maailmaa, mistä ei enää mitään paluutietä ole olemassa. Mies oli Charles Brookton. Niin — siinä hän nyt makasi, tuo suuri rikoksien järjestäjä, murtunein aivokudoksin — tiedoton massa lihaa ja hermoja, kulunut, läpiruostunut ihmiskone viimeisissä, kitisevissä käyntiliikkeissään.

Fjeld kääntyi pois ja meni takaisin taloon.

Burns seisoi portailla ja hieroi silmiänsä.

— Hän huutelee sinua. Minä luulen…

Fjeld syöksyi hänen ohitsensa odottamatta pitempiä selityksiä. Hän tiesi mikä oli tulossa.

Isabella kohottausi kyynärpäänsä varaan. Hänen päänsä huojui edes takaisin. Kaula ei jaksanut kannatella sen painoa.

— Tohtori Fjeld, virkkoi hän heikolla äänellä, on jotakin, jota tahdon pyytää teiltä. Se on kummallinen pyyntö. Tahdotteko suudella minua?

Norjalainen lääkäri polvistui hämillään hänen vuoteensa viereen, laski hänen päänsä oikealle käsivarrellensa ja suuteli häntä. Hänen huulensa olivat lämpimät ja pehmeät kuin lapsella, ja tuntui silti kuin kaikki se elämä, mikä vielä oli jälellä tuon kauniin naisen ruumiissa, olisi keskittynyt tuohon yhteen ainoaan köyhään hellyyden todistukseen.

— Tämä oli ensi kertaa kuin joku mies on minua suudellut, mutisi hän surumielisesti hymyillen… Ensimäisen kerran, ensimäisen kerran…

Sitten hän sulki silmänsä, ja viimeinen kuume otti hänet säälivään syleilyynsä. Hän vaipui kuoleman näkemyksiin, missä ei ole aikaa eikä paikkaa — hän unelmoi Volgan aroista, hän kuuli susien ulvonnan etäisistä metsistä ja troikan melun suurilla teillä. Ja kun päivä koitti, tuli kuolema hänen luoksensa lempeästi ja ystävällisesti kuin lapsen hymy.

Mutta alhaalta kanihäkiltä kuului vielä tuo valittava uikutus, ja kun päivänvalo hiipi äänettömään ateljeeriin, tuntui Fjeldistä että hän näki silmän yhdessä sen pimeimmistä nurkista. Tahi ehkä se oli heijastus siltä suuresta valoa tuovasta soihdusta, mikä kimmeltää idässä ja kuiskii elämästä, joka syntyy ja kuolee vihassa, kostossa ja lemmessä.