XIX.

VAARALLINEN NAINEN.

— Vai niin, te olette tohtori Jonas Fjeld, sanoi Isabella Duncan mietteissään. Olen kuullut paljon puhuttavan teistä ja minulla on usein ollut aavistus, joka on sanonut minulle, että te osuisitte tielleni — joko ystävänä tai vihollisena.

Hän oli noussut, ja Fjeld katseli ihaillen tuota ylvästä, puhdasviivaista vartaloa. Hänen hiuksensa olivat hieman epäjärjestyksessä kadulla sattuneen mellakan jälkeen ja hänen toinen hihansa oli ratkennut auki ja paljasti pyöreän, voimakkaan käsivarren. Hän oli nainen, jolta puuttuivat kiemailu ja naisellinen turhamaisuus, mutta hänen silmiensä katseesta saattoi Fjeld arvata osan hänen sielussaan liekehtivästä tulesta. Ja hän ymmärsi, että tämä ihmeellinen, kalpea Diana neitseellisine piirteineen ja silmiinpistävästi miehekkäine olemuksineen varmaankin omisti jonkin suuren salaisuuden. Tavallisuudesta poikkeavat ympäristöt myös vahvistivat hänen olettamustaan. Nyt, kun sähkövalo oli sytytetty, ei huone ollenkaan muistuttanut valokuvaamoa. Siellä ei ollut mitään rihkamakorua, ei tekokukkia, ei pieluksilla peitettyä sohvaa. Kaikki oli yksinkertaista, kaunista ja aistikasta. Seiniä koristavat harvalukuiset taulut oli huolellisesti valikoitu — erityisesti silmällä pitäen voimakkaita ja omituisia valovaikutuksia. Madame Curien mustasta marmorista veistetty rintakuva näkyi eräässä nurkkauksessa.

— Te koetatte muodostaa itsellenne käsityksen minun maustani ja harrastuksistani, sanoi Isabella vaisusti hymyillen. Mihin tulokseen pääsette?

Fjeld nyökkäsi vakavasti.

— En välitä Sherlock Holmesin tapaisesta analyysistä. Sir Conan Doyle voisi varmaan kirjoittaa useita mielenkiintoisia sivuja tästä huoneesta. Täällä piilee salaisuuksia joka nurkassa. Tiedän vain yhden asian: te olette omituinen nainen, yksinäinen ja voimakas nainen — kentiesi hyvä, ehkä paha. Teissä on jotakin sfinksimäistä, mutta tuskinpa tahdon muutaman minuutin tuttavuuden jälkeen ryhtyä tulkitsemaan sielunne arvoituksia.

— Miksi luulette, että minussa piilee jokin salaisuus?

— Tiedän sen, sanoi Fjeld ja kumartui hiukan eteenpäin, olen aavistanut sen siitä silmänräpäyksestä saakka, jolloin löysin kuvanne kuolleen Greyburnin taskusta. En ole päässyt siitä selville minkään loogillisen johtopäätöksen kautta, mutta vaistoni on vuosien varrella niin harjaantunut, että harvoin erehdyn. Ja nyt sanovat itse asianhaarat, että olen oikeassa. Henkilöt, jotka hetkinen sitten hyökkäsivät kimppuunne, eivät tehneet sitä aikomuksessa rosvota tai varastaa teiltä. He tahtoivat kokonaan toisista syistä saada teidät valtaansa. Ja kun minä sattumalta tiedän, kuka oli koko jutun takana, niin näytän saavan teoriani vahvistettua oikeiksi.

— Entä kuka oli päällekarkauksen takana? kysyi nuori nainen hieman jännittynein äänin.

— Se oli Charles Brookton itse, sanoi Fjeld tyynesti. Tunnetteko hänet?

Isabella nojautui taaksepäin tuolissaan.

— Olen kauan odottanut sitä, sanoi hän puoliksi itsekseen… Tunnenko hänet, jatkoi hän eloisasti. Onhan hän ystäväni, toverini, melkein ihailijani. Ei ole montakaan tuntia siitä, kun hän tässä huoneessa pyysi minua vaimokseen… Niin, suokaa anteeksi, että puhun teille näin avomielisesti syvimmästä salaisuuksistani, mutta on kuin olisin tuntenut teidät kauan. Elämänne ja elämäntyönne ovat sanoneet minulle, kuka te olette: oikea mies, joka ette koskaan voisi pettää naista, joka luottaisi teihin. Ja jos te pettäisitte minut…

Hän ei jatkanut lausettaan, mutta hänen silmiensä kylmä ja kova kiilto puhui hyvin selvää kieltä.

Jonas Fjeld nojausi taaksepäin tuolissaan. Hän oli käynyt hyvin miettiväiseksi. Hän oli häneen tuijottavista silmistä lukenut jotakin, jonka hän varsin hyvin tunsi. Satoja kertoja oli hän nähnyt sen ilmeen ennen. Se oli melkein varjomainen katse, joka luultavasti riippui hyvin lujatahtoisten ihmisten silmäterien voimakkaasta kokoonvetäytymisestä. Hän tiesi, mitä se merkitsi, murha oli luettavissa nuoren naisen silmistä.

Hän kääntyi pois. Kun hän jälleen katsoi tuohon kauniiseen kuvaan, ei hän voinut havaita muuta, kuin hienon ja ystävällisen hymyn sekä heikon punastuksen noilla omituisilla naiskasvoilla.

Fjeld nousi päästään pyörällä ja pyyhkäisi otsaansa.

— Te sanoitte, miss Duncan, tuntevanne minut elämästäni ja teoistani. On mahdollista, että kerran tai toisen olen kavaltanut itseni, mutta koskaan en ole kavaltanut naista. Ymmärrän nyt paremmin, kuka te olette. Te olette vaarallinen meille miehille — sekä yhdessä että toisessa merkityksessä. Te vedätte meidät puoleenne ja työnnätte meidät takaisin… Te edustatte, lisäsi hän hymyillen, jonkinlaista korkeampaa kiemailua. Ja tuskinpa tahtoisin minä olla Charles Brooktonin vaatteissa.

Isabella ei ollut viimeisiä sanoja kuulevinaan. — Te olette ensimäinen, joka on syyttänyt minua kiemailusta, sanoi hän vakavasti, mutta kentiesi on hiukan perää siinä, mitä sanotte. Luonto on nyt kerta kaikkiaan osoittanut minulle paikan sukupuolten joukossa. Olen koko elämäni protestannut sitä vastaan ja luulen voivani väittää, että tahtoni, työni ja ajatustapani puolesta olen ollut miesmäisempi kuin useimmat miehet. Mutta kentiesi tulee päivä, jolloin naisellisuus herää ja vaatii oikeutensa.

— Te tarkoitatte…?

Isabella katsoi häneen tiukasti.

— En ole koskaan ennen puhunut näin tuttavallisesti miehen kanssa, sanoi hän, ja minä halveksin itseäni puheliaisuuteni takia…

Hän vaikeni, ikäänkuin jotakin olisi tarttunut hänen kurkkuunsa.

— Mutta minä olen ollut niin hirvittävän yksin monta vuotta, virkkoi hän äkkiä. Minulla on ollut useita ystäviä, mutta ei ainoatakaan ystävää. Olen aina paennut naisia. Lukuunottamatta madame Curieta en ole välittänyt ainoastakaan omaan sukupuoleeni kuuluvasta. Siitä johtuu, että minä aikaisimmasta nuoruudestani saakka olen ollut yksin, seuranani vain pieni kunnianhimoni, mittaamaton tiedonhaluni ja — rajaton kostonhimoni.

Hän oikein sähisi viimeiset sanat kuuluviin.

Fjeld nyökkäsi.

— Ajattelinkin jotain sellaista olevan kysymyksessä, sanoi hän puoliksi itsekseen… Onko elämässä jokin tai joku, joka on tehnyt teille jotakin pahaa?

— Ei, vastasi hän. Henkilökohtaisia pettymyksiäni ja tappioitani en ole niinkään paljon pannut sydämelleni. Mutta sielussani on vanha muisto, joka vielä kiehuu ja kuohuu. Ja se on syövyttänyt pois kaiken naisellisen heikkouden, se on tehnyt minut voimakkaaksi ja katkeraksi.

— Ja vaaralliseksi, jatkoi Fjeld.

— Niin, sanoi Isabella hetken mietittyään. Luulen teidän olevan oikeassa.