XL.

VEITSI RINNASSA.

Ralph Burns istui Isabella Duncanin atelierissa ja sytytteli kolmatta piipullistansa. Hän oli saanut määräyksen laskea ulos juutalaispoika. Nuori herra ei kuitenkaan osoittanut mitään iloa saavuttamansa vapauden johdosta. Kellarissa oli ollut hauskaa, hänellä oli ollut yllin kyllin ruokaa, patja oli oivallinen ja kanista hänellä oli ollut paljon iloa.

Ilman suurempaa vaikeutta, mutta silti melkoisella älykkäisyydellä oli hänen onnistunut miltei täydellisesti rääkätä henki kani-parasta. Mutta sitten hän jälleen oli hoitanut tuota rääkättyä elikkoa niin hellällä huolenpidolla, että se osoitti epäämättömiä merkkejä siitä, että elintoiminnat jälleen olivat käynnissä. Silloin kävi tuo pieni juutalaisvaivainen jälleen käsiksi uhriinsa. Hän oli löytänyt naulalaatikon, jossa oli paljon käyttökelpoisia esineitä, ja niiden avulla hän naulitsi eläimen korvista oven pieleen. Siinä roikkui nyt kani, kun Burns päästi pojan ulos. Kani vapautettiin myöskin tuskistansa, ja sen kiusanhenkeä virkistettiin muutamilla korvatillikoilla, mitkä saivat hänet ulisemaan kuin maaseutu-oopperan diiva.

Ja nyt istui Ralph Burns ja syyhytti puujalkaansa. Se oli hänellä tapana aina, milloin tapaukset rupesivat käymään ylivoimaisen valtaviksi. Sitäpaitsi ei hän ollut oikein tyytyväinen. Tohtori Fjeld oli kertonut hänelle kokouksesta Hampsteadissa, eikä hän pitänyt siitä, että hänen oli siitä pysyteltävä syrjässä. Ja kuollut mies, jonka hän erään vaiteliaan hautaustoimiston ja suurien rahojen avulla oli saanut siirretyksi erääseen hautauskappeliin, ei myöskään vaikuttanut häneen rauhoittavasti.

Oli ollut vaikeata saada käsiinsä lääkäri, joka olisi kirjoittanut hyväksyttävän ja kelvollisen kuolintodistuksen, mutta vihdoin sekin onnistui. Se, mikä häntä erikoisesti kiusasi, oli vainajan ulkonäkö. Tuota suurta, karaistunutta skotlantilaista karsi puistatus, kun hän ajatteli sitä murhenäytelmää, mikä oli tuon rääkkäämisen takana ollut. Ja Ralph Burns tiesi myös, kuka mies oli ollut, sillä hänen kaulastansa oli löydetty medaljonki, jossa oli nuoren, lumoavan kauniin naisen kuva. "Rakas vaimovainajani Marie Aleksandrovna", oli siihen myös kirjoitettu.

Burns oli selaillut papereitansa ja heti saanut tietää, kuka Marie Aleksandrovna oli, samoin kuin hänen miehensäkin. Ajatuksissaan kuvitteli hän kuinka tätä vanhusta, joka nimellä Gregor Duncan asusti ullakolla Hampsteadissa, oli rääkätty bolshevikiterrorin aikana 1919. Siitä oli nyt monta vuotta ja Venäjä oli jo aikaa sitten vapautunut tuosta kamalasta painajaisesta. Lenin ja Trotski olivat aikaa sitten unohdetut, heidän tilallaan olivat uudet miehet ja uudet järjestelmät, mutta Romanovien aika oli ohi, eikä kukaan sen niminen saanut astua jalallaan Venäjän maaperälle. Nuo monet vallankumoukset olivat kuin puhaltaneet pois maailmasta kaikki suuriruhtinaat. Monte Carlossa oli yksi croupierinä, ja muuan hissinkuljettaja Buenos Airesissa sai joka päivä kokea kuinka helppoa on kohota ja jälleen painua alas. Hissi on filosoofinen laitos, joka saarnaa elämän ylös ja alas menoa yksinkertaisella ja helposti ymmärrettävällä tavalla.

Mutta Burns ei miettinyt ihan sitäkään tällä hetkellä. Hän märehti sen sijaan sitä ajatusta kuinka hyödyllistä miehelle on, että hänellä on tallella nenänsä, silmänsä ja korvansa. Hänhän oli itse rampa. Toisen jalan ja toisen käsivarren olivat häneltä anarkistit ottaneet, mutta hän ei silti ollut heille katkera. Taisteluhan on taistelua, ja miesten on mukauduttava maksamaan osansa panoksesta taistelun riemun ja vaaranmahdollisuuden vuoksi. Mutta rääkätä kanssaihmisiänsä sillä tavalla kuin tuo pieni anarkistin siemen kellarissa oli rääkännyt kania! Se ajatus täytti Ralph Burnsin yksinkertaisen ja rehellisen sielun kiukulla ja vihalla.

Kolmannen piipullisen ääressä suuntausivat hänen ajatuksensa toisaanne. Isabella Duncan, valokuvaaja, jonka ateljeerin hän nyt täytti Navy Gut-savullaan, oli siis sen miehen tytär, minkä hän äsken oli toimittanut hautauskappeliin. Ja tuo nainen oli semmoisen väen toveri kuin Charles Brookton ja pikku Max. Ajan merkki sekin ja peräti merkillinen sittenkin. Nykymaailman aikaan tapahtui tosiaankin ihmeitä. Vaaditaan lujia aivoja ne kaikki selittämään.

Mutta yhtäkkiä häiriytyi Burns mietteissänsä. Auto pysähtyi talon eteen. Se mölysi kuin sumutorvi, ja Burnsista tuntui se huonolta enteeltä.

Hän hypähti ylös ja tarttui revolveriinsa.

Portaita nousi mies, kantaen käsivarsillansa naista. Aluksi ei Burns tuntenut häntä, sillä miehen kasvot olivat rikkihakatut ja veriset, tukka oli takeltunut otsaan ja kaula oli sininen, ikäänkuin tiikerin kynsien repimä. Vaatteet oli puoliksi revitty hänen yltään.

— Lämmintä vettä, ähkyi tuo olento — nopeasti!

Ääni oli selvä. Sen olisi Burns eroittanut tuhansista. Hän veti pois kätensä revolveritaskusta.

— Oletko haavoittunut? kysyi hän.

— En, en minä, sanoi Fjeld torjuvasti. Se on kohdannut Isabella Duncania.

Burns loi nopean silmäyksen nuoreen naiseen jonka Fjeld mitä varovimmin laski eräälle sohvalle. Hän näki kauhuksensa leveäteräisen veitsen pistettynä toisen rintaan. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta huulensa olivat vetäytyneet rauhalliseen ja onnelliseen hymyyn.

Sitten riensi hän keittiöön, viritti kaasuliekin ja sai tulelle vesikattilan.

Kun hän jälleen palasi sisälle, oli Fjeld riisunut yltään rikki revityt vaatteensa ja seisoi nyt vyötäröitään myöten alastomana edessään sidelaukkunsa sisältö. Hän oli pessyt haavansa kylpyhuoneessa ja näytti nyt melko siistiltä. Mutta koko hänen komea yläruumiinsa paisuvine lihaksineen kantoi merkkejä mulatin jättiläisotteista.

— Keitä leikkausvälineet, sanoi hän, ja auta minua sitten eetterin käyttämisessä! Meidän on selviydyttävä niin hyvin kuin taidamme. Emme saa hukata minuttiakaan.

Ralph Burnsin kunniaksi on mainittava, ettei hän vitkastellut.

Tohtori Fjeld otti sakset ja leikkasi auki Isabellan vaatteet. Tiedottomuustilassakin näytti siltä, että hänen neitsellisyytensä vaistomaisesti koetti vastustaa kaikkea riisumista.

Fjeld epäröi hetken, mutta sitten hän taivutti syrjään tytön kädet ja ryhtyi uudelleen leikkaamaan vaatteita Jim Fraserin veitsen ympäriltä.

— Hän kuolee, kun minä vedän veitsen ulos haavasta, mutisi hän.

Kun Burns tuli lähelle, kalpeni hän, sillä kummankin kuvankauniin marmorivalkean rinnan välissä, jotka olivat luodut kuin Afroditen kunniaksi, törrötti mulatin bowie-veitsi, terä monta tuumaa syvässä Isabella Duncanin sydänjuurissa.

— Että niinkin kauniin naisen on kuoltava! kuiskasi hän.

Fjeld ei vastannut, vaan ojensi hänelle eetterin.

— Jos hän palaisi tuntoihinsa, niin tiedäthän mitä sinun on tehtävä, virkkoi hän.

Sitten kävi hän käsiksi instrumenttivatiin ja asetti kuntoon veitset, pinsetit ja suontensalvat.

Hän kumartui eteenpäin ja veti veitsen pois kuolevan naisen rinnasta, Burns huomasi että hänen kätensä värisi. Sitä ei skotlantilainen vielä koskaan ollut nähnyt.