XVII.

PÄÄLLEKARKAUS.

Jonas Fjeld oli omituisessa mielentilassa. Hän oli omin päin päättänyt seurata Brooktonin jälkiä, mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä, eivätkä Lontoon automobiilit ole hyviä takaa-ajovälineitä. Hän oli jo kulkenut hänen perässään kautta useiden kahvilain ja monien salaperäisten syrjäkatujen. Max oli matkalla kadonnut mutta sen sijaan oli Brooktonin kaarti lisääntynyt muutamilla salaperäisillä olijoilla, jotka näyttivät jonkinlaiselta oikeudenpalvelijan ja teurastajanrengin välimuodolta.

Ja nyt olivat he pysähtyneet Kensingtoniin, missä Brooktonin kolme miestä oli asettunut vartioksi pienen huvilan edustalle. Fjeld istui puun takana naapurihuvilan puutarhassa ja odotti kärsivällisesti, mitä tuleman piti.

Kadulla oli hyvin vähän liikettä ja se oli huonosti valaistu. Se oli juuri sellainen kadunpätkä, joka olisi antanut sir Artur Conan Doylelle aihetta kaikenlaisten rikostapahtumani kuvaamiseen. Ei satanut, ei paistanut kuu, eikä ollut sumua. Oli aivan tavallinen ikävä iltapäivä ilman minkäänlaista erikoisleimaa.

Mutta kuitenkin soivat etäiset soinnut Fjeldin korvissa. Nyt tiesi hän, että jokin jännittävä tapaus saattaisi hänen verensä kuohumaan. Ja puun jäykkien oksien lomitse kaikui laulu, jonka hän oli kuullut tuhansia kertoja ennen: sen sävelissä asuivat hänen nuoruutensa kaipaus ja hänen miehuutensa tunteet.

Silloin kuului alhaalta kadulta askeleita — nopeita, ikäänkuin sellaisen ihmisen askeleita, joka aikoo ruveta juoksemaan.

Fjeld nousi hieman ja näki pitkän, nuoren naisen kulkevan katulyhdyn ohitse noin viidenkymmenen metrin päässä hänen väjymäpaikastaan. Fjeldin ei tarvinnut aprikoida, tätä naistako nuo kolme herrasmiestä vaanivat, sillä samassa silmänräpäyksessä, kun nainen kiiti hänen piilopaikkansa ohitse, syöksyi koko joukko hänen kimppuunsa.

Kuului yksi ainoa kimakka kirkaisu, joka päättyi käheään korinaan. Ilmeisesti olivat miehet heittäneet paksun peitteen naisen pään yli, tukahuttaakseen hänen avunhuutonsa. Fjeld nousi, mutta pysähtyi tahtomattaankin. Varmaankin se oli suuressa määrin tavallisuudesta poikkeava nainen, jonka kanssa roistot olivat käyneet kamppailuun. Silmänräpäyksen näytti siltä kuin olisi koko parvi hajaantunut, kuului hillitty kirous — ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua onnistui naisen todellakin kokonaan vapautua hyökkääjistä. Mutta peite, joka oli kääritty hänen päänsä ympärille ehkäisi hänen liikkeitään. Revolveri lyötiin hänen kädestään ja hiekkapussilla takaraivoon annettu raskas isku pani hänet vaipumaan maahan.

Silloin Fjeld tuli avuksi. Hän hyppäsi matalan aidan yli, tarttui kahta miestä kurkkuun, niin että he olivat tukehtumaisillaan sekä viskasi heidät luotaan sellaisella voimalla, joka sai heidät katoamaan kadun toiselle puolelle. Täällä he kokoilivat särkevät jäsenensä ja läksivät tiehensä. Kolmas, joka nähtävästi oli lievästi haavoittunut revolverinlaukauksesta, ei ilmeisestikään halunnut koetella norjalaisen voimia, vaan katosi silmänräpäyksessä pimeyteen. Kaukaa kadulta kuului raskaiden, nopeiden askelten ääntä — se oli poliisi, joka laukauksen kutsumana riensi areenalle.

Fjeldillä ei kuitenkaan ollut erityistä halua tulla sekoitetuksi poliisiasiaan. Hän otti sen vuoksi tajuttoman naisen syliinsä ja kantoi hänet pieneen puutarhaan sekä odotti kärsivällisesti, mitä tapahtuisi. Kävi, kuten hän oli odottanut. Kaksi poliisikonstaapelia marssi päällekarkauspaikan ohi. He soittivat suutaan kilpaa ja pohtivat ilmiötä, mutta kun he eivät voineet saada selville mitään, tulivat he lopulta yksimielisiksi siitä, että he varmaankin olivat erehtyneet ja että koko juttu oli vain kuuloharha, jonka jälkeen he aivan tyytyväisinä poistuivat.

Mutta Fjeld kumartui kovasti huolissaan olentoraukan yli, joka makasi maassa matalain pensaiden välissä. Hänen huolestumisensa oli kuitenkin aivan aiheeton, sillä mustapukuinen nainen nousi äkkiä nuorekkaan joustavasti ja ryhtyi tottunein käsin hieromaan päätään, joka ilmeisesti tuotti hänelle tuskia ankaran iskun jälkeen.

— Tekee hiukan kipeää, sanoi hän ilman mitään esipuhetta, ja Fjeld totesi, että hänen äänensä oli syvä, sointuisa ja musikaalinen.

— Sallikaa minun kiittää avunannostanne, sanoi hän sen jälkeen melkein kylmästi. Mutta enhän ollenkaan tiedä, kuka te olette. Katuvalaistus on huono täällä Kensingtonissa. Ainoastaan sen tiedän, että te olette suuri ja väkevä. Uskaltaisinkohan tarjota — —

— Mitä sitten?

— En tiedä, mitä sanotte 5 punnasta.

Fjeld nauroi ääneensä.

— Mieluummin haluan saada suudella — kättänne, sanoi hän. Ammattinani ei ole sellaisten nuorten naisten pelastaminen, jotka illansuussa kuljeskelevat yksinään. Mutta emmeköhän luovu tästä keskusteluaiheesta ja sen sijaan tee jotakin päätöstä. Nuo ihmiset, jotka hyökkäsivät kimppuunne, tulevat kentiesi takaisin. Missä te muuten asutte?

— Asun tässä huvilassa, sanoi nainen hiukan jäykästi.

— Vai niin, sanoi Fjeld, silloinhan on kaikki kunnossa. Sallitteko, että seuraan teitä portille varmistautuakseni siitä, että pääsette turvaan.

— En missään nimessä. Olen tottunut tulemaan toimeen omin neuvoin, enkä anna itseäni kahdesti yllättää. Tämä ei ole ensimäinen vaara, jonka olen välttänyt… Mutta kiitän teitä joka tapauksessa. Teidän avuttanne olisin nyt ollut vihollisteni vallassa. Rohkenenko kysyä nimeänne?

— Jonas Fjeld, norjalainen lääkäri. Olosuhteet ovat tuoneet minut tiellenne. Ajoin takaa erästä miestä, joka ilmeisesti ajoi takaa teitä. Sillä tavoin olen muodostanut ketjun tapahtumista, jotka johtivat teidän puutarhaportillanne tapahtuneeseen tappeluun.

Nainen mietti kotvasen.

— Vai niin, te olette tohtori Jonas Fjeld, sanoi hän vaitiolon jälkeen. Tunnen nimenne ja seikkailunne. Opettajattareni ja hyväntekijättäreni madame Curie piti teitä suuressa arvossa. Te olette kerännyt paljon sekä ihailua että vihaa toimintanne ympärille. Sanokaa minulle, tiedättekö kuka järjesti tämän hyökkäyksen minua vastaan?

— Tiedän.

— Entä mikä on hänen nimensä?

— Charles Brookton.

Nainen säpsähti.

— Kerran sen täytyikin tulla, mutisi hän. Sitten hän äkillisen mielijohteen valtaamana ojensi Fjeldille kätensä.

— Nimeni on Isabella Duncan, sanoi hän, olen aivan tavallinen valokuvaaja Kensingtonissa. Luotan teihin, ettekö halua juoda kupin teetä kanssani, tai kentiesi kernaammin haluatte whiskyä ja soodaa?

— Eniten arvoa panen älykkään ja kauniin naisen tuttavuuteen, sanoi Fjeld ja sytytti taskulamppunsa. Kun valo lankesi nuoren naisen kauniille, säännöllisille Dianan kasvoille, kuolivat sanat hänen huulilleen. Hän jäi seisomaan epäröivänä kuin se, joka mielestään etsii jotakin epäselvää muisteloa, ennenkuin tahtoo ryhtyä mihinkään enempään.

— Mikäs on? kysyi nainen melkein huolestuneena.

— Olen varmasti nähnyt teidät ennen.

— Tuskin. En voi muistaa ennen tavanneeni teitä.

— Nyt muistan, sanoi Fjeld verkalleen. Se oli kauniin naisen valokuva kuolleen miehen taskussa. Miehen nimi oli Greyburn ja nainen olitte te.