XXVIII

SANDERSONIN ONNETTOMUUS.

Sotilas Sanderson seisoi käsiään hieroskellen vahtiteltan vieressä Burnt Islandin suurella lentokentällä. Oli auringonnousun aika ja kelpo skotlantilaisesta tuntui, huolimatta hänen vahvoista vaatteistaan, että oli kirotun kylmä. Usva seisoi paksuna muurina ja vastusti nousevan auringon kovia yrityksiä särkeä sen sitkeätä kosteutta. Sanderson kiroili itsekseen, sytytti piippunsa ja loi silloin tällöin tutkistelevan katseen ilmaan, jossa muuan ilmapallo tuskin näkyi sadan jalan korkeudesta. Oli ollut tyyni yö, mutta Sanderson oli silloin tällöin tuntevinaan ikäänkuin vienon länsituulen henkäyksen kylmässä ilmassa.

Pienelle tähystysilmapallolle oli tapahtunut jotakin erikoista. Se oli kytketty maahan teräsköydellä, joka oli kiinnitetty kelaan. Kun se edellisenä iltana piti kiskottaman maahan ja tyhjennettämän, oli kela reistaillut niin, ettei asiantunteva mekaniikkokaan ollut voinut sille mitään. Ja kun tuli pimeä, herkesi ilmailija työskentelemistä tuon vastahakoisen koneen kimpussa ja antoi pallon hoitaa itsensä hiljaisessa yössä.

Mutta sotilas Sandersonin oli käsketty pitää tarkasti varalta, nousisiko myrsky.

Äkkiä yksinäinen vartija heristi korviaan. Jostain lähettyviltä kuului laukaus. Ja usva vahvisti ääntä, niin että se varhaisena aamuhetkenä kuulosti ihan pelottavalta. Oikeastaan ei se kuulunut häneen ollenkaan. Kaikki, mikä tapahtui hänen vartioimisalueensa ulkopuolella, oli hänelle aivan yhdentekevää. Sotilaana, mutta ei ihmisenä. Ja Sanderson oli utelias. Hän oli kyllä kuullut laukauksia ennenkin maailmassa, mutta tätä aamun sarastaessa ammuttua laukausta hän ei voinut ymmärtää. Luoden viimeisen silmäyksen palloon, joka näytti voivan kaikin puolin hyvin, pani hän kovan patruunan kivääriinsä ja läksi kevyin jaloin kävelemään sille suunnalle, mistä laukaus oli tullut. Hän kuuli kovia ääniä, mutta sitten hiljeni kaikki.

Sanderson käveli aina suurelle tielle saakka, missä pieni maja kiinnitti hänen huomiotaan. Ovi oli avoinna. Hän loi silmäyksen tuohon pieneen huoneeseen, se oli tyhjä. Mutta Sanderson kiinnitti vähemmän huomiotaan tähän seikkaan, kuin niihin tuoreisiin verijälkiin, jotka johtivat toiselta nurkalta rapulle. Niin, hän saattoi seurata niitä aina tielle saakka.

Ja mikä tuo oli? Eikö tuossa ollut suuri, harmaa auto, joka miltei katosi sumuun?

Sotilas Sanderson katseli ympärilleen, rehellisillä kasvoillaan kuvaamattoman hullunkurinen hämminki. Maja oli tyhjä, automobiili oli tyhjä, mutta veriset jäljet puhuivat selvää kieltä. Kaikki haiskahti rikokselta. Sanderson tunsi äkkiä olevansa juuri kuin meksikolainen verikoira, joka on saanut verisen vaatekappaleen haisteltavakseen. Hän ei huomannut, että heikko tuulenhenki alkoi puhaltaa usvaa pois ja että ilmapallo näkyi selvemmin sekä että se kiemailevasti asettui kallelleen länsituulen sylissä.

Sitävastoin hän iloksensa kuuli moottoripyörän etäistä toitotusta. Apua oli tulossa. Sanderson astui keskelle tietä ja nosti ylös kätensä, niinkuin poliisikonstaapeli Fleet Streetillä. Seuraavassa silmänräpäyksessä suhahti suuri Henderson salaperäisen majan edustalla olevalle pihalle.

— Oletteko nähnyt harmaata automobiilia? kysyi kulettaja ja hyppäsi alas, samalla kun matkustaja, suuri, voimakas mies juoksi hyljätyn auton luokse. Nähdessään, että se oli tyhjä, kääntyi hän sotilaan puoleen.

— Mitä täällä on tapahtunut? kysyi hän. Sandersonin mielestä miehen ääni oli liian käskevä siviilimiehen ääneksi.

Sen vuoksi hän ei viitsinyt vastata, vaan viittasi ainoastaan majaan.

— Scotland Yardista, sanoi moottoripyöräilijä anteeksipyytäen, toisen tutkiessa verijälkiä, joita hän seurasi puoliksi ryömien.

Sitten hän nousi.

— Mihin johtaa tämä polku? kysyi hän.

— Armeijan lentokentälle.

— Kuulutteko te sinne?

— Kuulun.

— Tulitteko tänne tätä tietä?

— En, kuljin tuon metsän laitaa. Se käy pikemmin.

— Onko siitä kauan, kun kuulitte laukauksen?

— Luullakseni seitsemän tai kahdeksan minuuttia.

— Siinä tapauksessa he eivät voi olla kaukana, sanoi kookas mies seuralaiselleen. Laukaus on ammuttu hökkelin avoimesta akkunasta. Luoti on osunut huoneessa johonkin ja sitten porautunut seinään. Se ei voi olla vaarallinen haava. Te voitte nähdä jäljet tässä hiekassa — he ovat kantaneet taakkaa välissään ja perimmäinen mies on jättänyt verijälkiä.

Sanderson tuijotti ihmeissään.

— He ovat siis lähteneet lentokentälle, jatkoi kookas mies. Onko siellä vartioita?

Skotlantilainen kalpeni.

— Minä olen vahdissa. Kuulin laukauksen ja luulin…

Ei ainoakaan elävä ihminen saanut koskaan tietää, mitä sotilas Sanderson luuli… Sanat hyytyivät hänen huulillaan, niinkuin lämmin ihra jääpalasen päällä.

— Ilmapallo, mutisi hän kauhuissaan… ilmapallo…

Kaikkien silmät kääntyivät pieneen ilmalaivaan päin, jonka nähtävästi oli vallannut halu lähteä liikkeelle. Se nousi majesteetillisena yli puiden latvojen. Ja aamuaurinko tunkeutui läpi usvan katsellakseen sen komeata lentoa. Mutta mitä se oli? Gondoolissa ei istunut ketään, mutta se hinasi perässään pitkää köyttä ja köyden alapäässä leijaili säkin kaltainen esine avaruuden halki.

Voihkien alkoi Sanderson juosta ja toiset seurasivat jälestä. Muutamia minuutteja myöhemmin he seisoivat ilmapallon kiinnityspaikalla.

— Joku on irroittanut koukun vararenkaasta ja päästänyt kelan auki. Voi, mikä onnettomuus! Minut ammutaan.

Kookas mies ei voinut olla hymyilemättä.

— Mutta säkki, kysyi hän, mitä siinä on?

— Minä annan palttua säkille!… Se ei ole ohjesäännön mukaista.

Silloin löi kookas mies otsaansa.

— Tiedättekö, mitä säkissä on, Smith? Isabella Duncan siellä makaa, niin totta kuin nimeni on Fjeld. Voi tuota saatanan roskajoukkoa!

— Mitä nyt teemme?

Tohtori Fjeld suoristihe.

— Jos te pidätte huolta Brooktonista, sanoi hän, niin minä otan ajaakseni ilmapalloa takaa. Täällä on varmaan lentokone läheisyydessä.

— Tuolla vajassa on 250 lentokonetta, sanoi Sanderson ja väänteli käsiään.