XXXVII.

SELLOTAITEILIJA.

Fjeld asteli hitaasti kaupunkia kohti. Hän oli hämmennyksissään kaikesta kuulemastansa.

Tuntui aivan kuin hänet olisi viety johonkin uuteen maahan, missä kaikki vanha ja totuttu oli käännetty ylös alas. Hän katseli maailmaan, missä valo tuotti kuolemaa — missä aurinko, tuo suuri elonantaja, paistoi suunnattomaan, hedelmättömään erämaahan, täynnä ihmisnikamia ja irvistäviä pääkalloja.

Hän kulki kulkemistansa, ja vihdoin hän oli, samoin kuin tuona kohtalokkaana yönä muutamia päiviä aikaisemmin, saman kammottavan talon edessä, missä Max oli heittänyt henkensä.

Oli aivan kuin jokin tuntematon voima olisi vetänyt hänet "ruumisarkun" läheisyyteen. Hän pysähtyi epäröiden, mutta ennenkuin hän edes oli ehtinyt asiata tuumatakaan, oli hän kohottanut vanhanaikaista portinkolkutinta, joka sai tehdä soittokellon virkaa.

Vanha pää näyttäysi heti sen jälkeen ovessa.

— Kuka siellä? kysyi karhea ääni.

— Olen sama lääkäri, joka tutki pikku Maxin, vastasi Fjeld. Tahtoisin mielelläni puhutella Charles Brooktonia…

— Oletteko varma, että hän haluaa puhutella teitä, murahteli portinvartia jonkun verran suosiollisempana. Voittehan joka tapauksessa koettaa; luulen että hän on kotosalla.

Talo oli merkillinen vanha rakennus, jossa vielä näki muutamia yksinäisiä jätteitä menneestä kauneudesta. Mutta se kallistui sortumistansa kohti. Portaat rytisivät ja ryskivät, ja silloin tällöin oli Fjeld kuulevinaan kuin ihmeellisiä voihkaisuja pimeistä nurkista. Muutamat yksinäiset kaasulamput valaisivat portaita ja tuuli viuhui kaikissa raoissa ja saumoissa.

Yhtäkkiä Fjeld seisattui. Hän kuuli etäisiä säveliä — ne kuuluivat ihmiskurkusta lähteneiltä valituksilta. Ja sävelet paisuivat, ne nousivat ja laskivat, ne vyöryivät esiin kuin onnettomasta, kiusatusta ihmissielusta.

Jossakin päin talossa istui mies ja improvisoi sellolla.

Fjeld astui ovelle, jonka takaa sävelet kaikuivat, ja hänen sydämensä aivan kouristui kokoon säälistä sitä taiteilijaa kohtaan, joka tässä hirvittävässä yksinäisyydessä istui ja keskusteli ihanalla soitikollansa suruistansa. Se oli tosiaan epätoivoisen miehen tuskanhuutoa, se oli kadotetun ihmissielun viime rukous sille kauneudelle, kirkkaudelle ja ikuiselle selkeydelle, joka musiikissa elää ja joka asuu sillä väreilevällä rajalla, missä elämä loppuu ja se alkaa, mikä on olemattomuutta.

Oi, kuinka kaikki oli latteaa, kurjaa ja matalaa verrattuna sieluun, joka kokonaan voi uppoutua taiteeseensa — mitä merkitsevät ilo, rikos, politiikka, sellon syvien, värähtelevien tunnustusten kuulemisen rinnalla muutamina köyhinä minuutteina. Siinä on ihminen, köyhä, kulunut ja rakkaudeton sielu, joka loihtii esiin tuskan syvimmän soinnun — sen soinnun, joka tekee surun ja ilon yhtä arvokkaiksi ja kääntää sinun kyynelien soentamat silmäsi niitä etäisiä maailmoita kohti, jonka väreilevät eetteri-aallot niin helposti hukkuvat elämän vastenmielisen höyryvasaran meluun.

Silloin katkesi äkkiä kieli. Se kuului lapsen huudolta.

Samassa tuli niin omituisen hiljaista, ja miehestä, joka seisoi ulkona puolipimeässä käytävässä, tuntui siltä kuin viimeiset kuolevat sävelet olisivat hiipineet pois talosta läpi rakojen ja reikien ja rientäneet edelleen kuin itkevät lapset.

Hän kumartui ovea kohti ja näki valkean kortin, jossa seisoi

Charles Brookton.

Fjeld arveli hetken, mutta koputti sitten ovea. Kukaan ei vastannut, minkä vuoksi hän itse avasi oven. Ensin hän ei eroittanut mitään himmeässä, maidonkarvaisessa valaistuksessa. Vihdoin hän käsitti huoneen, joka muistutti naisen budoaria paksuine mattoineen ja pehmeine leposohvineen, joilla oli paisuvia itämaisia silkkityynyjä.

Lopuksi hän näki Brooktonin itsensä. Sello oli lattialla, mutta sellonsoittaja itse istui kirjoituspöydän ääressä kasvot käsiin kätkettyinä. Fjeld näki miten hänen ruumiinsa vavahteli voimakkaiden nyyhkytysten vallassa.

Yhtäkkiä kohotti Brookton kasvonsa häntä kohti. Ne olivat kovin kalpeat, ja haaveellisessa puolihämärässä ne muistuttivat pääkalloa. Mutta silmät elivät. Ne paloivat kuin hehkuvat hiilet, harhaillessaan älyttömästi ovensuussa seisovaan mieheen.

Sitten kohottausi Brookton seisomaan.

— Mitä tahdotte, huusi hän raivokkaasti. En tarvitse mitään lääkäriä!

— Olette sairaampi kuin uskottekaan, vastasi Fjeld tyynesti.

Brookton näytti taistelevan voittaakseen takaisin malttinsa.

— On vaarallista pistää päänsä leijonan kitaan, sanoi hän, koettaen säestää sanojaan raa'alla naurulla.

— En pelkää teitä enää Charles Brookton. Olette pääsemäisillänne juoksunne päähän. Kuolemattoman sielunne laita on hullusti. Sellonne on paljastanut teidät. Kuulin teidän soittavan. Se ei ollut Schubertia, Gollermania tahi Chopinia. Se oli itsetunnustus. Nimitämmekö sitä Brooktonin menetetyksi onneksi?…

— Ivaatteko minua?

Fjeld astui hänen luoksensa.

— Miksikä murhasitte hänet?

Brookton säpsähti.

— En kaipaa rippi-isää!

— Sentähden että rakastitte häntä, jatkoi Fjeld säälimättömästi. Sen kertoi minulle sellonne.

— Te tiedätte paljon, voihki Brookton. Olette aina tiennyt enemmän kuin teidän olisi pitänyt tietää. Mutta pian teidänkin suunne eteen pannaan lukko. Minkätähden te oikeastaan tulette tänne?

— Varoittamaan teitä.

Brookton puhkesi ivanauruun.

— Ketä vastaan?

— Itseänne vastaan. Te olette nyt kiihtynyt, olette tekemäisillänne tuhmuuden. Ostakaa selloonne uusi kieli ja haihduttakaa surunne soitollanne.

Silloin kumartui Brookton lattialle, otti sellonsa ja viskasi sen kaikin voimin erästä kaappia vastaan. Soitikosta kuului kuin valituksen huokaus, kun sen kappaleet sinkosivat joka taholle ympäri huonetta.

— Näen kyllä tieni, huusi hän.

— Se on kuoleman tie… Mutta muistakaa minun sanani, että te olisitte ollut paremman tien arvoinen. Teidän sielussanne piilee siemen, joka oikeaan maaperään istutettuna voisi kasvaa taivaaseen.

Tohtori Fjeld läksi pois.

Mutta vielä kauvan näyttivät syvät sellon sävelet leijailevan ympäri tuossa synkässä talossa ja täyttävän sen ihmeellisellä tuskallansa.