XXII.

VIEKKAUDESSA VOITETTU.

Kiihtynyt mies seisoo revolveri kädessä naisen kylpyhuoneen edustalla. Ovi on lukossa joko sattumalta tai koska yksinäiset naiset menevät kainoudessaan niin pitkälle, että tuntevat yksinolemisen tarvetta, ollessaan alastomina.

Tilanne on varsin tuskallinen. Ja Isabella Duncan tunsi kaikesta sisukkaisuudestaan huolimatta olevansa hyvin peloissaan, kun hän kopeloi kylpyviittaansa.

Sillä välin yritti Brookton murtaa ovea auki. Se ei ollut mikään tavallinen vuokrakasarmin lautaovi, vaan vahva, hyväntekoinen englantilainen tammiovi, jonka aukimurtamiseen tarvitaan sekä voimaa että harkintaa.

Brooktonilla oli nämä molemmat ominaisuudet, niin että oven kohtalo oli jo määrätty. Tottuneelta ovien ja kassakaappien aukimurtajalta kului täsmälleen kymmenen minuuttia, ennenkuin hän sai sen myöntämään. Mutta lentäessään auki se rasahti äänekkäästi kiukusta ja vastustusvoimasta.

Silmänräpäyksen Brookton empi. Rakastuneet miehet suovat, jumalan kiitos, silloin tällöin itsellensä aikaa arveluihin. Sitä kesti vain kymmenen sekuntia, mutta näillä sekunneilla oli merkityksensä, sillä kun Brookton suu vaahdossa juoksi kylpyhuoneeseen, oli se tyhjä.

Revolveria kohottava käsi vaipui hänen sivullensa ja Brooktonin raivoaviin silmiin tuli melkein mieletön ilme. Vanha juttu leijonasta, jonka hyppy epäonnistuu. Mihin hiiteen olikaan nainen livistänyt? Tuossa oli sisäpuolelta suljettu ovi, tuossa neljä sileätä muuriseinää ilman ainoatakaan rakoa, joka olisi ilmaissut uloskäytävän, ja tuossa oli kylpyamme, joka oli muurattu kiinni lattiaan. Brookton huomasi, että vesi oli juossut pois ja että koko toisen päätyseinän saattoi siirtää syrjään, kuten työntöoven. Ja se oli avoinna.

Ei ollut mitään epäilystä siitä, mihin Isabella oli mennyt. Nuori, käytännöllinen nainen oli järjestänyt kylpyhuoneensa laboratorion yhteyteen, otaksuttavasti helpottaakseen eräiden fysikaalisten kokeiden suorittamista.

Brookton laski revolverinsa alas ja veti helpotuksen huokauksen. Hän tiesi nyt, että Isabella Duncanin henki tällä kertaa oli kaikesta vaarasta pelastunut. Puhelimen soitto kuului etäältä: ahaa, nyt soitti nuori nainen poliisia… Brookton oli nyt kokonaan rauhoittunut. Hän näytti mieheltä, joka iloitsee siitä, että on välttänyt jonkin vaaran. Kiirehtimättä pisti hän revolverin taskuunsa ja meni ateljeehen. Täällä jäi hän muutamaksi minuutiksi seisomaan ja kuunteli. Tuossa oli Isabellan hame ja sukat ja kaikki nuo muut merkilliset vaatekappaleet, jotka ympäröivät naisen ruumista.

Brookton tunsi sydämensä vallan lämpenevän.

— Isabella! huusi hän.

Toisessa seinässä oleva pieni luukku avautui ja hän näki vilahdukselta osan nuoren naisen marmorinvalkeista kasvoista.

— Vai niin, sinä alat taas palata järkiisi, sanoi Isabella. Mikä sinua muuten oikeastaan vaivaa? Sinä ajat minua takaa niinkuin villieläintä revolveri kädessä. Onko se uusi rakkauden muoto?

Brooktonin pieniin, pistäviin jaguarinsilmiin tuli häijy ja väijyvä ilme, mutta hymy ei häipynyt hänen huuliltaan.

— En tiedä, mikä minun tuli, sanoi hän väsymystä teeskennellen. Tarkoitukseni oli kai säikäyttää sinua. Kentiesi luulen — niin, herra tietäköön mitä minä luulen… Tahdotkohan antaa minulle anteeksi?

— Siitä voimme puhua toisella kertaa, sanoi Isabella tyynesti. On parasta, että lähdet nyt, sillä muutoin voisit mahdollisesti joutua vaaraan saada toisen kohtauksen. Eikä suurelle Charles Brooktonille sovellu juosta revolveri kädessä naisen kimppuun, joka makaa kylpyammeessa. Totta vie — kylläpä miesten rakkaus ilmenee naurettavalla tavalla.

Brookton nauroi, mutta naurussa oli jotakin, mikä sai luukun takana olevan nuoren naisen vapisemaan. Hän hamuili suuren reflektorin johtoa — sen, joka oli lähettänyt kuolettavat säteet Maxin ruumiin lävitse — mutta hän malttoi mielensä.

Ja Brookton käveli hitaasti ovea kohden.

— Hyvästi, Isabella, sanoi hän, saamme puhua asiasta enemmän päivän valossa. Oletko telefoinnut poliisia?

— En, sanoi Isabella hetken mietittyään. Mutta olen pyytänyt apua. Näyttää kuitenkin siltä, kuin en tarvitsisikaan mitään apua.

Brookton jäi silmänräpäykseksi seisomaan käsi ovenrivassa.

— Lähdenkö ystävänä? kysyi hän.

— Miten vain haluat, vastasi Isabella. Mutta minä pyydän sinua olemaan varuillasi. Olen pitänyt sinusta paljon, Charles, sen tiedät. Sinun laitasi oli hieman toisin kuin muiden toverien. Sielussasi oli eräs sävel, joka toisinaan puhui minun sydämelleni. Sinä et ole tavallinen rosvo, et pelkästään oivallinen käsityöläinen niin vakavassa ammatissa kuin elämässä ja kuolemassa — sen vuoksi pidin sinusta paljon ja — sen vuoksi säästin sinut.

— Säästit minut? Mitä tarkoitat?

Isabella ei vastannut heti.

— Oh, sanoi hän vihdoin vältellen, olen säästänyt sinut monista pettymyksistä ja vieläkin pahemmasta. Jos olisin ollut kiemaileva nainen…

— Sinun ei tarvitse käyttää niin paljon sanoja, keskeytti Brookton hänet. Vast'edes olemme sodassa keskenämme. Minun puoleltani se on oleva taistelua sinun voittamiseksi ja omistamiseksi. Nähdessäni sinun valkoinen ruumiisi…

— Vaiti! huusi Isabella äänellä, joka oli raivosta kimakka. Kiiruhda pois täältä, muutoin sokaisen saastaisen katseesi ainiaaksi.

— Minä lähden, sanoi mies tyynesti, mutta sisimmässäni vien mukanani näyn, jota ei mikään voi häivyttää…

Sitten hoiperteli hän ulos. Hän käveli kuin sokea, muristessaan petoeläimen tavoin, joka silmät ummessa uneksii valkoisesta antiloopista suuren keitaan äärellä.

Mutta Isabella Duncan sulki huolellisesti kaikki ovet ja meni vihdoin vuoteeseen. Kesti kauan, ennenkuin hän sammutti valon. Hän ei voinut karkoittaa merkillistä, ryömivän pelon tunnetta — pelon, joka aiheutui siitä, että hän oli yksin ja oli nainen. Ensi kerran hän pelkäsi yksinäisyyttä. Oh — hän olisi tappanut Brooktonin ja lähettänyt hänet toiseen maailmaan. Mutta hän ei ollut voinut. Mikä oikeastaan oli häntä ehkäissyt? Oliko se miehen silmissä asuva himo, vaiko hehkuva rakkaus, joka häntä riudutti?

Silloin sammutti Isabella Duncan valon. Mutta uusi päivä tapasi hänet edelleen silmät avoimina.