XXX.

LENTO POHJANMEREN YLI.

Vähän yli 1000 metrin korkeudessa tapahtui merkillinen kilpalento irtipäästetyn tähystyspallon ja lentokoneen välillä. Tähän korkeuteen päästyä kohtasi onnellista ilmapalloa, jota nyt ei teräsköysi pidättänyt, raikas tuulahdus, joka kantoi sen sylissään korkealla yli Pohjanmeren lakkapäisten laineiden.

Se ei ollut mikään tavallinen, tavallisella yksinkertaisella hiilikaasulla täytetty pallo Edinburghista. Se juokseva aine, mikä pullisti palloa, oli uusi keksintö ilmateknillisellä alalla ja antoi pallolle uskomattoman kestävyyden.

Aurinko paistoi sen keltaisiin kylkiin, ja kun Fjeld vähitellen lähestyi pakolaista, näytti tämä itsekin pieneltä auringolta, joka oli täynnä elinvoimaa ja kaikki lihakset jännittyneinä. Kuin elävä olento oli se — titaani, joka on matkalla ikuista valoa kohden — niin, taivaan valloittaja liitossa kaikkien kapinallisten valtojen kanssa: pois Skotlannista, pois teräskahleista, pois kaikkien noiden loistavien herrojen luota, joilla on kartat ja kiikarit. Nyt se kulki omia teitään, hei, kuinka se lensikään!

Kului toista tuntia, ennenkuin Fjeld saavutti karkulaisen. Hän näki ilokseen, että ilmapallo edelleen oli erinomaisen liikuntakykyinen. Siinä ei vielä näkynyt mitään kokoonkutistumisen merkkiä. Toiveet Norjan rannikolle pääsemisestä olivat vielä hyvät.

Mutta oliko Isabella Duncan siihen aikaan elossa, oli toinen kysymys. Näytti siltä, että roistot olivat sitoneet hänet kiinni hyvin huolellisesti. Ja säkin asennosta päättäen oli hänen päänsä ylöspäin.

Fjeld ei uskaltanut lähestyä pitkää teräsköyttä, joka kamalasti heilui edestakaisin. Hän ajatteli kauhulla sitä silmänräpäystä, jolloin ilmapallo kulkisi yli Norjan tunturien ja ihmisankkuri paiskautuisi jotakin kallionkylkeä vastaan.

Hänen ei koskaan tarvitsisi käyttää kylmäverisyyttään niinkuin nyt.

Tuuli pysyi voimassaan ja kompassi osoitti suoraan itään. Ilma oli kirkas ja tähystys hyvä. Syvällä allansa hän näki pienen lastun laineilla — se oli suuri Amerikan-laiva, ja kohta sen takana hän näki prikin, joka näytti valkoiselta pilkulta tummansinistä merta vastaan katsottuna.

Ja kas, noin kahden tunnin kuluttua lähdöstä nousi Norjan rannikko näkyviin taivaanrannalla. Siellä olivat Ryfylken korkeat tunturit valkoisine lumireunuksineen. Siellä oli Utsire, joka seisoi kuin kiinnipuristettu nyrkki aaltovaahdon keskellä, ja siellä näkyi Hvidingsön majakka ohuena valkoisena viiruna.

Kauempana näkyivät Jäderenin kedot suurena keltaisen ja viheriäisen värisenä peitteenä. Hänellä oli onni matkassaan, he kulkivat suoraan Jädereniä kohden. Monta vuotta takaperin oli Trygve Gran ensimäisenä Pohjanmeren-lentäjänä laskenut maihin juuri tällä hiekkarannalla.

Nyt oli toimittava.

Tähystyspallo ei osoittanut ollenkaan halua lähestyä maata. Se näytti päinvastoin tahtovan leijailla yli sekä Norjan että Ruotsin, sillä nyt oli se vapaa ja juuri nyt oli leikki alkanut!…

Fjeld, joka oli vähentänyt koneensa vauhtia, jotta ei joutuisi liian kauvas ilmapallosta, nousi noin 50 metriä seuralaisensa yläpuolelle, veti esiin revolverinsa ja lähetti koko luotivaraston ilmapallon läpi.

Mutta oli kuin olisi tähystyspallo karistanut luodit pois. Se vaipui vähän, mutta ei niin paljoa, että sen olisi huomannut. Maa lähestyi lähestymistään, Fjeldin pommittaessa härkäpäistä ilmapalloa revolverillaan. Mutta sitten hän epätoivokseen näki, ettei hän tällä tavoin saisi palloa laskeutumaan Jäderenin pehmeälle hiekalle.

Silloin sattui hänen katseensa terästankoon, joka nähtävästi kuului koneistoon, ja joka oli unohtunut lentokoneen pohjalle. Hän tarttui siihen, sovitti sen revolverin suuhun ja ohjasi lentokoneensa rohkealla liikkeellä suoraan kohti kovasti kallellaan olevan ilmapallon yläosaa. Noin kymmenen metrin päästä hän revolverillaan ampui uuden ammuksensa suoraan tuohon keltaiseen päällykseen. Hän näki suuren repeymän silmäräpäyksessä avautuvan, jonka jälkeen hän ohjasi poispäin tuon haavoittuneen hirviön luota.

Ilmapallo näytti äkkiä niin raskaalta ja kömpelöltä. Sen kyljet kävivät rempalleen, eikä niillä ollut samaa kauniisti paisuvaa muotoa kuin ennen.

Oli kuin olisi se joutunut äkillisen väsymyksen valtaan. Se ei enään välittänyt kapinasta eikä vallankumouksesta. Nyt se äkisti kaipasi lepoa. Se hengästyi ja kapusi maata kohden — ei nopeasti, vaan tasaisesti liukuvassa linjassa. Maa tuli yhä lähemmäksi… Fjeld saattoi jo erottaa hyrskyt. Hän oli saanut ilmapalloon eloa, mutta kunhan se nyt ei vain menisi maahan liian nopeasti!…

Säikähtäen hän näki, kuinka ilmapallon päällyksessä oleva repeymä kävi yhä suuremmaksi sen luikerrellessa kohden syvyyttä. Matkaa oli vielä jäljellä muutamia satoja metrejä, ja jos se laskeutuisi liian nopeasti, putoaisi se suoraapäätä hyrskyjen keskelle.

Mutta ilmapallo oli kokonaan luopunut taistelusta. Sillä ei enään ollut mitään sanomista. Se vaipui vaipumistaan ja samassa silmänräpäyksessä, kun Fjeld laski maihin hiekkarannalla, näki hän säkin koskettavan veteen yli 100 metrin päässä maasta ankarimpain hyrskyjen keskellä. Siis olivat kaikki hänen ponnistuksensa lopultakin turhat!

Näytti siltä, kuin olisi kuolevassa ilmapallossa ollut jokin tunne matkustajaansa kohtaan. Se teki viimeisen epätoivoisen tempauksen ja veti säkin suunnattomalle aallonharjalle sekä siitä aina rannalle saakka, missä Fjeld seisoi valmiina veitsi kädessä leikatakseen poikki sen nuoran, jolla säkki oli teräsköyteen kiinnitetty.

Ilmapallo vyöryi eteenpäin yli rannan, teki muutamia suonenvedon tapaisia hyppäyksiä ja lyyhistyi sitten aivan läjään.

Mutta jännityksestä vavisten otti Fjeld säkin olalleen ja meni pieneen tähystyshuoneeseen, missä hänet vastaanotti tullivirkamies, joka perin epäluuloisesti katseli hänen säkkiään.

— Onko siinä tullinalaista tavaraa?

— En tiedä.

— Mitä siinä sitten on?

— Ihminen!

Ja tohtori Fjeld ryhtyi vapisevin käsin avaamaan niitä nahkahihnoja, joilla säkin suu oli sidottu.