XIV.

KAKSI LANGENNUTTA ENKELIÄ.

Nuori mies selvisi hitaasti hämmingistään. Hän ei kuulunut niihin, jotka pelästyivät pikkuasioista, mutta hän ei voinut itseltään kieltää, että viiden toverin kuolema oli hieman koskenut hänen hermoihinsa. Ja sitten tuo kirottu valo, joka vielä ikäänkuin oli kiinni hänen ruumissaan ja tuo valtainen silmä, joka muutamia sekunteja oli tuijottanut häneen itsestään mustasta pimeydestä.

Max otti savukkeen kädellä, joka hiukan vapisi

— Te olette ylen ystävällinen, sanoi hän.

Isabella nauroi iloisesti.

— Niinkö arvelette, Max? Mutta mitä te täältä tahdoitte? Viedäkö minut pois?… Se ei olisi minun mielestäni ollut oikein teidän tapaistanne.

Savuke näytti tekevän nuorelle herralle hyvää. Hän tunnusteli taskuansa — kyllä, revolveri oli tallella. Hän oli lopultakin tilanteen herra ollessaan kahdenkesken puolialastoman naisen kanssa.

— Rakas Isabella, sanoi hän vaanivasti. Voisinhan sanoa kysymyksessä olevan vedon tai jotakin sen tapaista, mutta te olette liian viisas nainen uskoaksenne jotakin sellaista. Minä sanon niinkuin asia on: tulin löytääkseni jonkin jäljen, joka voisi johtaa Isaac Lewinin murhan selvitykseen.

Max lausui viimeiset sanat jonkinlaisella ponnella, mutta jos hän oli luullut sen jotakin vaikuttavan Isabella Duncaniin, niin hän erehtyi. Kentiesi hänen siniharmaat silmänsä kävivät hitusen terävämmiksi, mutta hymy väikkyi hänen kauniilla huulillaan.

— Te kiertelette totuutta varsin omituisella tavalla, sanoi hän. Te tulette tänne yöllä ja leikkaatte reikiä minun akkunaruutuihini saadaksenne tietää jotakin, minkä ennestään luulette varmaan tietävänne. Murhasinhan minä Isaac Lewinin, joka oli sellainen inhoittava rotta. Siitä on kaksi vuotta. Minulla oli hänen kanssaan yksityinen selkkaus. Mutta mitä sanomista siinä on? Aijotteko ilmiantaa minut?

Max hymyili hyväntahtoisesti.

— Poliisille, niinkö tarkoitatte? En suinkaan. Mutta on ehkä joitakin hänen ystäviään, jotka kernaasti haluaisivat tulla esitellyiksi sille, joka työnsi tikarin hänen selkäänsä. Ja he kukatiesi eivät säästäisi edes teidän laistanne naista ja toveria.

— Te uhkaatte minua?

— Minä ainoastaan varoitan teitä.

— Ja mitä te minulta haluatte?

Max kumartui hänen puoleensa.

— Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että te poistuisitte Englannista. Te olette haitaksi minulle ja toisille. En luota teihin, te olette vaarallisempi kuin mitä ihmiset luulevatkaan. Sanokaa minulle, olitteko te antanut Greyburnille ja noille toisille jotakin hitaasti vaikuttavaa myrkkyä, ennenkuin he läksivät Englannista?

Isabella katsoi silmänräpäyksen tuimasti nuoreen mieheen ja hänen kasvoillaan kuvastui jonkinlaista ihmettelyä.

— En ole mikään myrkynsekoittajatar, sanoi hän välinpitämättömästi. Madame Brinvillièren taide ei minua huvita. Minähän olen vain valokuvaaja. Kuten kentiesi huomasitte, otin teistä kuvan hetkinen sitten. Toivon, että siitä tulee hyvä.

Pikku Max värisi.

— Minun täytyy myöntää, sanoi hän, että te olette mestari järjestämään kaikki parhaalla tavalla. En myöskään voi kieltää, että teillä on halua kaameiden mielialojen synnyttämiseen. Mutta minua te ette saa säikähtämään.

Isabella taivuttautui taaksepäin. Tuossa liikkeessä ei ollut mitään keimailua, mutta hänen kauniit säärensä ja ylvään, uhkean ruumiin ääripiirteet näkyivät selvästi ohuen yöpuvun alta.

Max tarkasteli häntä silmänräpäyksen ahnain silmin, sitten kohautti hän välinpitämättömästi olkapäitänsä.

— Ihmettelenpä, sanoi hän kyynillisesti, yrittikö Isaac Lewin tehdä teille väkivaltaa.

Isabella nousi nopeasti ylös. Hänen poskilleen valahti leimuava puna ja silmät syöksivät tulta.

— Mitä uskallattekaan sanoa? sanoi hän ja peitti säärensä. Tuollainen rakki!

— Vaikka mitäpä se merkitsee, mitä te sanotte, jatkoi hän. Sanat tulevat pian jähmettymään suussanne. Antakaahan kun lasken — huomenna kello viideltä iltapäivällä tulee teillä olemaan hyvät toiveet joutua uudelleen esitellyksi ystävälleen Isaac Lewinille.

Max tuijotti häneen jäykästi. Hänen silmiinsä oli tullut levottomasti harhaileva ilme.

— Te uhkaatte minua jälleen, sanoi hän käheästi. Mutta jos minä nyt uhkaan teitä. Te olette vallassani, Isabella Duncan. Minulla on revolveri taskussani. Minua saattaisi haluttaa nähdä, kumpi ensiksi tulee esiteltäväksi Isaac Lewinille — te vaiko minä. Asianlaita on niin, että minä voisin tehdä sen jotakuinkin turvallisesti. Te asutte täällä yksinänne. Kukaan ei ole nähnyt minun tulevan sisälle, eikä kukaan saa nähdä minun lähtevän ulos. Lontoon poliisilla ei ole kovinkaan hieno vainu ja toverini suojelisivat minua saadessaan tietää, että Isaac Lewinin puolesta olisi kostettu. Luulenpa tosiaankin, että se kannattaisi. Vain yksi seikka pidättää minua, ja se on meidän pieni sukulaisuutemme. Me olemme saman rungon haaroja. Olemmehan uudenaikaisen sinisen proletariaatin edustajia. Sininen veri on niin sanoakseni kehnointa koko sivistyneessä maailmassa. Ja jos minä säästän teidät, suuriruhtinatar, niin tapahtuu se siksi, että Romanovien verta virtailee suonissanne.

Isabella nousi.

— Me vain tuhlaamme aikaa lörpöttelemällä, sanoi hän torjuen. Syytä minun ampumiseeni ei suinkaan puutu. Muuten ette te ole luotu karkeampaan työhön rikoksen palveluksessa. Te olette oikeastaan huono rikoksellinen, huono taskuvaras, huono murhamies. Mutta te olette erinomainen vainukoira, käyttökelpoinen provokatööri. Mutta mitä apua teillä siitä on nyt?

Te seisotte jo toisella jalallanne iankaikkisuudessa. Ettekö itse huomaa sitä? Kirjoitettu on, että ken näkee Jehovan, hänen täytyy kuolla. Te olette katsonut Paholaisen silmään ja se tuottaa kuoleman. Kentiesi se on suurin onni meille vallan paratiisista karkoitetuille langenneille enkeleille.

Max ei vastannut.

Häneen oli tullut jotain väsynyttä ja halutonta.

— Hyvästi, sanoi hän hiljaa. Tahdotteko päästää minut ulos…

Ja hän pani revolverinsa pois.