XVI.

HAMPSTEADIN VANHUS.

Samana iltapäivänä istui eräässä paikassa Hampsteadissa vanha, sokea mies ja puheli koirallensa.

Hän oli pitkä ja kunnianarvoisa herra, ja koira, joka makasi torkkuen hänen jaloissaan, oli laiha ja takkuinen rottakoira.

— Kylläpä Isabella odotuttaa itseänsä, sanoi mies. Hänellä ei ole tapana olla näin myöhään ulkona. Vai mitä sinä arvelet, Pinto?

Koira raotti hiukan silmiänsä, haukotteli ja päästi kuuluviin heikon haukahduksen, joka selvästi merkitsi, että hän oli yhtä mieltä herransa kanssa.

Mies nousi puoliksi tuoliltaan, jolloin hänen ennen varjossa olleeseen päähänsä lankesi iltapäiväaurinko, joka paistoi sisään tuon yksinkertaisen, mutta siistin huoneen ainoasta akkunasta. Silloin näkyi, että miehen kasvoissa oli hirveän rääkkäyksen jälkiä. Siinä, missä ennen oli ollut nenä, oli nyt ainoastaan punainen arpi, silmät näyttivät syville päähän painetuilta sekä muistuttivat kahta maidonvalkoista puolipalloa, ja korvat oli leikattu pois.

Mutta huolimatta näistä pahoinpitelyn hirvittävistä merkeistä oli kuitenkin jonkinlaista arvokkuutta tuossa suuressa ja voimakkaassa päässä korkeine, valkoisine otsineen, tuuheissa kulmakarvoissa ja kauniissa, hyvin muodostuneessa leuvassa.

Oletko nälissäsi, ystäväiseni? jatkoi mies.

Koira päästi heikon, mutta epäilemättä myönteisen haukahduksen, nousi ja meni oven luo kuuntelemaan. Mutta kun ei mitään kuulunut, palasi se allapäin makuupaikallensa ja alkoi suruissaan nuoleskella käpäliänsä.

Syntyi hetken äänettömyys. Alhaalta kadulta kuului autojen käheä ulvonta ja sanomalehtipoikien kirkuna.

Mies nyökkäsi itsekseen.

— Kello on varmaankin yli viiden, sanoi hän. Olisikohan Isabellalle tapahtunut jotakin? Hän tapaa olla niin täsmällinen. Voi — ajat ovat huonot, Pinto. Herramme on kääntänyt kasvonsa pois meistä. Paholainen istuu taivaanvaltakunnan avaimet kädessään ja jakelee pahoilla käsillänsä elämän hyviä antimia.

Koira katsahti herraansa ja vikisi.

— Mitä hyödyttää vikiseminen, jatkoi mies alakuloisena ja kumarsi päänsä eteenpäin kuunnellakseen. Me olemme tuomitut suureen, kuolleeseen hiljaisuuteen. Me olemme kuolleet ja kuitenkin elämme. Autokratian rauniot ovat siroteltuina ympärillemme, ja me läähätämme soraläjien alla.

Hän tahtoi sanoa enemmän, mutta koira oli äkkiä noussut väärille säärillensä ja meni ilosta ulvoen ovelle, johon se jäi odottaen seisomaan pää kallellaan.

Ulkopuolelta kuului kevyitä askelia.

Seuraavassa silmänräpäyksessä astui sisään Isabella Duncan. Hän sulki oven nopeasti jälkeensä ja väänsi avaimen ympäri. Hän näytti kiiruhtaneen aivan erikoisesti. Hän painoi toisen käden sydäntään vastaan ja jäi seisomaan muutamiksi sekunneiksi oveen nojaten ja läähätti ilmaa. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja harmaista silmistä loisti jokin, mikä muistutti sekä pelkoa että voitonriemua.

Sitten hän suoristautui ja meni vanhan, sokean miehen luo, koiran hiljaa inisten hieroutuessa häntä vastaan.

— Tulen myöhään, isä, sanoi hän lempeästi, mutta minua viivytettiin. Te olette kai hirveästi nälissänne, mutta nyt tulee ruokaa tuossa tuokiossa. Olen tilannut häränpaistin alhaalla kulmauksessa olevasta ravintolasta.

Hänen äänensä oli tyyni ja luja, mutta joka tapauksessa lienee siinä ollut jotain erikoista, joka herätti vanhan miehen huomiota.

— Mikäs on, Isabella? kysyi hän huolestuneena. Jokin on pelästyttänyt sinut. Onko joku ollut sinulle paha?

Mies ojensi kömpelöt, raadellut kätensä tyttöä kohden ja hänen äänensä oli hellä ja rakastava, kuten nuoren naisen.

Isabella nauroi pilkallisesti.

— Eipä suinkaan, isä, sanoi hän. Tiedäthän minun kykenevän puolustautumaan. Ja onhan minulla rohkeutta ja aseita… Mutta koska kysyt minulta, niin kerronpa sinulle, mikä minua viivytti. Kun minun piti nousta tännepäin tulevaan raitiotievaunuun, äkkäsin sattumalta, että minulla oli urkkija kintereilläni. Hän oli nuori poika, ja minä tunnen häntä hiukan. Hän on Brooktonin parhaita kätyreitä ja hän ryömii jäljillä kuin pieni käärme.

Tuolilla istuva mies pudisti arvelevasti päätään.

— En ymmärrä, Isabella, sanoi hän valittaen, että sinä tahdot sekaantua tuohon joukkoon, vaikka sinulla on määrätty tarkoituskin sen suhteen. Sinä tahraat valkoiset kätesi, sinä saastutat sielusi seurustellessasi noiden rosvojen kanssa. Lyö heidät maahan, jos voit, mutta inhoa heitä… ja tuo Brookton!…

— Hän kuuluu heidän parhaimpiinsa, keskeytti Isabella miltei ankarasti. Hänellä on se rikoksen fanatismi, joka usein tekee pahimmasta roistosta melkeinpä kunniallisen miehen. Ja sitäpaitsi…

Hän keskeytti puheensa äkisti.

— Mitä tarkoitat? kysyi vanha mies melkein ankarasti.

— Vain sitä, että hän rakastaa minua. Eilen hän pyysi minua rupeamaan vaimoksensa.

Tuolissa istuva mies yritti nousta, mutta vaipui kovasti ähkien takaisin.

— Mitä pitääkään minun kuulla, mutisi hän melkein valittaen. — Etkö tunne kuka olet? Romanovien veri virtaa suonissasi. Huolimatta vallankumouksista, huolimatta joukkomurhista ja rääkkäyksistä me olemme erikoista rotua. Ei kukaan voi poistaa korkea-aatelin jaloja piirteitä ihmisen kasvoista. Anna proletariaatin räyhätä, anna sen ottaa valta — se kompuroi kuitenkin aina takaisin herrojensa luo, se notkistaa selkänsä sukupolvien aatteen edessä. Me olemme sukupolvi sukupolvelta rakentaneet kulttuuria, me olemme jalostaneet inhimilliset vaistomme, eikä mikään alhainen yhteiskunnallinen vallanhimo voi pyyhkiä sinistä verta pois historiasta. Pienenä ollessasi, Isabella, sinä kuljit puettuna silkkiin ja kultaan. Sinä näit kaiken kauneimman, minkä taide on synnyttänyt, sinut ohjasivat taitavimmat opettajat kirjallisuuden, ajattelun ja tieteen maailmaan. Olet leikkinyt yhdessä Tatjana Romanovan kanssa, olet istunut viimeisen Romanovin polvella. Viime vuodet ovat olleet meille kovia, nimesi on kadonnut, kukaan ei meitä enään tunne. Mutta vielä elää muutamia meistä, ja meidän aikamme tulee kyllä vielä. Historian aallot vyöryvät edelleen, ja kerran ne vyöryttävät meidät takaisin vanhalle palkallemme. Mutta seisokaamme Jumalan tähden suorassa. Suuri lauma ei saa lannistaa sisimmässämme asuvaa aateluutta, sielussamme piilevää ylevyyttä. Ja tuo kauhea Brookton…

Isabella hymyili hiljaa.

— Minä vihaan häntä, sanoi hän yksinkertaisesti. Mutta minä voin häntä käyttää — käyttää hänen luottamustaan minuun. Ja nyt näyttää siitä kuin…

Ovelta kuului koputusta.

Isabella meni avaamaan. Siellä oli nuori poika, jonka toisen silmän edessä oli side.

— Minun on jätettävä tämä kori, sanoi hän käheästi.

Isabella loi koriin katseen. Siinä oli päivällisruoka. Mutta hän luuli näkevänsä pojan toisessa silmässä jotakin, mikä sai käden, jolla hän vastaanotti korin, vapisemaan.

— Oletko loukannut silmäsi? kysyi hän välinpitämättömästi.

— Olen, sanoi poika. Mutta minun täytyy kiiruhtaa.

Hän ikäänkuin valokuvasi koko tuon ihmeellisen huone-interiöörin ainoalla ruskeanvälkkeisellä silmällään ja läksi.

Isabella aikoi estää häntä, mutta malttoi mielensä.

— Hän oli liian ovela, mutisi hän. Hän oli Brooktonin urkkija. Nyt riippuu elämäni hiuskarvan varassa… Max on siis juorunnut tietonsa. Hyvä on — nyt syttyy taistelu!…

Jonka jälkeen tuo nuori, kaunis nainen kattoi päivällispöydän, Pinto koiran rakastavaisella hartaudella seuratessa toimitusta.