XXXI.

TULLIVIRKAMIEHEN ASUNNOSSA.

Norjalainen tullivirkamies Solessa ei ollut mikään Erling Skjalgen. Hän ei odottanut enempi "Ormen Langea" kuin Olav Trygvasoniakaan. Sitä vastoin oli hän alati tähystelemässä whiskyä. Tästä elähyttävästä nesteestä oli kieltolain voimaanastumisen jälkeen tullut taivaallinen manna Norjan kansalle. Kun vesitie suljettiin, kävi uudenaikaiseksi koettaa ilmatietä. Ja nyt satoi whiskyä kuin mannaa alas taivaasta Sitä tuli suurissa tynnyreissä, hyvin pakatuissa laatikoissa. Sitä löydettiin mitä kummallisimmista paikoista. Kerran putosi häränpää, täynnä puhtainta whiskyä, Galdhöpiggeniin juuri kun muuan matkailijaseurue istui siellä juomassa mehua ja vettä kuljettajansa kanssa. Kun seurue saapui Spiterstuleniin, olivat he kaikki tuntemattomiksi saakka iloisia ja irti maasta. Toisella kertaa liukui kokonainen uiva whiskytelakka jättiläisilmalaivasta suoraapäätä Piperin lahteen. Oli pimeä yö, ja koska asianharrastajia oli paljon, eivät whiskysäiliöt kärsineet mitään vaurioita.

Ilmatullivirkamiehillä oli paljon puuhaa näistä janoiselle Norjan kansalle tuoduista lahjoista. Ja aivan luonnollista oli, että he tunsivat epäluuloa kaikkia ja kaikkea kohtaan.

Tämä Jäderenin tullivirkamies siis uskoi (salaisella ilolla), että tässä oli whiskylähetys, vaikka sen tapaiset kuljetukset yleensä olivat pimeyden töitä.

Hän siis peräti hämmästyi kuullessaan, että säkissä oli ihminen.

Elävät ihmiset ovat yleensä tullivapaat, mutta kuinka oli laita kuolleiden ihmisten?

Hän lausui heikon virkamiesmäisen epäilyksen tässä suhteessa.

Mutta kookas mies ei kunnioittanut häntä vastauksella. Hän seisoi kumartuneena säkin yli — ja mitä se oli? Tullivirkamies oli kaatua selälleen säikähdyksestä, sillä säkin suussa hän näki naisen kasvot. Ne olivat kalmankalpeat ja silmät olivat kiinni… Kalman väri oli levinnyt tuohon vaaleakassaiseen päähän, mutta koskaan ei nuori tullivirkamies ollut nähnyt niin kaunista Stavangerissa taikka sen ympäristöissä.

— Kuollutko? kysyi hän vapisevalla äänellä.

Mutta toinen ei vastannut. Hän käyttäytyi kuten se, jolla on hyvin kiire. Ja tullivirkamies jäi seisomaan suu avoinna, kun naisen ruumis tuli ulos säkistä ja osoittautui olevan puettu vain yöpukuun.

— Huopapeite, komensi mies.

Tullivirkamies meni noutamaan ainoan, mikä hänellä oli, ja katseli mielenkiinnolla, kuinka lentäjä kääri naisen huopaan ja alkoi vierittää hänen puoliksi jäykistynyttä ruumistaan edestakaisin lattialla.

— Konjakkia, huusi vieras.

Tullivirkamies nauroi hetken vakavuudesta huolimatta.

— Ei ole — virallisesti.

— No, antakaa sitten helvetissä minulle sitä yksityisesti.

Lain nuori vartija empi hiukan, mutta sitten meni hän lattiassa olevan luukun luo ja pisti päänsä tilapäiseen kellariin. Hetkisen kopeloituaan erilaisia pulloja, hän veti hiukan pölyisen pullon päivänvaloon.

— Bisquet Dubouche Imperial, kolme tähteä, luki hän ylpeästi.

Mies ei näyttänyt erikoisesti ihastuvan. Säälimättömästi löi hän pullolta kaulan poikki sekä kaatoi muutamia pisaroita naisen suuhun, jonka jälkeen hän hieroi hänen kasvojaan tuolla kallisarvoisella nesteellä. Sitten hän nousi tyytyväisesti hymyillen.

— Luulenpa hänen toipuvan, sanoi hän ja pudisti äkkiä hämilleen joutuneen tullivirkamiehen kättä.

Sen jälkeen hän etsi käsiinsä lasin, kaatoi sen täyteen konjakkia ja tyhjensi sen yhdellä ainoalla siemauksella.

— Kuinka saatoitte tietää, että tämä on minun lempimerkkiäni? kysyi hän.

Tullivirkamies hymyili hämillään.

— Se oli sula sattuma, sanoi hän. Se on osa takavarikoidusta määrästä — lääkettä tai mitä hittoa vain tahdotte.

— Ymmärrän… Ette kai sattumalta ole takavarikoinut osaa jostakin naisen puvustosta?

— En, sanoi hän, mutta sellaisenhan voisi hankkia Stavangerista. Ei sinne ole montakaan kilometriä. Mutta kas tuota — nainen avaa silmänsä!

Fjeld nyökkäsi.

— Hän on kunnossa, sanoi hän. Mutta kestänee vielä vähintään puoli tuntia, ennenkuin hänen sydämensä tulee täysin normaaliksi. Ei ole mikään pikkuasia riippua pari sataa metriä liikkeellä olevan ilmapallon alapuolella. Se koskee aivojärjestelmään, semminkin kun matka kestää pari tuntia.

Mutta tällä kertaa oli Fjeld laskenut väärin. Hän näki sen heti Isabella Duncanin kirkkaista ja pelokkaista silmistä. Tyttö halusi sanoa jotakin, mutta ei voinut saada sitä suustaan. Hän oli kuitenkin tullut tajuihinsa ja pelko noissa tummissa, syvissä silmäterissä kasvoi. Kuumeinen puna levisi noille kalpeille poskille.

Fjeld kumartui hänen ylitseen ja siveli tyynnyttäen hänen otsaansa.

— Teidän ei enään tarvitse pelätä, neiti, sanoi hän. Kaikki vaara on ohitse. Se oli vaikea matka, mutta te suoriuduitte siitä loistavasti.

Nuori nainen yritti nousta, mutta vaipui uupuneena takaisin. Hän pudisti epätoivoisena päätään.

— On varmaan jotakin, joka vaivaa häntä, mutisi Fjeld. Jokin muisto, pelko, joka ei ole suoranaisessa yhteydessä tuon hirveän ilmaretken kanssa.

— Voinko tehdä jotakin puolestanne? kysyi hän lempeästi ja ojensi Isabellalle jälleen konjakkia… Tiedättehän, että nyt olette turvassa, ja että voitte luottaa minuun.

Nainen tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti ja syvä, koriseva voihkina tunkeutui esiin hänen kurkustaan. Hän ei voinut saada esiin sanoja, jotka pelko toi hänen huulilleen.

Tullivirkamies poistui hiljaa huoneesta.

— Minä menen telefonoimaan muutamia naisenvaatteita, sanoi hän kynnyksellä. Morsiameni on jokseenkin samankokoinen kuin neiti. Hän on eräässä muotiliikkeessä. Pyydän häntä lähettämään tänne urheilupuvun jonkun moottoripyöräilijän mukana, se kai on parasta?

Fjeld ojensi hänelle lompakkonsa.

— Te olette kunnon mies, sanoi hän. Järjestäkää se parhaan kykynne mukaan. Minä jään tänne. Katsokaa, että joku ottaa haltuunsa ilmapallon. Se on Britannian hallituksen oma. Ja koettakaa myös hankkia minulle 150 litraa bentsiiniä lentokonetta varten!

Muutamia minuutteja kului. Isabella oli sulkenut silmänsä.

Sitten nousi hän äkkiä istualleen ja tuijotti säikähtyneenä huoneeseen.

— Minun täytyy rientää, sanoi hän kamalan selvästi. Isä kuolee nälkään, minun isäraukkani. Hän odottaa minua. Jumalan tähden — matkustakaamme heti Lontooseen.

— Olemme nyt Norjassa, mutisi Fjeld.

Mutta kun Isabella sen kuuli, päästi hän kirkaisun, joka tuntui tulevan tuomitun henkiolennon suusta.

Sen jälkeen meni hän jälleen tainnoksiin.