XXVII.

SÄKISSÄ.

Kun Isabella Duncan heräsi pitkällisestä tainnostilastaan, oli hän pimeässä. Hän koetti liikkua, mutta kohtasi vastarintaa joka taholla. Hänen päätään särki ja hänen toisessa kädessään oli jotakin vikaa.

Sitten hän äkisti muisti kaiken: puhelimen ja vaatteen, joka kiedottiin hänen päänsä ympärille sekä eetterin hajun — kuinka hänen silmänräpäykseksi oli onnistunut irroittautua vihollisensa otteesta sekä iskeä isku suuriin, leveisiin ja mustiin kasvoihin.

Mutta tähän loppuivat hänen muistonsa. Hän liikahti jälleen ja aikoi huutaa, mutta malttoi mielensä. Hän oli vihollistensa vallassa ja nyt oli saatava täysi varmuus, ennenkuin hän toimi… Ah, tuo herkeämätön surina hänen allaan, se oli kuin ompelukoneen surinaa… Niin, nyt ymmärsi hän sen. Hän makasi erittäin nopeasti kiitävän automobiilin pohjalla.

Sangen varovaisesti hän hapuili hamettaan — ja huomasi ällistyksekseen, että hän oli puettu ohueen yöpaitaan.

— Luulen hänen alkavan tulla tajuihinsa, kuuli hän äkkiä paksun äänen sanovan. Mies oli amerikalainen ja hänen äänessään oli uskomattoman raaka sointu, joka pöyristi Isabellaa.

— Se on mahdollista, kuuli hän toisen sanovan ja kuuli Brooktonin äänen. Mutta annos jonka hän sai, pitää hänet kyllä nukuksissa yhden tunnin.

Sen jälkeen syntyi pitempi vaitiolo.

— Onpa siinä hauska naikkonen, kuuli hän amerikalaisen sanovan. Hänen oikea kätensä, lempo soikoon, lyö kuin höyryvasara. Minusta vuotaa vielä verta kuin härästä. Mutta odotapa, kyyhkyläinen, myöhemmin juttelemme uudelleen.

Isabella Duncanin täytyi purra hampaansa yhteen, ollakseen huutamatta säikähdyksestä. Mikä kauhea välikappale olikaan tuo, jota hänen ennen niin uskollinen ihailijansa oli käyttänyt. Nyt kuuli hän jälleen Brooktonin äänen.

— Tämä on minun asiani, sanoi hän kylmästi. En kärsi sinun ollenkaan sekaantuvan siihen. Sinä saat palkkiosi ja sillä hyvä.

Toinen murahteli, mutta ei sanonut mitään.

Sitten taukosi keskustelu. Tunti kului toisensa jälkeen.

Isabella koetti tehdä itselleen tirkistysreijän. Hän käytti kynsiään mitä suurimmalla varovaisuudella, mutta säkkikangas oli ihan uutta ja läpitunkematonta.

— Onko tuo Edinburg? kuuli hän äkkiä amerikalaisen sanovan. Emmekö pysähdy sinne? Kurkkuani kuivaa niin, että tuskin voin pitää kieltäni oikeinpäin suussani.

— Olemme perillä kahdenkymmenen minuutin kuluttua, sanoi Brookton kuivasti.

Isabella alkoi hengittää helpommin. Hänen sydämensä rupesi jälleen työskentelemään. Nyt ymmärsi hän, että Charles Brookton aavisti hänen salaisuutensa. Mutta hän ei pelännyt häntä. Hän ei pelännyt kuolemaa — hän, joka oli houkutellut valolta sen kaikki salaisuudet ja leikkinyt kuolettavilla säteillä… Sitten tuli hän äkkiä ajatelleeksi norjalaista lääkäriä, joka oli pelastanut hänet Brooktonin ensimäisestä päällekarkauksesta. Hän oli näkevinään hänen voimakkaat kasvonsa suurine, mutta säännöllisine piirteineen ja kirkkaine, älykkäine silmineen. Miehen koko käytöksessä oli valtijaan ylevää rauhallisuutta, jokainen lihas, jokainen piirre puhui miehuudesta ja voimasta, ja hänen silmiensä sisimmästä loisti seikkailu — suurten elämyksien, uusien paikkojen, uusien ihmisten ja uuden luonnon kaipuu.

Maatessaan siinä kokoonkyyristyneenä pimeässä tunsi Isabella sydämensä sykkivän. Tulisiko seikkailu koskaan hänen luokseen — hänen, joka oli elänyt ainoastaan suurille aatteillensa? Ah, hän istui Vestan ikuisen tulen ääressä ja vartioi ikuista loimua ihmisten ajatuksissa — hän hoiti valon rikkautta sinä puhtaana papittarena, mikä hän oli, ja elämän ja kuoleman säteet virtasivat hänen valkoisista käsistään.

Äkkiä hän jäykistyi. Hän tunsi kuinka kylmä hiki virtasi hänen ruumiistaan. Hänen isänsä — kuinka hänen kävisi?… Hänen täytyi päästä takaisin Lontooseen. Rääkätty vanhusparka, joka istui siellä ikäänkuin jumalan kuvan irvikuva, julmien ihmisten leikkelemänä ja raatelemana. Hän istui odottamassa tytärtään — hiljaa ja kärsivällisesti — tuo ylväs vanhus, jolla oli Venäjän keisarillista verta suonissaan, mutta jonka oli täytynyt kärsiä kaikki bolshevismin kauhut. Ja Isabella kirosi itseään siitä, että oli tunteellisuuden puuskassa säästänyt Charles Brooktonin — koska uskoi häntä, kun hän puhui rakkaudestaan. Hän oli siis lopultakin vain heikko, hempeä nainen epäilyksineen, ominetuntoineen ja tunteellisuuksineen… Isabella väänteli käsiään ajatellessaan vanhaa, sokeaa miestä, joka vapisevin huulin kuiskaili hänen nimeään. Hänen täytyi päästä takaisin, maksoipa se mitä tahansa.

Automobiili pysähtyi nytkähtäen. Hän kuuli Brooktonin vaihtavan muutamia sanoja ohjaajan kanssa. Sitten hänet kannettiin johonkin taloon ja laskettiin lattialle. Naru katkaistiin ja voimakas käsi tarttui säkin toiseen päähän sekä kirjaimellisesti kaatoi hänet ulos.

Vaistomaisesti kokosi Isabella yöpuvun paljaiden jäsentensä ympärille sekä sulki silmänsä häpeästä ja raivosta.

Sitten hän nousi äkkiä. Hänen runsas, tuhankarvainen tukkansa valahti uhkeille olkapäille, kun hän vetäytyi huoneen pimeimpään soppeen.

Hän oli pienessä, kurjasti kalustetussa majassa, kahden kesken kolme kyynärää pitkän jättiläisen kanssa, jolla oli karkeat, raa'at piirteet ja turpeat huulet.

— Vai niin, pikku neiti on nyt herännyt, ärisi hän ihastuneena ja hänen pienet, pyöreät silmänsä hehkuivat himosta. Olette varmaankin väsyksissänne, sanoi hän liioitellun kohteliaasti, ettekö halua mennä maata?

— Elukka, sanoi Isabella tyynesti, menkää tiehenne.

Nuoren naisen puheensävyssä oli sellaista inhoa ja hänen sanoissaan sellaista voimakasta hallitsijantahtoa, että teksasilainen sekasikiö tahtomattaankin taivutti niskaansa.

Mutta sitä kesti ainoastaan silmänräpäyksen.

Hän astui sanaakaan sanomatta Isabellaa kohden.

— Brookton, kirkaisi tyttö.

— Hän on mennyt tiehensä, irvisteli mulatti ja ojensi gorillamaiset käsivartensa häntä kohden.

Silloin kuului laukaus ja Isabella vaipui pyörtyneenä lattialle.