XXXVIII.

KOKOUS NYRKKEILYKLUBISSA.

Charles Brookton oli lopettanut esityksensä. Se ei oikeastaan ollut mikään varsinainen esitys, se oli vain kiihtynyttä puhetta. Hän osasi taidon tiputella verta kuulijainsa silmiin. Hän sähisi, ärjyi ja murisi.

Useimmat vähänkin merkitsevät kansanpuhujat ovat samalla hyviä näyttelijöitä. Heillä on kyky sovittaa esityksensä kuulijainsa vastaanottokyvyn mukaan. He eivät vetoo älyyn vaan vaistoihin. Toisinaan heidät kiihdytetään hurmioillaan ja tuo hurmio ajaa heidät älyttömyyden tilaan. Ulkonaisesti — sillä ensi luokan kansanpuhuja osaa aina kätkeä itsensä sanojen taakse ja käytellä kuulijoitansa kuin marionettinukkeja. He teeskentelevät esim. hehkuvaa vihaa pääomaa kohtaan, jota salaisesti jumaloivat, he puhuvat, silmiään mulkoillen, verestä, jota inhoavat, he kiihoittavat väkivaltaan, joka on heille kokonaan vierasta.

Kansanpuhujat ovat nimittäin useimmiten aika siivoa väkeä, he ovat sanateknikkoja, ja he vapisevat sisäisesti, ajatellessaan murhaa ja ryöstöä. Heitä voidaan verrata politikoihin, jotka pitävät enemmän työskentelystä jonkun asian puolesta kuin sen toteuttamisesta. Mitä tekemistä on vaivaisella, punanenäisellä kieltolakipolitikolla sen jälkeen kuin kielto on toteutunut? Alkaako hän sodan kahvia, naisia ja limonaadia vastaan?

Me elämme ihmeellisessä maailmassa, mutta se ei näyttänyt olevan Charles Brooktonin mielipide. Kalman kalpeana ja hiki otsalla seisoi hän siinä ja kuunteli sitä suosionosoitusten pauhua, mikä seurasi hänen esitystänsä. Hän ei näytellyt komediaa. Viha säkenöi hänen silmissään, ja hänen sieraimensa laajenivat kuin verta vainuavalla sioux indianilla.

Mitä hän oli sanonut? Irrallisia ja löyhiä sanoja, mutta kaikki päättyivät samaan: Me tahdomme lyödä, me tahdomme päästää irti punaisen terrorin hukat, me emme enää tahdo rosvota ja ryöstää hiljaisuudessa, tahdomme nähdä verta…

Ja kaikki nuo pariin sataan nousevat miehet, mitkä istuivat alhaalla hänen puhujakorokkeensa juurella, olivat veren poikia.

He olivat miehiä, joiden raakuus, häikäilemättömyys ja julmuus oli kestänyt kokeensa. He olivat vallankumouksen, kapinan ja rosvoretkien tuotetta. Heidän särmikkäissä häränaivoissansa ei ollut mitään teorioja, vaan ainoastaan verisiä lauseparsia tikarin, revolverin, tulen ja kirveen evankeliumista.

Oli vain enää osoitettava se hävityksen tie, jota heidän oli kulettava.

— Toverit, aloitti Brookton…

Mutta enempää hän ei saanut sanotuksi.

Sillä kulissien välissä näki hän haamun, mikä koko yön oli pitänyt hänen silmänsä selällään kauhusta, tuskasta ja kaipauksesta… Hän ei voinut erehtyä, se oli Isabella Duncan kumivaipassaan. Hän oli asettanut kuntoon kameransa ja piti kädessään suurta heijastinta ja sen heikosti valaisevaa silmää.

— Väisty, saatana! mutisi puhuja ja tarttui päähänsä.

Kuulijakunta tuli levottomaksi. Mikä paholaisen nimessä häntä vaivasi? Näkikö hän näkyjä?

Mutta Brookton ei nähnyt enää mitään. Hän horjui alas puhujakorokkeelta hurjasti parkaisten, syöksyi alas portaita ja joutui Jim Fraserin syliin. Suuri mulatti tarttui häneen kuin lapseen, kantoi hänet erääseen syrjäkäytävään ja laski hänet eräälle pöydälle.

— Täytyy olla petosta mukana, murahteli hän.

Nähdessään haamun kulissien välissä, kävi hänenkin ihonsa vihreäksi säikähdyksestä. Sillä Isabella Duncan oli ottanut kumikypärän päästään ja astui nyt esille kulisseista.

Nyt hän käsitti Brooktoninkin äkillisen kohtauksen.

— Saatanan naikkonen!, sähähti hän ja paljasti veitsensä. Nyt et minua enää vältä…

Mutta sanat jähmettyivät hänen huulilleen, sillä yli koko kuulijakunnan levisi raskas punertava sumu suuresta heijastimesta. Se oli kuin suuri mahtava käärme, mikä tylsin liikkein kiemurteli penkkirivien välissä. Käärme vaihtoi väriä ja jakautui. Siitä tuli satoja vihreitä matelijoita, mitkä kiemurtelivat sähisevin suin. Sitten taas valo odottamatta muutti sävyä — oli kuin huone nyt olisi uponnut yhteen ainoaan suunnattomaan säihkyvään maidonkarvaiseen liekkiin, mikä tunkihe joka soppeen.

Kuului lyhyt napsahdus, valo sammui ja sali oli aivan kuin ennenkin.

Isabella Duncan tempasi kumikypärän päästään, ja vaaleat, aaltoilevat kutrinsa olivat kuin sädekehä hänen kauniin, käskevän Diana päänsä ympärillä.

— Tehän tunnette minut, huusi hän… minähän olen vain "toveri" Duncan, valokuvaaja.

Olen juuri valokuvannut seurakunnan. Siitä tulee varmaan onnistunut kuva. Se osui suoraan teidän mustiin sydämiinne. Oo — te ette tunne minua vielä oikein. Olette unohtaneet sen pikkutytön, joka vältti teidän veriset kyntenne, joilla silvoitte rikki isäni — suuriruhtinaan… Monet teistä sen varmaan vieläkin muistavat. Näen täällä Abram Kornitzkyn ja tuolla Zimmermanin. Mutta Isaac Lewin astelee ympäri helvetin tulessa, puukko selässä — se on minun puukkoni, toverit…

Nyt on teidän vuoronne. Minun valosäteeni jäytävät jo parhaillaan teidän sydänjuurianne. Te kuolette kaikki — kaikki. Te jähmetytte synteihinne, kirotut elukat, ja te ryömitte ikuiseen vaivaan minun käärmesäteet verissänne — Ettekö tunne, että teidän sydänjuurenne jo sykähtelevät? Kosto on yllänne — ryömikää nyt rotanloukkoihinne kuolemaan…

Miehet katselivat toinen toisiaan. Heidän kasvoilleen oli ilmestynyt ihmeellinen fosforin keltainen värisävy. He olivat toiminnan miehiä, mutta nyt heidän suonissansa ikäänkuin hiipi pelko, joka heiltä riisti heidän tahtonsa. Oliko tyttö oikeassa — oliko heidän tosiaankin kuoltava.

Siiloin hypähti tumma haamu pienelle näyttämölle, missä tavallisesti nyrkkeilijät kolhivat toistensa kasvoja. Mulatin silmät verestivät ja valkeaa vaahtoa näkyi hänen turpeitten huuliensa ympärillä.

Väistämättä kohtasi Isabella hänen katseensa. — Koira, lausui hän tyynesti, ryömi loukkoosi!…

Silloin kuului jyrähdys näyttämön takaa, muutamat ovivartijat horjahtivat sisään voimakkaan käden lennättäminä. Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksi sisään tohtori Fjeld.

Isabella kääntyi hänen puoleensa hymyillen.

Juuri sillä hetkellä iski Iso-Jim hurjasti kiroten veitsensä nuoren naisen korkeaan poveen.