XXIII.

KIRKAISU PUHELIMESSA.

Seitsemän ajoissa seuraavana aamuna tapasi rouva Burns vieraansa vielä täysissä pukimissa ja hänen vuoteensa koskemattomana.

Fjeld istui kumartuneena muutamien paksujen nidoksien yli, jotka osoittautuivat British Encyclopediaksi, ja Burns tallusteli ympäri yönutussa ja puuhasi innokkaasti muutamien kodak-filmien kopioimistyössä.

— Ei silti, että minä haluaisin sanoa jotakin asiasta, sanoi nuori rouva epäonnistuneesti koettaen salata huolestunutta ilmettään — — Mutta ettekö todellakaan tarvitse hiukan unta?

Fjeld katsahti hajamielisenä ylös kirjoistaan.

— Kahvi, hyvä Helena-rouva, sanoi hän, on ainoa, mitä me tällä haavaa tarvitsemme. Ja niin väkevää pitää sen olla, että se saa silmät päässämme seisomaan niinkuin mikroskoopin linssit.

— Onko se niin vaikeaa? kysyi rouva.

— Kyllä, siitä saat olla ihkasten varma, pauhasi Burns. Tässä on salaisuus toisensa niskassa. Rikoksellisemme kuolevat kuin kärpäset. Kohta ei Fjeldille ja minulle jää mitään tekemistä. Olethan kuullut puhuttavan pikku Maxista, eikö totta? Hänet on viime yönä tavattu kuolleena kotonansa Sohossa. Fjeld löysi hänet, ja tiedätkö, minkä näköinen hän oli?

— En.

— Niin, hän loisti kuin kiiltomato pimeässä. Muuten ei hänessä ollut mitään katseltavaa. Näytti siltä — sanoo Fjeld — kuin olisi hän niellyt puoli tonnia fosforia.

Pientä Helena-rouvaa pöyristi. Hän ei voinut koskaan oikein mukautua siihen vaaralliseen leikkiin elämällä ja kuolemalla, joka aina seurasi Jonas Fjeldin käyntiä Lontoossa.

Sitten riensi hän kahvia noutamaan.

Tällä aikaa katseli Burns tarkoin ensiksi kopioitua valokuvaa, joka oli otettu pikku Maxin kamerasta. Hän joutui yhä enemmän ihmeisiinsä. Lopuksi kuului oikein hyvä ja vanhanaikainen kirous hänen suustaan.

Fjeld katsoi ylös.

— No, onko siinä jotakin erikoisesti mielenkiintoista.

— En tiedä, mitä arvelet, saadessasi nähdä oman kuvasi, sanoi hän hymyillen. Tuo Max hyvänen on ollut nokkelampi kuin luulimmekaan. Hän on seurannut meitä kuin varjo. Katso tätä!… Siinä ovat herra Fjeld ja herra Burns seisomassa Grand Hôtelin edustalla Parisissa. Me katselemme ilmeisesti autoa. Toinenkin filmi näyttää uhratun meille.

Fjeld nojasi taaksepäin tuolissaan ja hieroi silmiänsä.

— Ilmeisestikin nopsa ja tarkka nuorukainen, sanoi hän. Viittasit jotakin sinne päin, että hän on ruhtinaallista sukua.

Burns nyökkäsi.

— Ruhtinaitten pojat eivät enään nykyisin ole korkeassa kurssissa, sanoi hän. Tunnen pari sellaista, jotka ovat sanomalehtipoikina. Max hoiti asiansa hiukan paremmin. Hän oli erään saksalaisen pikkuvaltion hallitsevan ruhtinaan vanhin poika, ruhtinaan, jolla oli tuollainen inhoittava nimi. Ei Lippe-Detmold, mutta jotakin sinne päin. Harvoin olen tavannut niin merkillistä laiskuuden ja tarmon sekoitusta. Hän oli intohimoinen savukkeenpolttaja, mutta hän oli viisaampi kuin mitä kukaan aavistikaan.

Fjeld nyökkäsi myöntävästi ja otti esille lompakkonsa.

— Täällä on minulla pikku Maxin testamentti, sanoi hän ja otti esiin sen keskeneräisen kirjeen, jonka oli löytänyt pikku Maxin kirjoituspöydältä, ja joka nähtävästi oli välttänyt Brooktonin huomion.

Burns luki sen yhä enemmin hämmästyen.

Rakas Charles!

Laitani on jollakin tapaa hullusti. En ole sairas, mutta pääni on pyörällä. Veressäni kuohuu jotakin, ja äkisti olen saanut päähäni, että pikku Isabellan sormi on mukana kaikessa siinä sairaudessa ja kuolemassa, joka meitä kaikkia uhkaa. Millä tavalla sitä en tiedä. Mutta sanotaan, että Isaac kidutti hänen isänsä puolikuoliaaksi ja yritti raiskata hänen sisarensa. Onhan siinä hiukan kostamista, joten asia nyt voisi olla kuitattu. Varo häntä, Charles, jonakin kauniina päivänä hän tekee lopun meistä kaikista. Jos minulla olisi voimia toivoakseni jotakin, niin toivoisin, että sinä häpäisisit hänet ja sitten työntäisit pois. Ja jos minulle jotakin tapahtuu, niin lähetä vuoteeni alla oleva pieni matka-arkku Adèle-sisarelleni New-Yorkiin. Tuo pieni prinssessa on naimisissa hissinkuljettajan kanssa. Mies taas oli aikoinaan kenraali. Osoitteen löydät…

Tässä loppui kirje mustetahraan. Kynä oli ilmeisesti pudonnut kirjoittajan kädestä.

Burns katsoi ihmeissään ylös tuosta omituisesta asiakirjasta.

— Isabella Duncan, mutisi hän… Mitä arvelet tästä?

— Alan saada pienen aavistuksen yhdestä ja toisesta seikasta, sanoi Fjeld jonkun verran torjuvasti. Hän on varsin merkillinen nainen, usko pois. Kylmä, älykäs ja puhdas ja ihmeen kaunis. Brookton on mielettömästi rakastunut häneen. Mutta viimeisten kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa hänen silmänsä ovat avautuneet, ja nyt en tahtoisi maksaa paljoakaan Isabella Duncanin hengestä.

Hän nousi nopeasti.

— Se olisi muuten suuri vahinko, mutisi hän. Tahdotko koettaa telefonoida hänelle? Tapaat hänen nimensä Kensingtonin valokuvaajien joukosta. Jos hän on valveilla tahdon kernaasti puhutella häntä.

Burns meni puhelimen luo ja kohta sen jälkeen oli Fjeld keskustelussa kauniin valokuvaajattaren kanssa.

— Te olette siis vielä elossa, sanoi hän. Pelkäsin Brooktonin tänä yönä käyvän luonanne.

— Niin hän kävikin, vastasi Isabella, ja Fjeld luuli kuulevansa hänen äänestään, kuinka väsynyt ja ränstynyt hän oli… Mutta minun onnistui pelastua hänen kynsistään. Hän ei enään tule takaisin.

— Te olette rohkea nainen, sanoi Fjeld. Mutta Brookton tulee kyllä takaisin. Hän tulee ennenkuin aavistattekaan. Saadessaan nähdä, että pikku Max on kuollut…

— Missä hän kuoli?

— Kotonaan. Kuljin sattumalta ohitse ja lääkärinä minut kutsuttiin sisälle. Se oli kummallinen kuolemantapaus.

— Vai niin!

— Hän loisti pimeässä.

— Huomasiko sitä kukaan muu kuin te?

— Enpä luule.

— Kiitän teitä huolenpidostanne, sanoi Isabella nopeasti. Ja koskaan en unhoita, mitä olette tehnyt puolestani. Matkustatteko pian?

— En aivan kohta. Olen saanut tehtäväkseni tutkia niiden monien salaperäisten kuolemantapausten syytä, jotka viime viikkoina ovat sattuneet pahantekijäin maailmassa.

— Onko teillä siinä suhteessa jotakin erityistä asianharrastusta? Antakaa pahantekijäin kärsiä tekojensa takia.

— Saanko tänään aamupäivällä tulla luoksenne keskustelemaan kanssanne asiasta?

— Saatte kernaasti. Mutta tahdon valmistaa teitä siihen, että…

Fjeld ei kuullut enempää. Oli ilmeistä, että Isabella väkisin temmattiin puhelimen äärestä. Fjeld kuuli tukahutetun kirkaisun. Sitten oli kaikki hiljaista ja rauhallista.